Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Omanlainen äiti

09.05.2020

Huomenna, sunnuntaina on äitienpäivä.
Olen useamman päivän aikana pohtinut mitä kirjoittaisin äitiydestä.
Minun äitiydestä.
Pohtinut mitä siitä on kirjoitettavaa, onko mitään.


Oikeastaan tämä koko blogi kertoo äitiydestä. Tästä minun äitiydestäni.
En ole varma osaanko kertoa siitä mitään uutta.
Ehkä yritän kuitenkin.
Sukeltaa pintavettä syvemmälle, valaista teille taskulampulla niitä syvänteiden luoliakin joita tämä kokonaisuus pitää sisällään.


Minulla oli nuorempana erilaisia kuvitelmia äitiydestä, luulen että lähes kaikilla meistä on.
Kuvitelmia itseäni äitinä, kuvitelmia yhteiskunnan suhteesta äitiyteen.

Polkuni äitiyden parissa on vielä kovin lyhyt. Olen ollut seitsemän vuotta äiti.
Se on lopulta vähän. Toisaalta, se on tarpeeksi paljon, että tiedän millaisen polun, syvänteen tai lahdenpoukaman olen tälle matkalle valinnut.

Olen usein kirjoittanut yhteiskunnan asettamista abstarkteista käsitteistä hyvästä äitiydestä.
Olen kirjoittanut muiden äitien julmasta tavasta suhtautua toisiin äitiin.

Tänään kun kävelin lastemme kanssa metsässä keräten valkovuokkoja, pohdin mikä on äitiyteni syvin ydin. Mikä on se yksi asia johon nojaan, itselleni itsestäänselvän rakkauden jälkeen.
Päädyin oikeudenmukaisuuteen.
En ole välttämättä aina se kivoin äiti, enkä edes kovin joustava. Pidän välillä hyvinkin tiukasti kiinni periaatteista, jotka me olemme Puolison kanssa yhdessä luoneet vanhemmuudelle.
En myöskään ole erityisen boheemi tai rento, vaikka moni ajoittain näin kuvitteleekin.
Kyllä, annan lapseni juosta huhtikuussa ulkona ilman päällystakkia vaikka muilla lapsilla on toppatakki.
Annan lapseni myös hypätä 2m korkuiselta kiveltä maahan ja pukea vaatteensa nurinpäin. Mutta pidän kiinni siitä, ettei meillä katsota arkiaamuisin koskaan tv:tä tai pädiä, pidän kiinni ruokailuajoista, pidän kiinni hampaiden pesusta, alushousujen ja sukkien säännöllisestä vaihtamisesta ja siitä, että koulussa käydään vaikkei huvittaisi.

Pidän kiinni säännöistä, ettei meillä kotona kiroilla ja kesken ruokapöydän saa poistua vain vessaan ja silloinkin täytyy pyytää anteeksi ja ruuan jälkeen kiitetään.
Pidän kiinni nukkumaanmenoajoista ja siitä, ettei meillä syödä kovin usein makeaa.

Mutta meillä ollaan oikeudenmukaisia. Meillä aikuisetkaan eivät syö jälkkäriä. Aikuisetkin syövät vihanneksia jos lastenkin niitä täytyy syödä. Aikuisetkin pesevät kätensä ja istuvat pöydän ääressä ruokailun alusta loppuun.
Meillä halataan paljon. Meillä aikuisetkaan eivät saa kiroilla lapsille tai nimitellä heitä tai toisiaan.

Olen äiti, joka rakastaa retkeilyä, rakastaa taidetta ja erilaisten tiedekokeiden tekemistä lasten kanssa. Mutta olen myös äiti, jota eivät voisi vähempää kiinnostaa legorakennelmat tai mielikuvitusleikit.
Meillä piirretään usein, mutta minusta ei ole äidiksi, joka pakottaa lapsen piirtämään sukulaisille kortteja, oli kyse sitten syntymäpäivästä tai mistään muistakaan juhlapyhistä. Jos lapset itse haluavat jotain tehdä, tuen ja kannustan. Mutta koska itse en koe pakotettua luomista miellyttävänä asiana, en ole koskaan osannut lapsiammekaan siihen pakottaa.

Onko tämä kaikki ollut minulle jo aina selvää.
Tämä millainen äiti minä olen, tai haluan olla.
Ei.
Varsinkin Kuopuksen ensimmäiset kaksi elinvuotta minun äitiyttä ravisteltiin tavalla, jota vieläkin muistan tietyn asteisessa kauhulla.
Ensin oli Kuopuksen vauvavuosi, jonka painolastina olivat refluksi. Oman äitiyden riittämättömyys pienen refluksilapsen ja toisen pienen taaperon kanssa repi minua rikki tavalla, joka edelleen särkee sielua.

Löysin itseni tilanteista, joita ei koskaan pitänyt tapahtua. Ei minun äitiydessäni. Löysin itseni lopen väsyneenä lastenhuoneen lattialta Kuopus sylissä sihisemässä vihaisia sanoja Esikoiselle. Löysin itseni huutamassa lapsille aiheesta, joka ei olisi huutoa kaivannut.
Löysin itseni niin uupuneena ja niin varmana, että olen epäonnistunut äitinä.

Kuopuksen toinen elinvuosi oli ensimmäinen vuotemme Piilaaksossa.
Siellä minun äitiyteni koki uuden muodonmuutoksen. Siellä minä en ollut kenellekään aluksi mitään muuta kuin lastemme äiti. Kaikki ihmiset oppivat tuntemaan minut siellä ensisijaisesti äitinä. Eivät minkään alan ammattilaisena, eivät minkään tietyn lajin harrastajana, vain äitinä.
Se oli aluksi raskasta. Se iski syvälle identiteettiini ja sukelsin silloin syvällä minuuteni luolastoissa.


Nyt kun mietin noita vuosia taaksepäin, en osaa sanoa mikä oli se kohta, kun löysin niistä onkaloista takaisin kirkkaimille vesille. Milloin aloin nähdä korallin sävyjä ja värikkäitä kaloja.
Se kaikki tapahtui hitaasti, mutta määrätietoisesti.
Avainsanana oli ehkä itselleni se, että lakkasin pohtimasta liikaa millainen haluaisin tai millainen minun tulisi olla. Aloin vain olla. Aloin rehellisesti olla Annuska, äiti, vaimo, sisko, ystävä, tytär, ammattilainen. Kaikki samassa paketissa.
Hyväksyin, etteivät ihmiset tunne minusta kaikkia puolia. Hyväksyin oman keskeneräisyyteni ja tietynasteisen vajavaisuuden. Hyväksyin myös sen, ettei ole olemassa sellaista asiaa kuin täydellinen äitiys.
On vain riittävä äitiys ja minulla oli se täysin hallussa.


Nykyään koen äitiyden olevan oleellinen osa identiteettiäni, en koe sen olevan sen vallitsevampaa  kuin mikään muukaan puoli minussa, mutta tärkeänä pidän sitä kyllä. 

Kun minua pyydetään kertomaan itsestäni jotakin, kerron lähes poikkeuksetta olevani kahden lapsen äiti. Kerron myös rakastavani retkeilyä ja harrastavani tankotanssia.
Äitiys merkitsee minulle osaa kokonaisuudesta, hyvin tärkeää sellaista, mutta en usko hetkeäkään jonkun muun ihmisen olevan vähemmän kokonainen ilman äitiyttäkin.
En usko äitiyden olevan ainoa tapa ymmärtää pyytteetön rakkaus, en usko äitiyden olevan se ainoa tie aikuisuuteen ja vastuuseen.
En myöskään usko minun äitiyteni olevan mikään esimerkki kenellekään, saati että sen tulisi olla. Minun äitiyteni on toimivaa juuri minulle, lapsillemme ja Puolisolleni. Meidän perheyksikössä minun tapani olla äiti on toimivaa ja omalla tavallaan varmaan juuri sitä, mitä sen tuleekin olla. Jos yksikin palapelin pala olisi erilainen, se ei välttämättä toimisi.

Siksi haluaisinkin tänä äitienpäivänä nostaa maljan erilaisille äideille.
Erilaisille tavoille olla äiti ja nähdä äitiys.
Ei ole yhtä oikeaa, ei ole myöskään yhtä väärää.

Ollaan äiteinäkin ihmisiä toisillemme, tänään, huomenna ja aina.


© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »