Odotukset vs Totuus

Ukkosmyräkkä vyöryy Seurasaaren suunnasta päällemme, hetkessä ulkona on pimeää ja tuuli taivuttaa puita sateen piiskatessa ikkunoita. Männynneulasia liimautuu keittiön ikkunalasiin. Tuijota ulos Kuopus sylissäni. Painan kylvystä juuri noussutta lasta itseäni vasten ja katselen vettä joka valuu vesiputouksen lailla katolta kuistille. Yht’äkkiä ulkona kuuluu valtava rytinä joka tunkee talon seinien läpi peltikattoon rämisevän sateen äänen ja ukkosen jylinänkin ylitse. Pihassa kaatuu puu. Sitten toinenkin.

Hetkessä olen taas lapsuudessani. Seisomassa isojen ikkunoiden ääressä Pohjois-Karjalassa, tuossa kodiksi muutetussa vanhassa kyläkoulussa. Ukkosmyrsky ja pihalla kaatuva koivu, se sama rysähdys, se sävähdys sisällä lapsen kehossani kun ymmärrys siitä, että puu saattaisi kaatua myös talon päälle, iskee tajuntaan.

Olen vuosia aktiivisesti pyrkinyt eroon ukkosenpelosta. Päätin että en näytä sitä varmasti koskaan lapsilleni, en opeta heitä pelkäämään.

Silti nytkin, vain vaivoin saan pysymään itseni rauhallisena, kun Puoliso lähtee ulos tarkastamaan saunarakennusken tilaa, toisen puun kaaduttua aivan sen viereen.

Tuijotan ikkunoista jo vaalenevaan taivasta ja kuuntelen sateen ääntä. Esikoinen kysyy “ Jännittääkö sinua äiti tämä ukkonen. “  Myönnän että jännitän vähäsen, kun tuulee niin kovaa että puut kaatuvat, vaikka samaan hengenvetoon vakuutan rauhallisimalla äänelläni että mitään hätää meillä ei ole, mikään puu ei voi kaatua meidän päällemme. Esikoinen katselee minua ja sanoo “Minä en tiennytkään että äiditkin voi jännittää” ja siirtyy sen jälkeen muina lapsina tuijottamaan taas ikkunasta nähdäkseen koska Puoliso palaa takaisin sisälle.

Niin.
Äitiys.

Odotukset.
Todellisuus.

Ei jonkun muun odotukset. Minun omani.
Ei jonkun muun todellisuus. Minun omani.

Minä kuvittelin hyvin vähän omasta äitiydestäni. Ollessani raskaana Esikoisesta otin askeleen kerrallaan, aluksi halusin vain selvitä hengissä raskaudesta ja synnyttää elävän lapsen.

Ajattelin, että mietin sitä, äitiyttä, myöhemmin.
Mutta tottakai, tietenkin, oli minullakin omat olettamukseni siitä millainen äiti minä olen.
Kyllä minä jossain sisällä silti olin luonut jonkun mielikuvan siitä miten minä äitinä käyttäydyn, miten eri tilanteissa suhtaudun.
Minä kuvittelin, että olisin äiti, joka rakastaa vain maata nurmikolla ja katsoa kuinka pilvet lipuvat taivaalla ohitse.

Minä kuvittelin, että olen äiti, joka ei koskaan hermostu vaikka lapsi kuinka itkee, huutaa ja uhmaa.
Minä kuvittelin, että olen äiti, joka ei koskaan alennu huutamaan lapselleen takaisin.
Minä kuvittelin, että olen äiti, joka rakastaa aina, joka ikinen hetki omaa äitiyttään, omia lapsiaan, sitä tosiasiaa että saa olla äiti, läsnä ja jonkun elämän keskipiste.

Kuvittelin, etten hermostu, etten väsy.
Kuvittelin myös, että tottahan toki minä laitan lapset hoitoon mahdollisimman nopeasti. Tottahan toki meidän elämä jatkuu siten, että edelleen matkustelemme, käymme juhlissa ja elokuvissa aivan yhtä säännöllisesti kuin ennenkin. Kuvittelin, että myös äitinä ehtisin lukemaan kirjoja, ompelemaan ja tekemään sisustusratkaisuja. Kuvittelin ettei työmääräni todellakaan pienenisi lapsen takia. Kuvittelin myös olevani rauhallinen, harmoninen, aina hymyilevä pullantuoksuinen äiti.

Äiti, joka ei koskaan syötä einesruokaa lapselleen.
Äiti, joka ei koskaan sano lapselle ettei jaksa nyt lukea enää yhtään kirjaa ääneen.
Äiti, joka ei koskaan hautaudu puhelimen/tietokoneen/kirjan/lehden taakse, eikä jaksa osallistua lapsen leikkiin. Kuvittelin, että lapseni kutsuisivat minua ”mamiksi”.
Kuvittelin, että lapsen riehuminen kaupassa on kasvatuksesta kiinni. Kuvittelin, että oman lapsen myötä oppisin myös rakastamaan ihan kaikkien muidenkin ihmisten lapsia kuten omaani.
Kuvittelin, että minusta tulisi jotenkin harmonisempi ja rauhallisempi ihminen äitiyden myötä. Kuvittelin, että lakkaisin kaipaamasta kaukomaille. Kuvittelin, että äitiyden myötä löytäisin sen aikuisuuden, jossa pukeudutaan siististi ja arvokkaasti. Kuvittelin, että äitinä olisin uskottavampi ja aikuisempi.
Kuvittelin, että tiedän millainen äiti olisin.

Totuus.

Se on erilainen.

Jouduin myöntämään etten ole rauhallinen. Että tarvitsen tekemistä, aina. Esikoisen kohdalla maltoin olla kotona tekemättä töitä viisi viikkoa, senkin aikana suoritin yrittäjän ammattitutkintoa, sitten palastin takaisin keikkatöihin valokuvaamaan. Kun Esikoinen oli 5kk Puoliso jäi kotiin kesäksi, ja minä otin isoja puutarhaurakoita vastaan. Minusta ei ollut lattialla makaavaksi kotiäidiksi, kaipasin päiviin sisältöä, toimintaa, tekemistä.

Minäkin hermostun, ei minun impulsiivistuuteni ole hävinnyt. Esikoisen kohdalla olin kärsivällinen, kunnes syntyi Kuopus. Kunnes tuli se vuosia 2015 kun en nukkunut kuin 20min pätkissä. Siihen loppui minun seesteisyyteni. Silloin minustakin kuoritui se äiti joka rähjäsi, välillä oikeasti huusi lapselleen. En ole kovin ylpeä tuosta ajastan, en lainkaan. Mutta se on totuuus. Että sellainenkin äiti minä olin.

Nykyään pinnani on pitkä. Todella pitkä. Mutta palaa sekin. Hermostun minä edelleen. Harvoin, todella harvoin enää kuitenkaan huudan. Sanon tiukasti. Äyskin. Ei kai sekään olen sitä kauneinta äitiyttä.

Mutta se on inhimmillisyyttä. Se on sitä että minullakin on rajat.

Minä olen myöskin äiti, joka on ajoittain niin kyllästynyt lapsiinsa, että lähettää miehelleen viestin “tänään on tällainen päivä että voisin myydä nämä ebayssa”. Ja lähestulkoon tarkoitan sitä, ainakin sekunin murto-osan verran.

Olen äiti, joka ei aina näe itsessään äitiä. Äiti, joka välillä haluaisi, että muutkin ihmiset olisivat näkemättä häntä äitinä.

Olen äiti, joka ei todellakaan rakasta jokaista hetkeä kun vielä lähes kolmenkin vuoden jälkeen vain minä kelpaan keittämään Kuopuksen aamupuurot.

Minusta ei tullut pullantuoksuista äitiä. Eikä kovin harmonistakaan.

Minusta tuli äiti, jolle voi puhua suoraan ja joka kertoo asioista niiden oikeilla nimillä kaartelematta. MInusta tuli äiti, joka ei vieläkään oikein osaa leikittää omia lapsiaan, saati sitten muiden. Mutta minusta tuli myös äiti joka ottaa lapset mukaan lähes mihin vain hommaan. Minusta tuli äiti, joka jaksaa selittää lapselle kukkien nimiä, rohtokasvien käyttötarkoituskia, kukkasipulin istutusyvyyttä ja jääkauden merkitystä nykymaailman muotoon.

Minusta tuli äiti, jonka sosiaalinen elämä on kutistunut työelämän ja naapureiden lisäksi hyvin pieneksi. Minusta tuli äiti, joka varastaa omista yöunistaan saadakseen juosta aamuisin yksin.

Minusta tuli äiti, joka ei aina tunne olevansa äiti.

Minusta tuli äiti, joka syöttää suveneerisesti useamman kerran viikosta lapselleen kaupasta ostettuja pinaattilettuja ja kalapuikkoja. Minusta tuli äiti, joka pullan sijaan leipoo kakun, ja koristelee sen kömpelösti. Minusta tuli äiti, joka valehtelee kauppojen autokärryjen olevan rikki ettei joutuisi setvimään lastensa riitaa siitä kuka siellä kopissa saa istua.

Minusta tuli äiti, joka herättää lapsensa kesken päiväunien, että saisi hänet illalla vaivattomammin nukkumaan, että aikaa jäisi olla hetken Puolsionkin kanssa kahdestaan.
Minusta tuli äiti, jonka lapset kutsuvat häntä etunimellä.

Minun lapseni riehuvat välillä kaupassa, minun lapseni käyttäytyvät välillä huonosti julkisissa liikennevälineissä. Minun lapseni eivät aina suostu ravintoloissa syömään tilattua ruokaa, minun lapseni ovat huutaneet 6h putkeen lennolla Amerikasta Ruotsiin.

Minä olen äiti, joka edelleen rakastaa omaa työtään. Minä olen äiti, joka ei vieläkään osaa asettua vaikka unelma omasta puutalosta Suomessa elääkin sydämen perukoilla. Minä olen äiti, joka pitää kiertolaiselämää täysin mahdollisena vaikka onkin äiti. Minä olen äiti joka nauraa kun lapsi puhuu kuin isänsä. Minä olen äiti, joka on impulsiivinen ja yliempaattinen. Minä olen äiti, joka uskoo migreeniin samantein kun Esikoinen sanoo päähänsä sattuvan. Minä olen äiti, joka ei handlaa arkea aina kovin hyvin, mutta tekee kuitenkin parhaansa.

Minä olen äiti joka rakastaa kahviloissa hengaamista, antaa lasten maistaa kahvia, opettaa heille poliittisia sloganeita, puhuu köyhyydestä ja epätasa-arvosta. Minä olen äiti, joka joskus öisin hiipii katselemaan lapsiaan, eikä voi uskoa että on saanut aikaan jotain niin kaunista.

Minä olen äiti, joka ei aina tunnista itseään äidiksi.
Minä olen äiti, joka on ihan ok.
Minä olen äiti, joka ei ole paras mahdollinen kaikessa.
Minä olen äiti, joka yrittää olla rehellinen.
Minä olen äiti.

Minä olen myös äiti, joka pelkää. Pelkää ukkosta, pelkää kuolemaa, lastensa menettämistä ja maailman julmuutta.

Silti minä en voi olla muuta kuin olen.

Yritän olla se äiti, joka opettaa tämän maailman laajuuden.
Opettaa välittämään kaikista, taustoihin katsomatta.
Opettaa näkemään omaa napaansa kauemmas.
Opettaa empatiaa.
Opettaa epäitsekkyyttä.
Opettaa itsekkyyttä.

Yritän tehdä parhaani ollakseni äiti, jolle lapseni voivat aikuisena hellyydellä nauraa. Äiti, jonka kanssa vietetyt kirjastohetket ja kahvilatunnit jäävät muistijälkenä heti siihen lämpimän kesäillan ja laineidenliplatuksen viereen. Äiti, joka ei ehkä jaksanut leikkiä piilosta, mutta pelasi kerta toisensa jälkeen uusia lautapelejä kirjastossa. Äiti, joka ei jaksanut lukea kolmea kirjaa peräjälkeen ääneen, mutta ymmärsi rakkauden Aku Ankkoihin.

Äiti, joka pelkäsi ukkosta, mutta peitti sen, että lapsilla olisi turvallista olla. Äiti, joka ei osaa edelleenkään pukeutua kovin siististi. Äiti, joka ei todellakaan ole kovin aikuinen. Äiti, joka laukoo typeriä vitsejä väärissä kohdin, ja nauraa kun ei pitäisi. Äiti, joka ei jaksa meikata edes viikottain, eikä välitä kastiketahroista paidassa. Äiti, joka käyttää edelleen korkokenkiä, vaikka äiti-ihmisen ei kuulema niinkään pitäisi tehdä.
Äiti, joka rakastaa.
Minä olen se äiti, joka näkyy tässä kuvassa, jonka Esikoinen minusta otti, ”koska valo on juuri nyt niin kaunis”.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com