Muutoksen hinta- huonoja öitä ja syömättömyyttä

Lapset leikkivät iloisesti muiden lasten seassa, Kuopus vilkuttaa iloisesti liukumäen päältä mutta tulee portille oikeastaan vastaan vain kysymään saisiko leikkiä vielä viisi minuuttia pidempään. Kuopuksen opettaja hymyilee minulle ja toteaa minun tulevan liian aikaisin hakemaan lapset, he viihtyvät niin hyvin, etteivät malttaisi lähteä kotiin.
Opettaja kertoilee miten hyvin lapset ovatkaan solahtaneet ryhmään, vaikka takana on vasta pari viikkoa uudessa paikassa. Eroa ei kuulema huomaa, aivan kuin lapset olisivat käyneet tuota samaa päiväkotia/esikoulua jo viime kesästä asti.
Ainoastaan yksi asia, sanoo opettaja. Katson häntä kiinnostuneena, mietin mikä voisi olla se yksi asia josta hän on huolissaan lasten kohdalla. “Kuopus ei oikein halua syödä.”
Nyökkään.
Niin.
Me tiedämme. 

Kuopus on jo aina reagoinut kaikkeen syömisensä kautta.
Ensimmäiset puolitoista vuotta hänen elämästään se oli selvää, koska lähes kaikki vaikeus hänen elämässään kietoutui yhteen syömisen kanssa. Refluksi jättää jälkensä, sanotaan.
Nykyään refluksi on kuitenkin enää harvoin vieraileva otus perheessämme, mutta lapselle on jäänyt to sama tapa regoida kaikkeen muutokseen syömisensä kautta.
Toisin sanoen, syömättömyyden kautta.

Jokainen muutos perheemme elämässä on aiheuttanut lapsessa sen, ettei hänelle ruoka oikein enää maistu. Vain tietyt turvaruuat joita luulen hänen syövän vaikka maailma kaatuisi ympäriltä: kaurahiutaleet kauramaidolla, kalapuikot, makarooni, riisi, kurkku ja omena.
Niitä hän syö. Aina. Poikeuksetta.

Mutta kaikki muu jää lautaselle.
Joten tuossa hetkessä kun opettaja kertoo ettei Kuopus oikein syö lounaita, en ylläty. En edes ihmettele. Lähes hävettää tunnustaa, mutta olen hiljaa mielessäni jopa helpottunut.
Edes jokin oire tulee pintaan kaiken muutoksen keskellä.

Koska tiedättekö, meidän lapsemme ovat näennäisesti sopeutuneet valtavan hyvin tähän elämään täällä. Uuden päiväkodin opettajat kertovat miten lapset puhuvat englanniksi ja ovat sosiaalisia, auttavaisia ja mukavia. Hymyilevät ja nauravat paljon. Kuopus on alkanut näyttää hassuttelijan puolia ja Esikoinen päteä. Voisi siis sanoa, että he ovat sopeutuneet.
He ovat myös löytäneet pihalta ystäviä. On kahdetkin naapurin lapset jotka käyvät oven takana rimputtamassa ovikelloa ja “Tuutteks leikkii” kysymys kuuluu viikonloppuisin ovelta useammin kuin kerran tai kaksi.
Parkour ja akrobatia harrastus uudessa ryhmässä sujuu todella hyvin eivätkä lapset ole valittaneet verrattain ankeista sääolosuhteistakaan.

Muutos on kuitenkin ollut valtava. Käytönnössä lasten koko elinympäristö on muuttunut. Ainoa asia, joka on tuttu, olemme me vanhemmat. Muutoin kaikki heidän elämässään on ollut uutta.
Olisi outoa, oikeastaan jopa huolestuttavaa jos  lapsemme eivät regoisi tähän muutokseen millään tavalla.

Joten olen ottanut lähes tyyneydellä vastaan Esikoisen huonosti nukkumisen. Ja Kuopuksen syömättömyyden. Ulospäin lapsista ei näy paljoa. He näyttävät iloisilta, tyytyväisiltä ja todellakin erittäin nopeasti tähän elämään sopeutuneilta.
Me vanhemmat kuitenkin näemme ne vivahteet jotka paljastavat sen tunnemyrskyn joka pinnan alla kuohuu.

Ei Kuopuksen paita ja housut oikeasti aamuisin aina paina aivan niin pahasti vyötäröä, eikä lasta oikeasti väsytä aivan niin paljoa kuin hän yrittää väittää kun aamuisin pitäisi nousta sängystä. Nuo vaan ovat ne hetket kun muistot entisestä hyökkäävät aaltojen lailla lapsen tajuntaan. Aamulla unen ja valveen rajamailla muistot vanhasta kodista, elämästä siellä tulvivat ylitse eikä niiden aiheuttamille tunteille löydy sanoja.
On helpompaa huutaa paidan olevan pahasti housujen sisällä kuin sanoa että rintaa sattuu kun haluaisin vanhaan kotiin takaisin. Varmaksi en tiedä, mutta uskon lapsen syömättömyyden olevan hänen tapansa kokea olevansa kontrollissa edes jostakin asiasta hänen elämässsään. Hän voi päättää olla syömättä ruokaa jota ei halua. Kaiken muun me aikuiset päätämme hänen puolestaan. Kaiken. Asuinmaan, uuden kodin, uuden koulun, uuden naapuruston, uudet ystävät. Mutta syömisen hän voi itse määritellä.

Esikoinen taas oireilee valtavalla levottomuudella. Esikoulussa hän osaa olla rauhallinen, toimia sääntöjen mukaan, tehdä kaiken niin kuin pyydetään. Tottakai.
Kotona taas… no, täällä kaikki purkautuu.
Ei Esikoinen vihainen ole. Ei edes pahantuulinen. Mutta hän on levoton. Äärettömän levoton.
Hän ei kykene keskittymään lukemiseen, ei itsekseen olemiseen. Kokoajan pitäisi tapahtua jotain. Toimintaa! Nyt heti! Äkkiä!
Koska jos hän pysähtyisi, tulisivat hänellekin muistot mieleen. Tunteet ja niiden käsitteleminen on vaikeaa. Siksi lapsi ei myöskään iltaisin osaa rauhottua nukkumaan. Hän pyörii sängyssään kuin hyrrä ja yrittää valvottaa itseään kunnes nukahtaa kesken lauseen. Monena iltana Esikoinen on lukenut itsensä uneen. Ja kun hän aamuyöllä havahtuu, kuten lähes jokainen ihminen, niin sen sijaan että hän vaipuisi samantein takaisin uneen rauhallisten ajatusten siivittäminä tulevat ne kaikki levottomat ajatukset hänen mieleensä.
“Minun on vaikea hengittää ja kaikki ne ihmiset ja se ettei he ole täällä tulee minun päähäni.” Esikoinen kertoi eräänä varhaisena aamuna kun nousin hänen kanssaan juomaan teetä ja syömään aamupalaa kello 5.30.
Silitin lapsen hiuksia, ei minulla ollut tarjota hänelle muuta lohtua kuin oma läsnäoloni.
Kerroin hänelle minunkin kaipaavan ystäviäni ja asioita siitä vanhasta elämästä.
Kerroin että se on ihan normaalia, että on ikävä. Ja että jossain vaiheessa se kipu siellä rinnassa lakkaa kun heitä ajattelee.

Joten kun ihmiset kysyvät miten lapset ovat sopeutuneet, vastaan heidän sopeutuneen olosuhteisiin nähden hyvin.
En tiedä kuinka kauan kestää, että Kuopuksen ruokahalu palaa, tai Esikoinen lakaa tempoilemasta ja osaa taas nukkua. Se kestää sen kun se kestää.
Yritän jaksaa lasten itkut sukista jotka ovat väärin jalassa ja väsymyskiukut iltapäivisin kun herätys on ollut aivan liian aikaisin pitkään päivään nähden.
Yritän rakentaa rauhallisia hetkiä, yritän olla lapsille se yksi muuttumaton turvasatama. Pidän yllä muistoja elämästä laaksosta, aloitamme ruokapöytäkeskusteluita sanoilla “muistatteko Amerikassa…” Jonakin päivänä muistot tuovat pelkää iloa, eivät enää sydämen muljauttavaa ikävää.  Ja lopulta uni ja ruokahalu seuraavat perästä.
Jonakin päivänä.
Onneksi on elämä aikaa.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com