Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Muistoja tuomitsevista äideistä

13.07.2020

Olemme siirtyneet kesänvietossamme Pohjois-Karjalaan.
Vihdoinkin olemme vanhempieni luona, pitkän kevään ja alkukesän jälkeen.
Korona sekoitti tänä keväänä sen pienen unelman, että olisimme vihdoinkin voineet tavata taas vanhempiani useammin kuin puolen vuoden tai vuoden välein.
Helmikuun viimeisen viikon lapset viettivät vielä hiihtoloman täällä. Hain heidät takaisin kotiin maaliskuun ensimmäisinä päivinä ja sen jälkeen alkoivat rajoitustoimenpiteet.


On ollut sydäntä lämmittävän kaunista katsoa lastemme iloa ja riemua viettää aikaa taas täällä. Tässä yhdessä paikassa maailmassa joka ei ole koskaan muuttunut. Heille tämä on on se turvasatama, jossa elämä ja aika on pysähtynyt. Paikka jossa on ikuinen vapaus ja erilaiset säännöt kuin kotona.


Enkä minä voi kieltää etteikö tämä paikka toisi minullekin turvaa. Kun maailma ympärillä tuntuu elävän omaa levotonta elämäänsä, eikä aamuisin aina tiedä mitä kussakin maassa yön aikana on tapahtunut, tuntuu turvalliselta voida piiloutua Pohjois-Karjalan vaarojen keskelle ja unohtaa hetkeksi levottoma sykkivä muu maailma.
Tässä utopiassa on kaikki mitä ihminen tarvitsee voidakseen hengittää helposti.

Mutta en minä siitä teille halunnut oikeastaan kirjoittaa.
Vaan siitä mitä minä ajattelin tänään kun istuin töiden jälkeen isäni keinutuolissa, sylissäni siskoni kolmekuinen nukkuva vauva.
Muistot omien lasten vauvavuosista tulvivat mieleeni. Kehoni muisti etenkin nuo hetket Kuopuksen ikuisen refluksin kanssa. Nuo hetket kun hän vihdoinkin nukahti syliini, edes tunniksi, minun keinuessa Puistolan puutalon yläkerrassa, valkoisessa keinutuolissa.
Muistelin sitä aikaa, ja sitä miten ihmiset neuvoivat neuvomisesta päästyään.

Nyt kun lapsemme ovat jo 5 ja 7 vuotiaita, ovat ne hyvää tarkoittavat neuvot vähentyneet. Toki edelleen saan aina säännöllisin väliajoin kuulla miten aivan taatusti kasvatan lapseni väärin, miten kolmikielisyys pilaa heidän tulevaisuutensa ja miten vähintään se tekee heistä onnettomia, että me pidämme kiinni kello 20 nukkumaanmenoajoista.
Aina ajoittain myös kuulemme miten pilaamme lastemme lapsuuden kun heillä ei ole vielä omaa puhelinta tai miten on lapsen kiusaamista jos hän ei saa joka päivä syödä herkkuja.
Mutta jostain syystä lapsen vanhetessa ne neuvot joko lakkaavat hiljalleen, tai ainakin ne lakkaavat menemästä suoraan sinne ihon alle pistelemään kivuliaasti sydämeen.


Muistan kuitenkin elävästi sen ajan, kun jokainen liike jonka pienen lapsen kanssa tein oli vapaata riistaa arvosteltavaksi. Jos mistään puhui ääneen, oli se sitten kestovaippojen käytöstä, yöimettämisestä tai lapsen kantamiseen liittyvästä niin aina siitä joku keksi jonkun syyn kertoa miten se nyt ehkä kuitenkin olisi väärin.
Eniten kritiikkiä saimme aina kuulla siitä kuinka paljon lapsiamme kannoimme.
Sillä mehän kannoimme heitä liinassa paljon. Kumpaakaan lasta ei työnnetty läheskään yhtä paljon vaunuissa kuin mitä kannoin heitä kantoliinassa. Ja me kannoimme heitä pitkään, ainakin länsimaisella mittakaavalla.


“Kasvatatte heistä läheisriippuvaisia.” “Teidän lapsilla tulee olemaan todella vaikeaa koskaan olla erossa teistä” “Lapsenne eivät koskaan kunnolla itsenäisty tai opi olemaan ilman teitä jos pienestä pitäen kannatte heitä noin paljon” “lapsenne laiskistuu, ei varmaan halua koskaan kävellä tai liikkua itse minnekään jos aina kannatte häntä tuolla tavoin liinassa”
Tällaisia kommentteja sain kantamisestamme. Jatkuvasti. Keskusteluissa muiden äitien kanssa, internetin keskustelupalstoilla, huomautuksia tuntemattomilta kahvilassa. Viesteinä Somessa.
Viesti tuntui olevan hyvin selvä: älä kanna lastasi, älä anna läheisyyttä. Se pilaa lapsesi.


Nyt kun katon meidän 5 ja 7 vuotiaita, en näe heissä yhtäkään toteutunutta uhkakuvaa.
Mielestäni he ovat selvinneet kaikista erotilanteista oikein loistavasti, jätin itse asiassa heidät ensimmäisen kerran viikoksi ilman kumpaakaan meistä vanhemmista kun Kuopus oli 1,5v. Sekin meni ihan hyvin. Ei oireita pahasta eroahdistuksesta.
Koulut ja päiväkotien aloitukset ovat sujuneet loistavasti, ne ovat olleet aivan muut lapset, jotka ovat ovilla itkeneet äitien perään kuin meidän.
Kuopuksella oli vaikeuksia aikoinaan hetken aikaan irrottautua minusta aloitettuaan päiväkodin, mutta sekin johtui enemmän siitä että ympäristö oli englanninkielinen kuin siitä ettei hän olisi kestänyt olla erossa minusta.
Laiskoiksi lapsiamme tuskin kukaan elämäämme seurannut voisi kutsua. Liikkuminen on heillä luontaista. Lapset kävelevät pitkiä matkoja vuorilla, pyöräilevät vielä pidempiä pätkiä ja harrastavat lähes poikkeuksetta kaikkea liikuntaa mielellään.

Siinä kiikkustuolissa hitaasti edes takaisin keinuessa, lapsen tuhistessa rintaani vasten unissaan, pohdin mistä juontaa se tarve neuvoa toista vanhempaa jatkuvasti.
Ei tämä ilmiö ole mihinkään kadonnut. Samaa ovat tuoneet esiin monet muutkin äidit. Tänä kesänä on taas sosiaalisessa mediassa puhuttanut se saako vauvalle antaa leluja pöytään jos se auttaa distraktoimaan muutoin hankalaa syöttötilannetta. On oltu kaikkitietäviä miten äiti ei todellakaan voi palata takaisin työelämään 4 kuukautta lapsen synnyttyä tai miten jonkun pitäisi tehdä itse kaikki vauvan ruuat.
Jatkuvaa neuvomista ja pätemistä.

Ymmärrän halun jakaa omaa tietämystä. Ymmärrän ehkä halun myös neuvoa jos joku kysyy neuvoa. Mutta mistä kumpuaa se tahto että jokaisen tulisi kasvattaa lapsensa juuri sillä tavoin kuin sinä itse kasvatat? Mistä me voimme tietää mikä toimii toiselle lapselle kun hädin tuskin olemme edes voineet saada selville mikä toimii omalle?
Nämä ovat niitä asioita joita ihmettelen kerta toisensa jälkeen kun kuuntelen ihmisten neuvoja.

Ja kun katselen täällä vanhempieni kotitalossa, tässä talossa jossa itsekin nuoruuteni vietin, meidän lapsiamme ja heidän serkkujaan leikkimässä, en voi olla näkemättä miten niin erilaisista lähtökohdista olevat lapset ovat lopulta kaikki kuitenkin aivan yhtä ihania.
Ei siihen luonteeseen ole vaikuttanut se käytettiinkö lapsena kestovaippaa vai kertakäyttövaippaa. Se mihin se on vaikuttanut on eri keskustelu.
Ei lasten tavasta juosta pallon perässä voi päätellä onko heitä kannettu lähes kaksivuotiaaksi asti liinassa vai ei. Ei näiden lasten unenlahjoista tai ruokapöytäkäyttäytymisestä selviä ovatko he saaneet ensimmäiseksi ateriaksi pilttipurkin vai itse kasvatun ja keitetyn kurpitsan.

Me olemme kaikki erilaisia. Ei kukaan työpaikallakaan tule kyselemään saitko sinä lapsena soseita purkista vai tekikö äitisi ne itse. Entä oliko teillä kertakäyttövaippoja vai pesikö isäsi harsoja illat pitkät.
Kannettiinko sinua lapsena ja nukuitko perhepedissä? Miksi me siis koemme oikeudeksemme tehdä näin muille äideille silloin kun heidän lapsensa ovat pieniä?

Olen sanonut sen ennenkin, mutta sanon sen taas. Jos me vain olisimme ihmisiä toisillemme olisi tämä maailma niin kovin paljon parempi paikka elää.
Mietin miten neuvoisin itse äitejä, sellaisia kuin sisareni. Ensimmäisen lapsen saaneita, ehkä vielä jostain asioista hieman epävarmoja.
Ja nyt, kahden ehkä osittain haastavankin lapsen jälkeen ainoat ohjeeni olisivat varmaan nämä:
Kantakaa äidit lapsianne, jos teistä siltä tuntuu. Älkää kantako jos teistä ei siltä tunnu.
Syöttäkää soseita, itse tehtyjä tai kaupan ruokaa. Kunhan syötätte.
Nukkukaa siten miten teidän perheenne nukkuu. Pääsia on että te nukutte. Se missä ja miten, se on loppujen lopuksi samantekevää.
Ennen kaikkea, olkaa onnellisia.


© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

-kuvat ovat edelleen kännykkäkuvia, ensi viikolla pääsette sitten nauttimaan niistä toisenlaisista kuvista taas.
tämä on ollut minun lomani, työn ohella olen mielummin lukenut romaania kuin käsitellyt kuvia-

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »