Monikieliset lapsemme

Istumme päivällispöydän ääressä. Ruoka on jo syöty ja Esikoinen tekee läksyjään. Englannin lukuläksy on nopeasti tehty, kirja jonka hän koulusta sai on oikeasti hänelle aivan liian helppo, lukukuplaan lapsi lukeekin jo ihan oikeaa paksua kirjaa, ei enää kuvakirjoja. Esikoinen nostaa helmitaulun pöydälle ja alkaa laskea matikkaa. Kuopus tokaisee minulle sveitsinsaksaksi: “entschuldigung”, ja poistuu vessaan.

Palatessaan Kuopus ottaa käteensä Esikoisen englannin kuvakirjan ja siirtyy Puolison viereen. “Minä luen tämän”, hän tiedottaa suomeksi ja alkaa lukea kirjaa Puolisolle ääneen. Vaikeimmissa sanoissa Puoliso auttaa, Esikoinen korjaa ääntämystä ajoittain oikemmaksi. “Se on cry, ei cri”, hän neuvoo pienempää.

Lapsemme puhuvat sujuvasti rinnakkain kolmea kieltä. Kuuden ja kahdeksan vuoden iässä he lukevat, kirjoittavat ja ymmärtävät natiivitasolla kolmea kieltä

Kuuntelen lapsia ja havahdun siihen samaan ajatukseen, johon olen havahtunut viimeisten vuosien aikana useamman kerran: meidän lapsista on kasvanut monikielisiä. He puhuvat sujuvasti rinnakkain kolmea kieltä. Kuuden ja kahdeksan vuoden iässä he lukevat, kirjoittavat ja ymmärtävät natiivitasolla kolmea kieltä. Se on huimaa. Ainakin minun näkökulmastani.

Kaksi näistä kielistä ovat sellaisia, joiden oletinkin tulevan, niitä tavoittelimmekin heti alusta asti. Olen puhunut lapsille sveitsinsaksaa heti heidän syntymästään asti. Systemaattisesti ja sinnikkäästi. Silloinkin kun kaikki leikkipuistoissa tuijottivat ja sain pitkiä katseita osakseni. Silloinkin kun muiden äitien kanssa ollessa olisi ollut helpompaa vaihtaa suomeen koska kukaan muu ei ymmärtänyt mitä sanoin. Pidin kuitenkin pääni ja puhuin lapsille vain sveitsinsaksaa. Esikoisen mennessä perhepäivähoitajalle 2,5 vuoden iässä, hän ei käytännössä puhunut sanaakaan suomea. Ymmärsi sitä kyllä, mutta hänen sanavarastossaan puheen tasolla oli vain sveitsinsaksalaisia sanoja. Hiljalleen myös suomalaiset sanat löysivät hänen puheeseensa ja perhepäivähoitaja oppi ymmärtämään hänen kahden kielen puhettaan.

Amerikassa lapset oppivat ymmärtämään englantia kauan ennen kuin me tajusimme heidän osaavan sitä. Puhumaan he taas eivät sitä kovin hevillä alkaneet. Se oli pitkä tie, jonka tekin kaikki varmasti muistatte. Kun nyt kuuntelen lapsia puhumassa koulussa opettajilleen tai koulukavereilleen sujuvasti englantia, vahvalla kalifornian aksentilla vääntäen kaikki vokaalit isoiksi ja leveiksi, en voi kun hämmästellä sitä muutosta mitä heidän kyvyssään tuottaa puhetta tuolla kielellä on tapahtunut. 

Lapsen maailman uusimmassa lehdessä on hieno artikkeli lapsen kielitaidon kehittymisestä. Artikkelissa Henrietta Kvist kertoo: 
“Kielellisen kehityksen herkkyyskausi alkaa puolen vuoden iässä ja kestää noin yhdeksän vuotta.
– Herkkyyskausi tarkoittaa, että lasta vie hänen luontainen uteliaisuutensa. Oppiminen tapahtuu ilman vaivaa, kuin itsestään.”

Kuopus tuntui oppivan englannin, tai oikeastaan tällä hetkellä luulen, että hän oppisi minkä tahansa kielen, nimenomaan uteliaisuudesta.

Tunnistan tuon uteliaisuuden erityisesti Kuopuksesta. Hän tuntui oppivan englannin, tai oikeastaan tällä hetkellä luulen, että hän oppisi minkä tahansa kielen, nimenomaan uteliaisuudesta. Esikoinen vaikuttaa pedantimmalta, hän oppii olosuhteiden pakosta. Koska ymmärtää pärjäävänsä paremmin jos osaa kieltä. Kuopuksen lähestyminen on kokeilevampaa, hän ei pelkää sanoa väärin. Esikoisen sanavarasto on hämmästyttävän laaja ja täydellinen. Hän tietää sanoja englanniksi joita minäkään en tiedä.

Molemmat lapset puhuvat kaunista englantia. Puhtaita äänteitä ilman aksenttia. Natiivitasolla, kuten sanoin. Minä opin englantini Itä-Lontoon ystäviltä. Puhun usein hieman epäselvästi ja sanat niellen. Aksentistani kuultaa läpi saksa, mutta myös itäisen Lontoon työväenluokan englanti, joka on se kieli, jolla kommunikoin vuosia 99% valveillaoloajastani. Puolison englanti on taas kaunista, puhdasta kirjakielienglantia. Puolisolle englanti on ollut arkea jo kohta 15vuotta. Palattuamme Lontoosta Suomeen, ajautui hän työpaikkaan, jossa kommunikointikielenä käytettiin englantia, eikä hän ole sen jälkeen työmaailmassa siitä enää joutunut luopumaan. 

Mutta lastemme ääntäminen on pehmeää ja vaivatonta. He eivät hae mallia toisista kielistä, he lukevat ja puhuvat englantia aivan samalla vaivattomuudella kuin he vaihtavat lennosta suomeen tai sveitsinsaksaan. Se on ihmeellistä. Samalla niin normaalia. Samaahan minä teen. Miksi siis lapsi ei tekisi niin, vielä taitavammin?

Minä olin juurikin se lapsi, jolla ei oikeasti ollut erityistä niin kutsuttua kielipäätä. Tai näin minä luulin. Uskotteko jos kerron, että opin kyllä ruotsia ja englantia peruskoulussa, mutta kieliopista en tajunnut mitään. Englannissa tipuin kärryiltä kun siirryin suoraan seitsemänneltä luokalta yhdeksännelle. Lopullisesti menetin pelin englannin kieliopin kanssa ollessani lukion ensimmäisellä ja koulumme opettajat lomautettiin kahdeksi viikoksi (kuten kaikki Suomen opettajat tuolloin, muistatteko?). Nuo kaksi viikkoa osuivat hyvin ratkaiseville englannin kieliopin viikoille enkä minä sen jälkeen koskaan enää päässyt jyvälle siitä. En ennen kuin muutimme Englantiin ja opin kielen puhumalla sitä. Kun olin oppinut puhumaan, aloin ymmärtää mitä erilaiset kielioppisäänntö tarkoittivat. Se oli hämmentävää ja ihmeellistä aikaa. Mietin aina, miksi ihmeessä kouluissa opetettiin kieltä kieloppi edellä. Miksi me emme vain oppineet puhumaan ja vasta sen jälkeen kieliopin.

Lapsen maailman artikkeli avaakin tätä puolta artikkelissaan erinomaisesti:
“Minkään tutkimuksen perusteella ei voida sanoa, että olisi edes olemassa jokin ”kielipää”, Kvist painottaa. Pikemminkin syy voi löytyä tavasta, jolla kieliä opetettiin koulussa vielä 1990-luvullakin. Monesta tuntui, ettei hän osaa kieliä, vaikka kyse oli siitä, etteivät koulun käyttämät metodit sopineet hänelle.” 

Tämän takia olenkin äärettömän onnellinen, että lapsillamme on kolmen kielen pohja. He puhuvat, kirjoittavat ja lukevat kolmea kieltä. Kaksi näistä kielistä ovat oikeasti hyödyllisiä elämässä, suomenkielestä en ole niin varma, paitsi jos päättää asua Suomessa. Kielioppi tulee perästä, huomaan lasten nyt jo voivan luottaa kuuloonsa, minulle se on oikean kielipään merkki. 

Neljän vuoden jälkeen Suomeen palasi kahden kulttuurin perhe, kolmikielisillä lapsilla. 

Alun perin meidän piti olla Amerikassa vain kaksi vuotta. Kun lähdimme sanoimme toisillemme ja muille uteliaille kyselijöille, ettei meillä ole mitään tavoitteita, että lapsistamme tulisi kolmekielisiä. Emme me kuvitelleet heidän tuovan matkamuistona kielitaitoa, joka kantaisi heillä läpi elämän. Kahdesta vuodesta tuli kuitenkin neljä ja kieli tarttui huomaamatta. Koulumaailma toi lopulta mahdollisuuden pokata matkalta mukaan lahjan, jota emme olleet suunnitelleet, mutta joka varmasti olisi kaiken vaivan arvoista.
Ja näin tässä kävi. Neljän vuoden jälkeen Suomeen palasi kahden kulttuurin perhe, kolmikielisillä lapsilla. 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com