Miten selvitä parisuhteen kanssa kuivin jaloin pikkulapsiarjesta?

Iltaruoka on syöty, lapset touhottavat jotain ulkona. Istun vielä ruokapöydän ääressä Puolison kanssa.
Katselen hänen profiiliaan hänen pohtiessaan jotain tai kuunnellessa lasten keskustelua puolella korvalla.
Tunnen syvää kiintymystä, rakkautta. Sellaista hiljaista onnea siitä että juuri tuo ihminen on tuossa tänä iltana, jakamassa tätä arkea minun kanssani.
Kun Puoliso hetkeä myöhemmin latoo astioita astianpesukoneeseen kysyn häneltä miksi hän luulee meidän selvinneen ilman parisuhdekriisiä tai eroa pikkulapsiarjesta.

Koska totuushan on, että Kuopus täyttää tänä syksynä viisi vuotta. Pian meillä ei enää voi puhua pikkulapsiarjesta, me siirryymme pian koululaisarkeen.
Puoliso on hiljaa ja empii vastaustaan. Sanoo ettei kyllä osaa suorilta sanoa. Kysyy mitä minä ajattelen.
Hymähdän, näin meidän keskustelu näistä asioista usein menee. Puoliso tarvitsee aikaa, aikaa pohtia mitä vastaisi. Harvoin saan hänet vastaamaan suorilta käsin ilman epäröintiä tämän kaltaisiin kysymyksiin.

Miksi siis edes kysyn tällaista? Mikä saan minut pohtimaan aihetta?
Kuuntelin alkuviikosta Shitty is the new Black blogia pitävän Sarianna Salon samannimistä podcastia Parisuhteesta.
Sarianna puhuu omista kokemuksistaan humoristisella otteella ja jakaa ihan oikeasti hersyvän hauskoja vinkkejä pilke silmäkulmassa. Kuitenkin siellä pohjalla kytee mielestäni  kuitenkin pieni totuus.
Sarianna kyseli jälkeenpäin instagram tilillään vielä mitä vinkkejä ihmiset antaisivat parisuhteen hyvinvoinnin edistämiselle lapsiperhearjen keskellä.
Lueskelin vastauksia, jotka suurin osa painottivat samoja asioita; puhukaa, älkääkä unohtako sitä että te olette mies ja nainen, ette vain isä ja äiti.
Aihe on sinällään ajankohtainen minun elämässäni, että viimeisten parin vuoden aikana ympärilläni on yllättävänkin moni pariskunta eronnut.
Pariskuntia, jotka ovat olleet yhdessä hyvän tovin, pariskuntia joilla ei ole lapsia, mutta myös pariskuntia joilla on lapset, talo ja auto. Kaiken piti olla hyvin.
Kunnes ei enää ollutkaan.

Minä olen sinällään myöskin täysin väärä ihminen puhumaan parisuhteista tai erosta.
Olen ollut yhdessä Puolison kanssa siitä asti kun täytin 19 vuotta. Me olemme olleet naimisissa 14 vuotta.
En minä tiedä mitään aikuisten ihmisten eroista tai erilaisista parisuhteista. En tiedä miltä tuntuu erota vuosikausia kestävästä suhteesta, en tiedä miltä tuntuu kun yhteinen arki ei toimi.
Minulla oli toki useampia parisuhteita nuorempana. Olen eronnut, minut on jätetty, mutta useammin minä olen ollut se joka käveli suhteesta pois. Syystä tai toisesta.
Mutta en minä ennen Puolisoa ollut asunut seurustelukumppaneideni kanssa. Enkä minä oikeastaan kenenkään heidän kanssaan ollut ajatellut jakavani lopun elämääni.
Vasta Puolison tavatessani minuun asettui se tunne, tämän ihmisen minä haluan. Tämän ihmisen kanssa minä haluan olla lopun elämääni.

Joten en minä ole mikään asiantuntija minäkään (aivan kuten Sariannakin sanoo podcastissaan) mutta kerron silti nyt ajatukseni tästä aiheesta.
Minä luulen, että yksi syy siihen ettei meillä ole kuluneiden seitsemän vuoden aikana ollut kriisejä tai mitään aikoja kun parisuhteemme olisi voinut aidosti huonosti on ollut se että me ehdimme olla yhdessä 13 vuotta ennen kuin saimme Esikoisen.
Se on pitkä aika olla ihmisen kanssa. Se on pitkä aika oppia tuntemaan toinen. Me olemme käytännössä kasvaneet koko aikuisikämme yhdessä. Minä vielä enemmän kuin Puoliso, joka oli kuitenkin jo 24 vuotias meidän tavatessa, hän oli elänyt avoliitossa ja ollut toisessakin pitkässä parisuhteessa siinä vaiheessa.

Mutta siitä hetkestä lähtien me jaoimme elämämme.
Yhdessä me lähdimme Englantiin opiskelemaan. Samaan yliopistoon. Yhdessä me jäimme Lontooseen töihin. Yhdessä me myöhemmin muutimme takaisin Suomeen.
Yhdessä me teimme päätöksen yrittää lasta vastoin kaikkia mahdollisuuksiamme sen onnistumiseen.
Kaikki elämämme suuret päätökset ja linjaukset me olemme tehneet yhdessä.
Jo kauan ennen Esikoisen syntymää.

Toki lapsen tulo tähän 13 vuotta lähes saumattomana kulkeneeseen suhteeseen oli aluksi shokki.
Olen joskus aikaisemminkin kertonut, että ensimmäisen 6 kuukauden aikana Esikoisen syntymän jälkeen me riitelimme enemmän kuin mitä me olimme varmaan riidelleet koko siihen astisen yhdessäolomme aikana.
Mutta silloinkaan kyse ei ollut kriisistä. Ei ollut kyse siitä, että me emme haluaisi olla yhdessä tai että me emme enää rakastaisi toisiamme.
Me molemmat tunnuimme tiedostavan, että se riitely oli vain uusien rajojen etsimistä. Uuden elämän tuomaa turhautumista.

Puoliso yritti jatkaa samanlaista elämää kuin ennen lasta, tulla kotiin myöhään, tehdä extempore päätöksiä lähteä pelaamaan roolipeliä ystävien kanssa, käydä vielä yksillä töiden jälkeen. Ja samaan aikaan minä kai olisin myös halunnut jatkaa elämääni kuten ennen, tehdä töitä, opiskella, käydä iltaisin ratsastamassa vuokrahevosellani. Mutta minä olinkin se joka oli sidottu lapseen. Yht äkkiä minä en päässytkään mihinkään, aluksi en edes suihkuun, koska en kestänyt lapsen itkua sen mahdollisesti herätessä kesken minun suihkuni.
Joten me riitelimme. Riitelimme ulos turhautuneisuuttamme siitä, että jouduimme antamaan periksi elämälle.
Kunnes jossain vaiheessa me vain sopeuduimme. Tai saimme puhuttua tunteemme sanoiksi. En osaa varmuudella sanoa mikä sai riidat loppumaan, ehkä se oli kaikki yhdessä. Opimme uudet säännöt, opimme ottamaan tilaa ja antamaan tilaa. Avainasemassa tässä oli se, että Puoliso jäi Esikoisen kanssa kotiin kolmeksi kuukaudeksi lapsen ollessa viiden kuukauden ikäinen. Minä palasin takaisin tekemään töitä koko kesäksi.

Kuukaudet kotona opettivat Puolisolle sen puolen mitä minä kävin läpi päivittäin. Ja se avasi hänen silmänsä.
Kun syksyllä Puoliso palasi takaisin töihin, oli hänen suhtautumisensa minun arkeani kohtaan aivan erilainen. Enää hän ei muuttanut suunnitelmiaan lennosta, kesken kotimatkan, sillä hän tiesi millaista on odottaa kotona sitä hetkeä että toinen tulisi kotiin, ottaisi edes pieneksi hetkeksi vastuun että saisi itse käydä vaikkapa vessassa rauhassa. Hän tiesi miten merkityksellistä oli päästä jakamaan toisen vanhemman kanssa päivän aikana tapahtuneet asiat, ne kaikkien muiden mielestä täysin turhat mutta meidän mielestämme ne tärkeimmät.

Kuopuksen tullessa elämäämme, hänkin vastoin kaikkia odotuksia, nopeammin kuin kukaan olisi edes voinut ajatella, mullistui arkemme uudelleen.
Tavallaan ajattelimme naivisti että hoidamme kaksi lasta samoilla väsyneillä silmillä mitkä meillä oli edelleen jäljellä Esikoisen levottomista öistä. Kumpikaan meistä ei vaan ollut muistanut ajatella, että tilanne voisi olla vieläkin kamalampi.

Kun meillä sitten asui yksi kaksivuotias, yksi alle vuotias vauva jolla oli refluksi eikä nukkunut kuin kahden tunnin pätkissä, sekä kaksi todella väsynyttä vanhempaa olisi todennäköisesti monella mittarilla sen kuuluisan parisuhdekrisiin pitänyt kolkutella ovista ja ikkunoista päästäkseen sisään.
En minä sano että se vuosi olisi ollut helppo.
Se oli kaikkea muuta.
Se oli aivan järkyttävän raskas.

Mutta en minä kertaakaan ollut meidän parisuhteestamme oikeasti huolissani.
Muistan välillä ajatelleeni, että miten Puolison jaksaakaan vielä rakastaa minua, vaikka olen väsynyt, homssuinen, maidolle ja lapsen pissalle haiseva.
Mutta tuona vuonna meillä ei riidelty kuin ehkä kerran tai kaksi. Jos sitäkään.
Silloinkin kyse oli jostain ihan muusta kuin meidän suhteestamme.

Mikä sai meidät jaksamaan nimenomaan tuon raskaimman vuoden ylitse?
Ja sitä seuranneista väsyttävistä ja omalla tavallaan ehkä myös parisuhteelle riskialttiita vuosista pikkulasten kanssa?
Mikä sai meidät jaksamaan yhdessä Kuopuksen kolmevuotiaaksi asti jatkuneet todella huonot yöt, väsymyksen ja arken läpi.
Mikä oli ja on meidän salainen aseemme?

Totta puhuakseni minä en osaa suorilta sanoa mitään tiettyä asiaa.
Sariannan kyselyyn vastasin yksikantaisesti seksi. Sillä jos voisin antaa vain yhden neuvon se olisi se. Älkää lakatko koskettamasta, haluamasta ja harrastamasta seksiä.
En tiedä oliko se meidän pelastuksemme, mutta ainakin se varmisti sen, että tuo yksi asia ei ollut välillämme muuttunut vaikka koko maailma ympärillä oli mullistunut.

Iltaisin me usein katsoimme jotain tv sarjaa, tai harrastimme seksiä.
Me tankkasimme toisen läheisyyttä, painuimme kuplaan jossa saimme hetken olla vain me kaksi. Ilman sanoja, ilman vaateita. Oli vain me ja se intohimo joka oli syttynyt välillämme jo kauan aikaa ennen lapsia. Opimme nopeasti, että kroonisen väsymyksen keskellä meille ei ollut merkitystä nukuimmeko yhen tunnin enemmän vai vähemmän, mutta jos käyttäisimme sen tunnin siihen, että suutelisimme toistemme huulet aroiksi ja koskettaisimme toisiamme kunnes ihomme kihelömöisi kaikkialta, me jaksaisimme taas läpi seuraavan yön herätysten ja yötä seuraavan aamun sumun. Me opimme, että meillä ei ollut aikaa käydä enää kahdenkeskisillä treffeillä, ei energiaa puhua kauniita sanoja ja kertoa toiselle miten paljon me rakastimme. Mutta meillä oli mahdollisuus osoittaa se kaikki kosketuksella, siinä iltojen vaihtuessa yöksi me saatoimme paeta makuuhuoneessamme tunniksi omaan kuplaamme. Siksi yhdeksi tunniksi kun kumpikin lapsi nukkui rauhassa. Hetken aikaa me olimme vain me.
Ja se oli yksi meidän kantavista voimavaroistamme.

Kuopuksen vauvavuonna meillä ei ollut oikeastaan mahdollisuuksia tehdä mitään kodin ulkopuolella. Kuopus vaati lähes kokoajan sylissä pitoa eikä Esikoisen uhmaikä tuonut lainkaan helpotusta siihen asiaan.
Kotimme oli tuona vuonna usein kaoottinen, iltaisin olohuoneesta saattoi löytyä vanhoja pissavaippoja, maitopukluisia harsoja ja leikkikaluja sikin sokin lattialta. Kuopus sylissä ja Esikoinen jaloissa minä opin yksinkertaisesti tiputtamaan asiat maahan. En tuhlannut aikaa siivoamiseen, ehtisihän sen sitten illallakin, opin ajattelemaan.
Eikä Puoliso koskaan valittanut. Ei sotkuisesta kodista, ei itkuisista lapsista, ei ruuasta joka ei ihan aina ollut valmiina kun hän saapui kuudelta illalla kotiin.
Hän ei ylipäätään valittanut mistään.
Hän tuli kotiin, pesi kädet ja suuteli minua. Sitten hän nosti Kuopuksen pois sylistäni ja kääntyi Esikoiseen päin.
Päivä toisensa jälkeen.
Joskus hän löysi minut lastenhuoneesta, istumassa lattialla, molempien lapsien minuun ripustautuneena. Ymmärsi yhdellä vilkaisulla että olin ollut siinä jo pitkään, että oli ollut raskas päivä.
Ei siinä sanoja tarvittu, kaikkein vähiten mitään poikkipuolista.
Joskus hän kysyi halusinko että hän tekisi ruuan, pyysin häntä mielummin jäämään lasten kanssa, että saisin itse hetken olla yksin, edes ruokaa tehden.
Tämä oli toinen voimavaramme. Se ettemme nalkuttaneet tai syytelleet toista.
Yritimme auttaa, antaa tilaa ja viimeiseen asti olla tässä veneessä yhdessä. Ja mielestäni siinä onnistuimmekin.

Minä en koskaan kieltänyt Puolisoa lähtemästä omiin menoihin. Hän kävi roolipelileireillä ja työn tarjoamilla virkistysmatkoilla.
Enkä minä koskaan sanonut ettei hän voisi mennä. En koskaan ajatellut edes että minulla olisi mitään oikeutta kieltää toista. Valehtelisin jos väittäisin, että olisin tuona vuonna ollut aina vain ja ainoastaan onnellinen hänen puolestaan kun hän pääsi matkoille. En minä aina ollut. Oli raskasta jäädä kotiin, myönnän sen täysin. Kerta toisensa jälkeen kotona tapahtui aina jokin katastrofi kun olin lasten kanssa yksin. Enkä minä voinut kieltää myöskään tunteitani siitä, että Puoliso teki kaiken kivan sen vuoden aikana jonkun muun kuin minun ja lastemme kanssa. Se oli tunne, ei totuus. Senkin me myöhemmin puhuimme auki. Mutta joka kerta hänen tullessa takaisin näin hänestä miten hyvää hetken tauko kaikesta oli tehnyt. Ja miksi minä en olisi suonut sitä taukoa sille ihmiselle jota kuitenkin tässä maailmassa eniten rakastin lastemme rinnalla?

Mikään parisuhde ei toimi ellei puhu. Näin kaikissa oppaissa neuvotaan. Puhuminen on avain kaikkeen.
Tavallaan olen samaa mieltä. Mutta voi olla elämänvaiheita kun puhuminenkin on liian raskasta. Ja sekin tulee hyväksyä.
Jossain vaiheessa täytyy puhua, siitä olen samaa mieltä. Ja mieluiten ennen kuin kaikki asiat ovat liian solmussa.
Mutta ainakin meidän kohdalla puhuminen oli se yksi asia jota me emme tehneet mitenkään aktiivisesti läpi sen vaikeimman ajan.
Me luotimme.
Luotimme siihen, että toinen seisoo siinä vieressä, luotimme, että toinen kertoo jos mennään liiaksi väärään suuntaan.
Mutta oikeasti me puhuimme tuosta vuodesta vasta kun se oli jo taittumassa helpompaan päin.
Me puhuimme siitä kun pakkasimme tavaroitamme laatikoihin muuttaakseemme Amerikkaan. Koska silloin tuntui olevan sellainen aika ja hetki. Puhua siitä miten me oikein selvisimme.
Muistan miten Puoliso katsoi minua ja sanoi “Toivon ettet sinä koskaan joutunut tämän kuluneen vuoden aikana epäilemään sitä että minä haluan olla sinun kanssasi lopun elämääni.”
Ulkona oli yö, työhuoneen lattiapinta täyttyi laatikoista joita me täytimme. Puoliso piti kädessään muovista rotta-armeejaansa ja minä katsoin häntä laatikkokasan ylitse. “En minä epäillyt. Olen sillä tavalla kieroutunut itsevarma, että väitän tietäväni sinun aina kuitenkin pysyvän minun kanssani. Tuli mitä tuli”
“Hyvä, sillä juuri niin se on. Koskaan en ole toisin ajatellut.”
Hymyilimme toisillemme ja luulen että tuo keskustelu kiteyttää kolmannen voimavaramme.
Järkkymätön luottamus toiseen.

Luottamus siihen, että tämä suhde kestää. Kestää vaikka välillä olisi vähän raskaimpiakin vaiheita.
Luottamus siihen, että meillä molemmilla on tahto pysyä yhdessä.
Luottamus siihen, että huomennakin me olemme yhdessä.

En tiedä mitä elämä tuo meidän eteemme, mutta haluan uskoa ja luottaa että näillä kolmella voimavaralla: intohimolla, toisen kunniotuksella ja luottamuksella me selviämme mistä vain tulevaisuudenkin aallokoista.
Meillä on edessämme varmasti vielä monta jaksoa joiden aikana monen parisuhde perinteisesti on koetuksella, mutta minä haluan lapsellisesti luottaa siihen että me kestämme nekin kaikki näiden avulla.
Mitkä ovat teidän voimavaranne?
Minkä avulla selvisitte pienlapsiarjesta läpi?

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com