Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Mitä sinä teet työksesi? -totuuksia lasten suusta

02.09.2020

Lastenhuoneen lattiaa peittää legojen sekasotku. On sinne sekaan rakennettu jotain ihan oikeaa hienoa legomaailmaakin. Viimeksi aamulla Kuopus kävi vielä lisäämässä jotakin tulivuoripalasia yhteiseen viidakkomaailmaan.
Istun sängyn laidalla odottamassa, että suihkusta tulleet sankarit saisivat yöpaidat päälleen ja voitaisiin lukea vielä hetki Koirien Kalevalaa.

Avaan kirjan ja alan lukea susien Sariolasta. En pääse kahta sanaa pidemmälle, kun Esikoinen keskeyttää minut. “Annu, miksi täällä Suomessa myös äidit käyvät töissä? Amerikassa oli paljon enemmän niitä äitejä, joilla ei ollut päivällä töitä” , lapsi toteaa katse minussa. Selitän, että kyllä Amerikassakin äidit kävivät töissä, me vaan satuimme elämään sellaisessa paikassa, jossa useampi perhe oli tehnyt syystä tai toisesta päätöksen, että toinen vanhempi, yleensä äiti, jäi kotiin lasten ollessa pieniä.
“Miksi?”, kysyy Kuopus ihmetystä äänessä. “Miksi täällä ei sitten jäädä kotiin? Eikö ne ihmiset Amerikassa tykkää käydä töissä ja täällä Suomessa on kivemmat työpaikat?”
Pohdin miten vastata kysymykseen, joka vaatisi oikeastaan selvennystä politiikasta ja eri maiden sosiaaliturvan rakenteesta. Asioista, joita viisi ja seitsemän vuotias ei voi millään vielä ymmärtää.

Selitän, että eri maissa on erilaisia tapoja järjestää asiat. Ja kun me asuimme Amerikassa ei meillä olisi ollut varaa laittaa lapsia hoitoon. Siellä oli kannattavampaa, että minä hoidin lapsia kotona. Sitä paitsi, minä pidin siitä kotona olemisesta. En aina, en koko aikaa, mutta suurimmalta osin pidin siitä.

Ja se on totta. Varsinki nyt, kun ajattelen niitä vuosia, jotka vietin lasten kanssa kotona. Enhän minä koskaan ollut täysin tekemättä töitä. Tai olin, Esikoisen synnyttyä ensimmäiset 3kk ja Kuopuksen synnyttyä ensimmäiset 6kk. Sen jälkeen olen aina tehnyt edes muutaman tunnin viikossa jotain työksi laskettavissa olevaa. Mutta lapset olivat kanssani kotona, vuosia. Olin yksi Piilaakson kotiäideistä, sitä ei käy kiistäminen.

“Etkö sinä sitten enää halua olla kotona?” kysyy Kuopus ihmetellen. Muistutan häntä, että sekä hän että Esikoinen ovat nyt kouluikäisiä, ei minulla ole enää heistä huolehdittavaa päivisin. Hetken tauon jälkeen lisään vielä, että sen lisäksi minä ihan oikeasti halusin takaisin työelämään.
Miksi?
Lapset katsovat minua samalla katseella, jonka olen joutunut kohtaamaan yllättävän monen kanssa keskustellessa. Niin miksi? Miksi minä halusin takaisin työelämään meidän palatessa takaisin Suomeen? Miksi en jäänyt vain tekemään freelancerina töitä kuten olen tehnyt viimeiset seitsemän vuotta?

Helppo vastaus kysymykseen olisi sanoa, ettei meillä ollut varaa minun kotiin jäämiseen.
Tavallaan sekin on totta. Vaikka Suomessa elämä on monin osin edullisempaa kuin Piilaaksossa, on palkkataso vastaavasti täällä matalampaa. Tulevaisuuden haaveitamme varten me tarvitsemme kahden ihmisen palkan. Siitä ei pääse mihinkään. Mutta täysin rehellinen vastaus se ei olisi kuitenkaan ollut. Raha oli lopulta vain hyvin pieni osa syitä siihen miksi minä halusin mahdollisimman nopeasti takaisin työelämään.
Paljon suurempi syy oli se, että minä halusin taas tehdä täysipäiväisesti töitä. Ihan oikeasti halusin. Halusin taas kokea sen tunteen, että olen tarpeellinen muuallakin kuin kotiympyröissä. Halusin haastaa itseäni uuden parissa. Halusin takaisin myös sen työtä tekevän naisen identiteetin, joka minussa asuu.

Kerron siis lapsille, että pidän työstäni. Kerron, että ihan aidosti halusin tehdä taas töitä suuremmalla vaihteella, monen vuoden jälkeen. Kerron miten oikeastaan nautin siitä, ettei töitä tarvitse nyt tehdä enää tuntia siellä, toista täällä, miten tuntuu kivalta saada tehdä samanaikaisesti päivän töitä kun he ovat koulussa ja illalla voimme sitten kaikki yhdessä tehdä niitä kotiasioita.
Puhumme siitä miten viikonloput tuntuvat taas viikonlopuilta, kun elämä ei ole pelkkää hiekkarantaa ja metsäretkiä joka päivä.

Avaan jo toiveikkaasti Mauri Kunnaksen kirjan ja lähden selaamaan mihin edellisellä lukukerralla jäimmekään. Esikoinen haluaa kuitenkin vielä palata teemaan.
“Mitä sinä sitten teet työksesi?” hän kysyy. Yritän selittää lapselle mitä viestintä tarkoittaa.
Hieman kömpelösti kerron, että minun tehtäväni on informoida eri kanavia ja ihmisiä siitä millaista toimintaa työpaikkani edustaa. Lapsi tuijottaa minua tyhjällä katseella. Yritän uudelleen.
Kerron yksinkertaistettuna, että minun tehtäväni on kertoa muille ihmisille millaista työtä kanssani samassa työpaikassa olevat ihmiset tekevät. Tehtäväni on ikään kuin kertoa tarinaa siitä miten nuo työpaikkani muut ihmiset auttaa ja tukee ihmisiä joilla on elämässä vaikeaa.  

“Miten sinä kerrot siitä?”, kysyy Esikoinen. “No pääasiallisesti kirjoitan siitä eri paikkoihin. Internettiin ja muualle.  Vähän kuin tarinoita. Tai tietoiskuja”, minä vastaan.

Kuopus kuuntelee keskustelua vierestä ja nyökyttelee tietävänä. “Minä tiedän. Sinä olet vähän kuin Vaka Vanha Väinämöinen kun se laulaa niitä lauluja sillä kanteleella. Sitäkin kaikki kuuntelee kun ne on sellaisia tarinoita ne laulut.”

Väinömöistä minusta tuskin saa leivottua, ei vaikka ehkä niin toivoisikin. Mutta ainakin lapseni tietävät minun nyt kertovan tarinoita. Tarinoita hyvistä ihmisistä, jotka taistelevat heikkojen puolesta. Ihan hyvä alku kai sekin. 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

 

 

 

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »