Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Meri – ikuinen lohduttaja

23.08.2020

Uutela.
Merituuli puhaltaa selältä ja heittää hiukset silmien eteen. Hanhiparvi lentää päidemme ylitse auringon lämmittäessä käsivarsia porotuksellaan. Elokuu antaa edelleen parastaan. Eilisen sade tuntuu iholla lähinnä kosteutena, joka nousee metsän kastuneesta sammaleesta.

Kierretään luontopolkua. Puoliso lukee lapsille rastien luontoinfoa ääneen. Minä hengitän metsää. Meri kimmeltää puiden läpi ja rantakalliot makaavat iänikuisen vakaasti paikoillaan.
Muistot nousevat jostain lempeän tuulen tuomana ja pyyhkiytyvät ylitseni.
Ne eivät ole kivuliaita, mutta vavisuttavia kylläkin.

Vuonna 2015 me kävimme täällä usein. Melkein jopa viikottain. Tämä paikka, meri, sen kalliot ja niitä ympäröivät metsät olivat meidän henkireikämme silloin. Vuosi 2015 oli se raastavan vaikea vuosi. Se vuosi kun rakensimme omaa ihmisyyttämme uudelleen. Se vuosi, kun elämä pakotti asettamaan arvot uuteen perspektiiviin. Usein kun kerron vuoden 2015 olleen raskas, luulee kuuntelija minun kertovan aviokriisistä. Mutta ei, meillä ei ollut mitään kriisiä. Eikä meidän elämämme vaikeus liittynyt millään tavoin parisuhteseen. Se vuosi oli raskas sen tähden, että elämä oli tuolloin raskasta. Ja ilman tätä meidän toimivaa parisuhdetta, me emme olisi ehkä selvinneet siitä vuodesta.

2015 oli se vuosi kun Kuopus lähinnä itki. Itki refluksia ja sen tuottamaa kipua. Se vuosi kun etsimme tuloksetta tapoja auttaa lasta ja törmäsimme yhä uudelleen seinään. Se vuosi, kun minä lakkasin ensin lähes nukkumasta, sitten itkemästä. Se vuosi kun yritin viimeiseen asti pärjätä, koska niin kaikki muutkin äidit tekevät.
Tuona vuonna me löysimme meren. Tai se löysi meidät, en tiedä kummin päin.
Tuona vuonna me vietimme lukuisia viikonloppuja Uutelan kallioilla, hengitimme sen viileää meri-ilmaa ja joimme kuumaa kaakaota termoksesta. Syksyllä Kuopus jo käveli, 8kk iässä, ja taapersi pitkin kivikkoista merenrantaa yhdessä Esikoisen kanssa. Tutti suussa, lippis päässä. Eikä itkenyt.



Muistan miten helppoa tuolla oli silloin hengittää, miten tuo maisema, horisontissa siintävät saaret (musta hevonen ja kuiva hevonen) piirtyi verkkokalvoilleni rauhan tyyssijana. Muistan miten yön pimeinä tunteina kun kävelin pitkin Puistolan talomme yläkertaa itkevä Kuopus sylissäni, hain mielikuvistani juuri tuota maisemaa.

Nyt se sama maisema, samat saaret, sama metsä, samat kalliot ovat siinä. Muuttumattomina.
Vain meidän elämä on muuttunut. Se on muuttunut valtavan paljon. Välissä on viisi vuotta elettyä elämää.

Noina viitenä vuotena me olemme matkanneet pitkän matkan. Niin fyysisesti kuin henkisestikin. Olemme ähteneet, palanneet, lähteneet uudelleen ja palanneet uudelleen. Olemme matkanneet pitkän matkan ja oppineet sen varrella valtavasti.

Lapsemme ovat kasvaneet siihen ikään, että voimme rehellisesti sanoa pikkulapsiajan olevan meidän perheelle historiaa. Elämme sitä elämää, jossa perheeseen kuuluu koululaisia. Elämää, jossa lapset eivät enää ole meissä kiinni 24/7, mutta he silti tarvitsevat meitä vielä valtavan paljon. Me olemme Puolison kanssa käyneet läpi niin suuria mylleryksiä, kaiken uudelleen aloittamisia ja toistemme tukemista, ettei niitä oikeastaan voi edes sanoittaa.


Viisi vuotta tuntuu ikuisuudelta, samalla se tuntuu vain silmänräpäykseltä. Eikö Esikoinen vasta eilen kiivennyt näille kallioille keltaisissa sukkahousuissaan ja ihmetellyt merta kallion laelta, joka nyt näyttää niin kovin pieneltä. Eikö Kuopus juuri nojannut näihin rantakiviin, välikausihaalarissaan ja hymyillyt silloin vielä harvinaista hymyään?

Viisi vuotta sitten halasin Puolisoa samalla tavalla kuin nyt. Kiedoin kädet hänen ympärilleen takaapäin ja nojasin hänen selkäänsä. Turvasatama. Muistan miten silloin ajattelin, että siinä hetkessä olin onnellinen. Ja koska kykenin tuntemaan sitä onnea, olin varma että selviämme siitä raskaasta vuodesta.
Kun nyt halaan häntä ja painan poskeni hänen lämmintä selkää vasten tuo tunne valtaa minut ja jotain lämmintä ailahtaa sydämen tienoilla. Me tosiaan selvisimme. Emmekä me vain selvinneet, me itse asiassa olemme onnistuneet kuivattamaan tuolloin pahastikin kastuneet jalkamme ja housunlahkeet ja meidän elämä on hiljalleen sellaisissa uomissa, ettei mitään uutta seuraavaa myrskyaaltoa ole edes näkyvillä.

Meri pelasti meidät silloin. Omalla tavallaan. Omalla tavallaan meri on tullut avuksemme kerta toisensa jälkeen. Kun sopeutuminen Piilaaksoon tuntui aluksi vaikealta, oli meri se jolta minä sain lohtua. Kun elämämme heitettiin limboon vuonna 2017, oli meri se jonka äärelle palasin päivittäin lasten kanssa. Kun palasimme laaksoon, antoi meri meille voimaa kaikkina niinä hetkinä kun elämä oli raskasta. Sekä vuoden 2018 että vuoden 2019 kesän minä lähes asuin meren rannoilla lasten kanssa. Siellä ei tulevaisuuden huolet eivätkä laakson kuumuudet tai tulipalot yltäneet valtaamaan mieltä. Meren äärellä päätäni ei särkenyt ja moni koti-ikävän hetki haihtui merituuleen. Siellä lastemme lapsuudenmuistoihin on tallentunut ikuisiksi ajoiksi pelikaanien äänetön lento ja aaltojen pauhu.



Ehkä jonain päivänä, minun unelmani toteutuu ja me saamme asua meren äärellä. Ehkä jonain päivänä minä saan herätä meren tuoksuun ja nukahtaa sen pauhuun.
Siihen asti minä lataan akkuni näistä hetkistä.
Silloinkin kun elämä on ihan hyvällä mallilla.

 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »