Maitojunalla takaisin ja muita epämääräisiä tapoja suhtautua muiden elämään

Luin tällä viikolla Edustusrouvan päiväkirja blogista tekstin, jossa Katariina kertoi miten ihmiset ovat suhtautuneet heidän perheensä seuraavaan maakohteeseen.
Asiasta virisi vilkas keskustelu ulkosuomalaisten bloggaajien kanavalla. Ja aiheesta.

Voisi kuvitella, ettei kellään ole ollut meille mitään negatiivista sanottavaa siitä, että me palasimme Suomeen. Näin sitä äkkiseltään kuvittelisi.
Tilastojen valossa tämä on kuitenkin yksi turvallisimmista ja parhaista maista kasvattaa lapsia.

Jostain syystä mekin olemme kuitenkin saaneet osaksemme ihmettelyä, silmien pyörittelyä ja jopa hieman sellaista säälinsekaista pahoittelua.
Kun me aikoinaan lähdimme Suomesta Piilaaksoon, pitivät monet meitä silloinkin hieman höpsähtäneinä. Toki lähipiirimme oli tottunut levottomaan elämänmenoomme, olimmehan me Puolison kanssa lähteneet ja tulleet, vaihtaneet maita ja oleilleet vaikka missä.
Mutta jostain syystä perusolettamus oli, että kun saimme lapset, loppuisi myös meidän levottomat liikehdinnät.

Moni tuki meitä päätöksessä lähteä Piilaaksoon. Moni näki sen kuten me: mahdolisuutena. Lapset olivat silloin 1 ja 2, tarpeeksi pieniä siis, että voisimme palata ennen heidän koulujensa alkua. Alkuperäinen suunnitelma oli olla poissa vain kaksi vuotta.
Mutta silloinkin saimme kuulla kuinka meidän elämämme on epätasapainoista lapsille. Kuinka viemme heiltä mahdollisuudet lapsuuden ystävyyssuhteisiin ja vakaaseen ja turvalliseen lapsuusaikaan samassa paikassa ja maassa.
Ja ollessamme poissa meiltä kyseltiin jatkuvasti koska oikein tulemme järkiimme ja palaamme takaisin Suomeen. Koska olihan Suomessa turvallista ja tasaista asua.

Kun sitten teimme päätöksen palata. Jättää taaksemme neljän vuoden ajan rakennettu sosiaalinen verkosto, lasten ystävät, omat ystävät, kaikki tuttu ja siinä vaiheessa turvallinen ja tulla takaisin Suomeen, koska koimme sen koko perheelle juuri nyt parhaaksi paikaksi olla, miten siihen sitten suhtauduttiin?
Silmiä pyöritellen.

Ystävämme ja perheemme on ottanut meidät avosylin vastaan. Mutta he olivat myös niitä jotka tukivat meitä koko sydämestään kun lähdimme. Ovat tukeneet jokaisella matkallamme. Perhe ja nämä ydinystävät ovat heitä jotka ovat halunneet kuulla lisää Intiasta, Berliinistä, Piilaaksosta, Arizonasta, Lontoosta. He ovat halunneet että kerromme matkoistamme, ovat rohkaiseet meitä lähtemään niinä hetkinä kun itsestä  se on tuntunut huonolta idealta ehkä sittenkin.

Mutta sitten on lukuisia ja lukuisia puolituttuja ja sellaisia elämän laitamilla olevia ihmisiä, jotka ovat läsnä, mutta harvoin tukevat. Ja ne samat jotka silloin arvostelivat lähtöämme Piilaaksoon, ovat avoimesti ihmetelleet paluutamme Suomeen.
“Palasitte sitten Suomeen kun ette kestäneet oikean ison maailman menoa.”
“Maitojunalla takaisin äidin huomaan.”
“Olisi varmaan kannattanut miettiä etukäteen, että pärjääkö vai ei, ettei tarvitsisi lasten kanssa käydä läpi tuota muuttoruljanssia.”

Niin Piilaaksossa kuin Suomessakin ovat ihmiset myös aivan avoimesti ihmetelleet päätöstä lähteä pois Kaliforniasta. Miksi? Kuka ihme haluaisi pois sieltä? Eikö elämä siellä ole kaikkien unelma?

Niin.
Pysähtyykö kukaan näiden kommenttien tai kysymysten esittäjä koskaan miettimään miltä kysymykset ja tokaisut kuulostavat heistä jotka ovat päätöksen tehneet lähteä.
Auttavatko nämä sanat heitä heidän arjessaan, heidän sopeutumisessaan tai elämässä yleensä?

Tässä asiassa, kuten niin monessa muussakin olen tullut siihen lopputulokseen, että ihmiset sanovat näitä asioita joko ajattelemattomuuttaan tai sitten yksinkertaisesti siksi, että eivät lainkaan tiedä mitä empatia on.

Keneltä olisi pois jos vain hymyilisi lähtijälle/palaajalle ja kysyisi häneltä miltä tilanne tuntuu?
Jos on tarve kertoa oma kantansa voisi aina sanoa olevansa itse sellainen ihminen, ettei tuohon elämään pystyisi, mutta suunnitelman kuulostavan mielenkiintoiselta, kerro toki lisää.
Empatian osoittaminen ei ole koskaan pois keneltäkään. Se ei satutua, se ei vie ylimääräistä energiaa. Mutta se saattaa antaa paljon.

Me olemme olleet takaisin reilun kuukauden. Jo nyt huomaan etten kerro enää ihmisille meidän muuttaneen Suomeen Piilaaksosta. Koska en kestä sitä kommentointia.
En kestä miten ihmiset kohauttavat kulmiaan ja kysyvät miksi ihmeessä olemme tulleet takaisin tähän kurjaan Suomeen sellaisesta paikasta.
On helpompaa olla vaiti, kertomatta.
Ja samaan aikaan se on hirvittävän surullista.
Se, ettei voi kertoa omaa historiaansa. Neljä vuotta Piilaaksossa on varmasti jättänyt minuun samanlaiset jäljet kuin kuusi vuotta Englannissa. Muistot maailmalta kulkevat mukana, välähdyksinä ja eleinä, mutta harvoin niistä viitsii muille puhua kuin Puolisolle tai lapsille.

Lapsemme puhuvat paljon Amerikasta, kodista. Muistelevat asioita sieltä. Ja me haluamme antaa heille sen vapauden, sen tunteen että se on ollut heidän kotinsa heidän varhaislapsuuden vuodet. Mutta huomaan miten hekin ovat alkaneet vaieta muiden lasten kuullen tästä taustasta. En usko muiden lasten arvostelevan heitä, uskon heidän lähinnä ohittavan asian tavalla joka saa Esikoisen ja Kuopuksen lopulta vaikeenemaan.
Kun meiltä on kysytty miksi laitoimem lapset yksityiseen päivähoitoon niin vastaamme yleensä kielen. Vastaamme, että halusimme ylläpitää lasten englanninkieltä ja se onnistuu vain yksityisen päivähoidon kautta.
Toinen painava syy tähän on kuitenkin ollut kansainvälisyys. Todennäköisyys siihen, että englanninkielisessä hoidossa olisi myös muita lapsia samankaltaisilla taustoilla kuin meidän lapsemme, muualta Suomeen muuttaneita perheitä, on suurempi kuin julkisella puolella.
Ja näin on myös ollut.
Yksikään päiväkodin opettajista ei ole Suomalainen. Se on tuonut selvästi paljon lohtua lapsille, sen tunteen että ei ole outo, on vain yksi monista.

Tänä aamuna kun vein lapsia kouluun oli vastassa sijaisopettaja Esikoisen opettajan sairastuttua. Hän on kotoisin Brooklynistä. Kun oli tekemässä lähtöä eteisessä Kuopus juoksi vielä luokseni ja halasi tiukasti. Hän kuiskasi korvaani “ Wau Annu, vihdoinkin täällä on opettja joka puhuu ihan oikeaa amerikkaa! “ Nauroin lapselle, ja tiesin heti mitä hän tarkoittaa.

Tämä tällainen elämä, se on rikkaus.
Asia joka meistä jokaisen olisi hyvä muistaa, kun koemme tarpeelliseksi arvostella muiden perheiden valintoja. Tukeminen, kuunteleminen ja hymy tekevät paljon. Eivätkä ne ole sinulta pois. Jos toinen kysyy mitä mieltä sinä olet hänen valinnastaan, vastaa toki rehellisesti, mutta ellei hän kysy, mieti miksi haluat oman mielipiteesi edes kertoa.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com