Lukutaitoinen ekaluokkalainen- pitäisikö lapselle tarjota erityisohjausta?

Meidän seitsemänvuotias esikouluikäinen Esikoinen lukee ja kirjoittaa.
Kirjoitin aikaisemmin miten hetkellisesti se taito otti takapakkia kun palasimme Suomeen, mutta varsinkin koronaeristyksen aikana lapsi löysi lukemisen ja kirjoittamisen uudelleen. Kaikille kolmelle kielelle.
“Eihän se ole muuta kuin sanoo/kirjoitta vain ne kirjamet joita siinä sanassa on”  hän totesi jossain vaiheessa, ehkä hieman näsäviisaana.

Lapsi oppi tämän taidon pitkälti itsekseen ja täysin ei voi kieltää amerikkalaisen varhain alkavan ja hyvin vaativan koulusysteemin osuutta asiaan. Jos 6 vuotiaan on pakko lukea päivittäin lyhyt kirja, oppinee hän lukemaan jos vain hänen aivonsa ovat siinä pisteessä, että se on mahdollista.
Se onko lapsen tarpeen oppia lukemaan ja kirjoittamaan, sen voi mielestäni kyllä kyseenalaistaa.

Emme siis ole tietoisesti tai määrätietoisesti opettaneet lapsia lukemaan ja kirjoittamaan. Kuopus tavaa nyt myös jo sanoja ja ajoittain kirjoittaakin niitä, tosin vielä haparoiden. En ole millään tasolla koulinut häntä sen suhteen. Eka- ja Eskaripeli ovat tehneet sen puolestani kyllä.

“Lapsesi saattaa nyt kyllä kyllästyä ensimmäisellä luokalla. Ei ole kovin viisasta opettaa lapsi lukemaan ja kirjoittamaan noin sujuvasti ennen ensimmäistä luokkaa” sanoi minulle eräs puolituttu, kasvatusalan ammattilainen.
Niin no. En edelleenkään oikein tiedä mitä tuohon pitäisi vastata. Minähän en lastani opettanut ja hän nyt vain sattuu osaamaan nämä taidot.

Suomessa ei tarvitse osata lukea tai kirjoittaa kun aloittaa 7 vuotiaana koulun. Minusta se on hyvä. On kuitenkin lukuisia lapsia jotka osaavat. Ja kyllä on tehty tutkimuksia, joiden mukaan jotkut näistä lapsista kyllästyivät, kokivat koulun mielenkiinnottomaksi ja mahdollisesti myös häiritsivät opetusta oman kyllästymisensä tähden.
Kävin viime syksynä mielenkiintoisen keskustelun äitiystävieni kanssa siitä tukeeko suomalainen opetusjärjestelmä lahjakkaita lapsia. Olimme kaikki suhteellisen yhtä mieltä sen suhteen, että ei se mitenkään erityisemmin tue, eri mieltä taas olimme siitä pitäisikö sen.
Tapani mukaan toki esitin oman mielipiteeni kärkkäästi ja kärjistettynä. Myönnän, olisin voinut olla vähemmän absoluuttinen, koska en minä oikeasti ole asian suhteen ainakaan nyt enää samalla tavalla täydellisesti vain yhtä mieltä. Sanoin kuitenkin, ja olen tiettyyn pisteeseen edelleen sitä mieltä, ettei mielestäni ole suomalaisen koulun tehtävä lähteä tukemaan erityislahjakkaita lapsia. Siihen ei ole resursseja eikä se ole mielestäni suomalaisen koulun tavoite eikä tarkoitus. 

Mielestäni on  tällä hetkellä vaikea sanoa varmaksi tukeeko suomalainen koulu tällä hetkellä erityislahjakkaita tai edes edistyneitä lapsia. Annetaako heille vaativampia tehtäviä ja haastetaanko heidän osaamistaan heidän omalla tasollaan. Kun asiasta kyselee, tulee vastauksia yhtä paljon kuin on kokijoita.
Osalla on opettajia, jotka tukevat lasta erinomaisesti ja yhteistyö toimii mutkattomasti eikä lapsi ikävysty tunneilla vaikka hänen tasonsa olisikin jossain aineessa useamman vuoden ikätasoaan korkeammalla.
Sitten taas kuulee niitä tarinoita missä lasta ei ole tuettu, hänet on leimattu keskittymiskyvyttömäksi ja levottomaksi eikä opettaja ole edes yrittänyt ymmärtää erityislahjakkuuden päälle. Jokaisella tarinalla on varmasti aina myös monta puolta, kuten on tilanteen kokijoitakin.
Vääryyttä varmasti tapahtuu, sekä opetuksellisesti, että vanhempien puolelta kun lapsen tilannetta ei ymmärretä täysipainoisesti.

Itse olen osittain sitä mieltä, ettei koulun tehtävä ole suoranaisesti valmentaa erityislahjakkaita lapsia. Sen tehtävä on antaa tasaista opetussuunnitelman mukaista opetusta ikätason mukaisesti. Tämä on mielestäni myös tietynlainen poliittinen päätös. Määritellään mikä on koulun tehtävä yhteiskunnassa ja toimitaan sen mukaisesti. Tämän toteutuessa, se takaisi kaikille lapsille tulotasosta ja taustasta riippumatta samanlaiset lähtökohdat jatko-opintoihin. Se toteutuuko tämä juuri nyt 100% Suomessakaan, on toki kyseenalaista. 

Olin itse hyvä koulussa. En luokittelisi itseäni erityislahjakkaaksi, mutta koulunkäynti oli minulle helppoa. Opin lukemaan 4 vuotiaana ja eikä ala-aste tuottanut minulle mitään ongelmia, eikä liiemmin haasteitakaan. Olin hiljainen, ujo ja tavallaan kiltti tyttö.
Ensimmäisen luokan opettajani antoi minun lukea luokan lukunurkassa nuorisoromaaneja muiden opetellessa kirjaimia ja kun muut saivat läksyksi aakkosten piirämistä pyysi hän minua kirjoittamaan aineen.
Toisella luokalla opettajani vaihtui eikä hän enää halunnut antaa minulle erityistehtäviä. En muista sen vaikuttaneen suoranaisesti millään tavalla kouluviihtyvyyteeni tai osaamiseeni.
Luin kotona ja kirjoitin itsekseni.
Koulussa tein mitä pyydettiin.

4-6 luokan opettajamme ei ollut motivoitunut työhönsä ja ne vuodet meitä opetettiin joten kuten. Itse en kokenut sitä haastavaksi, pitkälti tunnollisuudesta johtuen. Opettajamem jätti meidät usein luokaan keskenämme laskemaan vaikkapa matikkaa ja vetäytyi omaan toimistoonsa tai otti toisen ryhmän ja lähti heidän kansaan metsään jättäen meidät opiskelemaan geometriaa tai biologiaa kesekenämme oppikirjoista. Laskin kiltisti matematiikan laskut ja tarkistin vasta sitten luokan edessä olevasta tarkastuskirjasta, en kopioinut oikeita vastauksia kuten moni muu luokallani.
Kuudennen luokan syksyn vietin Sveitsissä, jossa pärjäsin kiitettävästi, vaihtuneesta kieliympäristöstä huolimatta.

Oikeasti ankeaa minulla oli koulussa koulun takia vasta seisemännellä luokalla.
Yläaste on aika elämästäni, jota en edelleenkään halua turhan usein muistella. Halusin sieltä pois ja nopeasti. Puhuin kotona pahasta olostani ja ahdistuksestani.
Äitini kysyessä haluaisinko siirtyä suoraan seitsemänneltä yhdeksännelle luokalle, suorittaa kahdeksannen luokan vain tenttimällä sen seitsemännen kesällä, suostuin samoin tein.
Muistan etteivät kaikki opettajani olleet tästä erityisen innostuneita. Moni sanoi suoraan ettei pidä sitä hyvänä ideana.
Olen pohtinut oliko tämä nyt sitä ettei edistynyttä lasta tueta hänen oman edunkaan nimissä. Ehkä. Vai oliko se, että lopulta he kuitenkin järjestivät kokeet joiden avulla saatoin todistaa suorittaneeni kahdeksannen luokan oppimäärän, kuitenkin sitä edistyneen lapsen tukemista.
En tiedä.
Se varmasti riippuu siitä millaisen kannan asiaan ottaa.

Silloin viime syksyissä keskustelussa toinen ystävistäni totesi opettajien tukeneen minua, kun itse taas sanoin että eivät tukeneet. Itse jouduin työn tekemään ja kokeita pyytämään.
Enkä näe sitä huonona asiana edelleenkään.
Mutta ymmärrän toki nykyään myös ystäväni kannan. Koska tavallaan kyllä,  opettajani tukivat lopulta, vaikkakin pakotettuna, haluani suorittaa yläaste kahdessa vuodessa.

Olen usein miettinyt olisiko koulupolkuni sitten ollut erilainen jos olisin saanut enemmän tukea tai vähemmän tukea. Vaikea sanoa. Joku joskus totesi, että juuri minunkaltaiseni ovat suomen koulusysteemin hukkaan heitettyä potentiaalia. Oikeanlaisella tuella ja ohjaamisella minustakin kuulema olisi voinut tulla jotain suurta, älykkö joka keksii ratkaisuja maailman kriiseihin.
Nauroin tälle toteamukselle makaesti.
Koska uskokaa pois, ei olisi tullut.
Uskon toki, että on lapsia jotka oikeanlaisella tuella pääsevät pitkälle. Uskon, että maailmassa menee paljon potentiaalia hukkaan kun kaikki lapset eivät saa tasavertaista opetusta eivätkä pääse ponnistamaan opintohinsa samalta linjalta.
Mutta minä en ole yksi heistä. Minusta tuli ihan tavallinen, tavallisella älyllä varustettu ihminen. Mutta onnellinen sellainen.

Minä sain kaiken tarvittavan opetuksen, että olisin voinut ponnistaa sinne akateemiseen älykkömaailmaan. Siitä olen varma. Minusta ei vain ollut siihen. En minä ollut mikään erityislahjakas tai erityisen älykäs. En, vaikka opin nuorena lukemaan, en vaikka hyppäsin yläasteella yhden luokka-asteen ylitse. Ja vaikka minusta olisikin voinut mahdollisesti koulia nuoren, joka läpäisee pääsykokeet, puuttui minulta siihen tarvittava motivaatio.
Minä halusin tehdä asioita, joista koin tulevani onnelliseksi. Taidetta, matkutstelua, floristiikkaa. En opiskella yliopistossa.
Taaksepäin katsottuna olisin toki voinut valita systemaattisemmankin opintopolun. Mutta silloin en olisi nyt tässä. Enkä usko, että olisin onnellisempi. Sillä nyt minä olen onnellinen.
Olen hyvässä työssä jota rakastan, olen saavuttanut elämässäni paljon, ja saan jakaa elämääni ihmisten kanssa joita kunnioita ja rakastan maailman ääriin.
En tiedä millä muulla tavoin arvottaisin hyvän tai menestyneen elämän.

Ja vaikka minä Esikoista ylitse kaiken rakastan ja ihannoinkin, en minä usko että hän on myöskään mikään nero, joka nyt tarvitsisi erityisesti tukea oman älykkyytensä ja lahjojensa kehitykseen ensimmäisellä luokalla.

Toivon, että hän saa opettajan, jolta liikenee aikaa ja ymmärrystä nähdä ettei Esikoisen enää tarvitse piirtää 30 kpl A kirjaimia vihkoon oppiakseen sen. Toivon, että hän voi lukea tai tehdä jotain muuta ettei hänen keskittymisensä siinä vaiheessa herpaannu. Koulu on kuitenkin niin paljon muutakin kuin vain kirjoittamista, lukemista ja matematiikkaa, joissa Esikoinen pärjää toistaiseksi hieman ikätasoaan paremmin.
Ja onko se sitten niin vakavaa, jos lapselle koulunkäynti on alkuun helppoa? Niin kauan kuin hän ei kyllästy, en näe helppoutta uhkana. Esikoinen on joutunut lyhyen elämänsä aikana käymään läpi niin monta mullistusta, uutta asuinpaikkaa ja maata, sopeutumaan ja opettelemaan uuden kielen, että jos nyt yksi asia olisikin helppo, onko se niin vakavaa?
Hän ei tunne koulustaan ketään, hän aloittaa jälleen uudessa ympäristössä, kaksikielisellä linjalla uusien ihmisten seassa. Sopeutuminen vie aikansa. Se on varmaa.
Ehkä se, että kaikki energia ei kulu tämän lisäksi siihen, että on pakko oppia lukeamaan ja kirjoittamaan, ei olekaan niin huono asia?

Toivon vakaasti, että Suomessa ei lähdetä viemään perusopetusta sille linjalle, että tavoitteena on valmistaa älykköjä ja akateemisesti koulutettuja ihmisiä, vaan antaa kaikille sama perusopetus. Ymmärrän, että tästä voidaan olla montaa mieltä varsinkin kun ja jos tilanne sattuu omaan perheeseen jossa älykäs lapsi ei saa koulussa tarpeeksi virikkeitä.
Juuri nyt en kuitenkaan ole lapsestani huolissani, enkä varsinkaan suomalaisesta opetuskulttuurista. 

Sillä tässäkin hoen sitä samaa mitä sanoin jo kaksikielisyydestäkin: tiedättekö, minustakin tuli ihan hyvä. Ilman erityistukea, ilman akateemista uraa. Kävin lopulta kyllä yliopiston, taide sellaisen. Tiedän paljon asioista joista olen aidosti kiinnostunut, mutta yhtä paljon on asioita joiden ymmärtäminen on minulle hankalaa.
Perheessäni vanhempani ja sisarukseni ovat varmasti akateemisella tasolla mitattuna minua älykkäämpiä, mutta en koe miestä kenenkään epäonnistuneen elämässä.

Joten annetaa lapsillekin lapsuusrauha. Opiskelurauha.
Katsotaan mitä syksy ja elämä tuo tullessaan ja lakataan maalaamasta piruja seinälle. 

Omille tai muiden.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com