Loma!

Ilma on utuinen, kuin aamu-usvaa, erona vain on se ettei se hälvene auringon noustessa. 

Lapsilla on vapaapäivä, täällä vietetään veteraanien juhlapäivää, koulut ovat kiinni. 

Yritän nukkua edes hieman pidempään, herään kuitenkin Esikoisen levottomaan ja ärsyttävään tökkimiseen “koska sinä heräät, koska sinä nouset, joko sinä nouset.” 

Huokaan ärtyneenä, kello on 7.05. 

Koulupäivänä lasta saa usein kiskoa sängystä kello 7.30. 

Mutta tottakai vapaalla hän herää jo kello 6.30 ja herättää samalla meidät kaikki muutkin.

Siirryn olohuoneeseen jonne Esikoinen on mennyt legolentokoneen kanssa. Kuopus tassuttelee perässäni. 

Puoliso jää nukkumaan, hänellä on työpäivä, mutta hän sanoi tekevänsä sitä kotoa käsin. 

Käyn sulkemassa makuuhuoneen oven. 

Vieno savunhaju täyttää talon.

Etelässä palaa, pohjoisessa palaa. Paradisen kaupunki on tuhoutuntu, 250 000 on evakuoitu tulipalojen tieltä. 

Me olemme turvassa. Ei meillä ole hätää. Palot ovat kaukana meistä. 

Mutta me asumme laaksossa johon palojen kaikki savut ovat laskeutuneet. Ne tutuvat istuvan tiukasti kukkuloiden välissä, liikahtamatta mihinkään. 

Perjantaista asti aurinko on ollut sumuinen tulipallo harmaalla taivaalla. 

Ilma on myrkyllistä hengittää. Keuhkoihin sattuu ja päätä särkee. 

Vein kodittomille hengityssuojia, silitin harmaantuneen miehen olkapäiltä tuhkaa pois. Kerroin tiloja joihin heidän kannattaa mennä, pois ulkoilmasta. Heikoimmilla täällä ei ole varaa sairastua. Ei ilman vakuutusta. 

Sydäntäni väänsi kuulla heidän yskänsä, nähdä punoittavat silmät. 

Tämä maa on julma. Tämä maailma on julma.

Valo on kaunis. Sydäntäsärkevän kaunis. 

Ajoin perjantaina katsomaan auringonlaskua lasteni kanssa merenrantaan. 

Keltainen valo leijui meren yllä, aurinko loisti oranssin tehden sillan kuohuvien aaltojen ylle. 

Seisoin siinä meren rannassa, haistelin meren tuoksua ja katselin yhtä kauneimmista näyistä mitä olen eläissäni nähnyt. 

Samaan aikaan sisintäni kouraisi pahemmin kuin koskaan. 

Se tunne siitä, että tämän maailmankolkan tulevaisuus olisi tätä. Että tämä maa kuihtuu, kukkulat palavat paljaiksi, ihmiset katoavat. Tuo kuuma aurinko jonka lämpö tuntui läpi sumuvaipankin kasvoilla, korventaisi tätä maata kunnes täällä ei enää kukaan tai mikään voisi elää.

Rannassa makasi kuollut hylje, lokki nokki sen selkää. Jossain kuului lasten nauru.
Aurinko muuttui punaiseksi ja minä tunsin suunnatonta surua.
Nyt on hyvä hetki lähteä hetkeksi pois ajattelen kun avaan keittön oven pihalle.

Huomenna lähdemme Meksikoon.
Loma.
Pitkään odotettu, mielestäni ansaittu, loma.

Hetken aikaa jaettua vastuuta lapsista, yhdessäolemista, lämpöä, rantaa, rakkautta, naurua, uima-allasta, lukemista. Ihan vain loma.

Yleensä meidän lomamme täällä ovat niitä tekemisentäyteisiä pyrähdyksiä, niitä joita tekin olette todistaneet. On Arizonan matkaa, on Yosemitea, on Roadtrippiä pitkin Kaliforniaa.
Mutta nyt me halusimme loman.
Ilman suuria aikomuksia tehdä muuta kuin olla.
Kaksi vuotta sitten suuntasimme samaan paikkaan.
Sama kaupunki, sentään eri airbnb.

Mutta koska halusimme nimenomaan takuuvarman loman, valitsimme tämän saman kohteen. Me jotka yleensä janoamme jotain uutta, jotain kokemusta. 

Nyt meillä on takana niin raskaat kaksi vuotta, täynnä muutoksia, täynnä jatkuvaa uutta, nyt me halusimme jotain tuttua. Jotain mihin voisimme luottaa.

Päivä kuluu säätäen. On käytävä kaupassa, tehtävä viime hetken hankintoja. Lapset ovat levottomia, eivät jaksaisi odottaa. Esikoinen ärsyttää Kuopusta, Kuopus taas huutaa kaikesta. Minä yritän siivota taloa, lomamme ajaksi vuokraamme sen airbnbn kautta. Hyvä syy siivota ennen lomaa. Puhtaaseen kotiin on miellyttävämpi palata.

Ystävä kysyi eikö minua ahdista, että joku vieras asuu kotonamme kun olemme poissa. Mietin asiaa hetken. Mutta ei. Ei häiritse. En tiedä johtuuko se siitä, että olen niin tottunut jakamaan elämässäni lähes kaiken, vai johtuuko se siitä ettei tämä talo oikeasti ole se meidän sydämen koti, (en edes tiedä missä se on, ehkä se vielä tulee joskus) vai vain siitä että olen niin tottuntu siihen. Asummehan mekin jonkun toisen ihmisen kodissa aina lomillamme.
Enemmän minua ahdistaisi jos joku tuntematon nukkuisi sohvallamme meidän ollessamme kotona.

Ulkona on pimeää.
Minun pitää tehdä iltaruoka.
Lapset pelaavat konsolipeliä. Puoliso selvittää huomisen kohteemme kauppoja.
Talo on lähes siivottu. Matklaukut ovat pakkaamatta, mutta ehtiihän sen vielä lasten nukkumaan menon jälkeenkin.

Toivon lomalla saavani aikaa ajatella, antaa ajatusten kiertää kehää ja tulla takaisin.
Toivon, että saan kirjoitettua teille jotain mihin tarttua kiinni, jotain loppuun asti mietittyä, näiden ajatusvirtojen sijaan.

Lisäksi toivon saavani lukea, kuunnella lasteni naurua, rakastella Puolisoani yön lempeässä lämmössä ja istua hiljaa pimeydessä kuunnellen kaskaiden iltasoittoa tähtitaivaan alla. 

Punaisena hehkuva aurinko on ehkä viimeisen rannan viimeinen näky, se viimeinen varoitus siitä mitä on edessä.
Mutta vaikka tiedän sen olevan väärin, aion nyt vielä kerran viikon ajaksi sulkea sen todellisuuden vähän kauemmas itsestäni. Itsekkääsit haluan hengittää, levätä ja kerätä voimia.
Sen jälkeen voin kääntää voiman kohti heitä jotka sitä tarvitsevat.

Huomenna kutsuu Meksikon Capo san Lucas.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com