Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Lasten välisestä ystävyydestä

24.09.2019


Keskustelin kerran Puolison kanssa lapsuuden ajan ystävistä.
Hän kysyi jotain minun omista ystävistäni, peilaten omia kokemuksiaan.
Kun katsoin häntä lähinnä huvittuneesti vaieten hän naurahti ja sanoi “ai niin unohdin ettei sinulla ollut ystäviä ala-asteella.” 
Muistutin häntä, ettei asia ollut aivan näin mustavalkoinen. Minulla ei vain ollut koulun kautta tulleita ystäviä. “Sisaruksia ei lasketa.” Puoliso totesi.


Minulla ei tosiaankaan ollut ala-asteella sellaisia koulutovereita joita voisin kutsua oikeasti ystäviksi. Minulla oli luokkatovereita ja tulin heidän kanssaan toimeen. En ollut erityisen hyljeksitty, mitä nyt kaksikielisyyden ja R-vian takia olimme koko sisaruskatras koulun kiusaajalasten silmätikkuja, mutta valtaosa maalaiskoulun muista lapsista tuli kyllä kanssani toimeen. Mutta en minä bondannut kenenkään kanssa niin että voisin kutsua sitä oikeaksi ystävyydeksi.
Minua 2 vuotta vanhempi sisareni, hän oli ystävyyden mestari. Hän osasi ystävystyä ja jakaa itsestään muille. Ja hänellä oli myös paljon ystäviä. Itseään vanhempia, itseään nuorempia, oman ikäisiä. Ja hänen vanavedessään minäkin pääsin yökyläilemään esimerkiksi minun luokkalaisteni luokse. Koska siis sisareni oikeasti teki kaiken työn luodakseen sellaisen pohjan ystävyyksille, että voidaan jäädä toisten luo yöksi.

Kun sisareni meni sitten kaksi vuotta minua ennen yläasteelle, loppuivat käytännössä minunkin kyläilyni. Ja jos ollaan ihan rehellisiä, olin siitä tavallaan ihan tyytyväinen. Ei ollut enää mitään pakkoa yrittää leikkiä toisten lasten kanssa koulun jälkeen. Sain rauhassa ahmia kirjapinon toisensa jälkeen kotona ja luuhata lopun vapaa-ajastani hevostallilla.

Ensimmäisen oikean ystävän sain kun vietin kuudennella luokalla perheelleni perinteistä vaihtovuotta Sveitsissä. Vanhempani lähettivät jokaisen lapsen vuorollaan, kuudennen luokan syyslukukaudeksi, Sveitsiin. Yksin. Tai siis ilman muuta perhettä. Asuimme tuttavaperheiden luona ja kävimme paikallista koulua. Saimme näin syväsukelluksen sveitsin kieleen ja kulttuuriin ja uskon tämän olleen tärkeässä roolissa meidän kahden kulttuurin identiteettimme rakentumiseen. Tuon puolivuotisen aikana minä sain elämäni ensimmäisen ihan oikean ystävän. Ja hän on edelleen minun ystäväni. Vuodet ovat vierineet ja me olemme aikuistuneet, mutta tuo 12 vuotiaana solmittu ystävyys on pysynyt.

Tästä omasta kokemuksestani huolimatta olen löytänyt itseni murehtimasta lastemme kykyä saada ystäviä. Olen löytänyt itseni ajattelemasta että vanhempana ehkä yksi suurimmista abstrakteista peloistani on lastemme jääminen vaille ystäviä. Se tulee heti toisena sen jälkeen, että pelkään lapsista tulevan yhtä koulukiusattuja kuin mitä itse olin. 

 

Jo aivan lasten vauva-ajoista lähtien olen yön pimeinä tunteina, kun ajatukset muutenkin roikkuvat turhan raskaina kehon yllä, pohtinut miten lohdutan lasta jos hän jonain päivänä itkee sitä ettei hänellä ole ystäviä.
Varsinkin tässä valkoisten hymyjen ja “how are you doing” tervehdysten täyttämässä maassa jossa toisten ihmisten kanssa keskustelu ja itsensä tykötekeminen ovat enemmän sääntö kuin poikkeus.

Miten minä osaan opettaa heille ystävystymistä kun se on itselleniki, edelleen, ajoittain haastavaa. Miten opettaa heille, että ystävyyksiä on monia eri tasoja, voi olla koulukavereita, harrastuskavereita, pihakavereita ja sitten niitä tiettyjä ihmisiä joita sinä kutsut ystäviksi.
Miten suojella lasta tulemasta petetyksi ystävyydessä?
Ja ennen kaikkea, miten minä voin varmistaa, että lapseni ylipäätään osaavat ystävystyä? Että he saavat ystäviä?

Esikoinen on ujo. Se on oikeastaan ollut selvää alusta asti. Hän on se joka tarkkailee asioita, ei halua kokeilla uusia juttuja ennen kuin on varma miten se toimii. Hän myös arkailee toisia lapsia.
Hän on kuin minä. Varsinkin minä lapsena. Näin aikuisena olen nämä kaikki piirteet onnistuntu suhteellisen hyvin piilottamaan. Mutta edelleen itseni tykötekeminen tai erinäköset tilanteet joissa pitäisi mennä tutustumaan toisiin ihmisiin ovat mielestäni tuskallisia.

Kun muutimme Kaliforniaan 2016 oli Esikoinen 3 vuotias. Aika nopeasti hän näki ja ymmärsi ettei leikkipuistoissa saa ketään leikkimään kanssaan ellei hän itse lähesty lapsia.
Ja vielä vaikeampaa se oli koska yhteistä kieltä ei ollut. Kuopus oli tuolloin vielä niin pieni että hänestä ei vain ollut aina Esikoisen leikkikaveriksi.
Kesti muutaman kuukauden, sen jälkeen Esikoinen oli ilmeisesti saanut ajatuksesta kiinni. Jos haluaa muiden seuraa, täytyy itseään tehdä tykö.
Aluksi hän harjoitteli tätä toimintaa turvallisesti suomenkielisten lasten kanssa suomiryhmien puistokokoontumisissa. Siellä hän huomasi saavansa ystäviä jos hän itse vain lähestyy toisia lapsia. Hyvin pian tämän jälkeen hän alkoi harrastaa tätä samaa toimintaa myös täysin tuntemattomien lasten kanssa joiden kanssa hänellä ei edes ollut yhteistä kieltä.

Opetimme aina kotona että kaikki tulee ottaa leikkiin mukaan. Tietenkään tämä ei leikkipuistoissa oikeasti toteudu. Niin suomipuistoissa kuin tavallisessa leikkipuistossa tapahtui sitä että lapsia suljettiin tiiviiden ystävyysryhmien ulkopuolelle. Joskus vanhemmat puuttuivat siihen, joskus eivät.
Ymmärrän sen vaikeuden. Itsekin olen joutuntu kertomaan omille lapsille, että myös pienempiä tulee ottaa mukaan leikkiin, vaikka he olisivat rasittavia. Siitä huolimatta, kaikkien kanssa täytyy leikkiä, kaikille tarjota mahdollisuus osallistua. Kaikkia ei tarvitse kutsua ystäväksi, seon selvä, mutta leikkiin täytyy kaikki ottaa mukaan. Eikä se aina luonnistu. Aina kyse ei ole siitä etteikö kotona olisi opetettu ja neuvottu. Joskus on kyse lapsen jääräpäisyydestä, joskus haluttomuudesta. Ja joidenkin kohdalla kemiat eivät vain kohtaa. Emmehän me aikuisetkaan ole ystäviä kaikkien kanssa ketä tapaamme. On ihmisiä joihin meitä ei kiinnosta tutustua lainkaan ensimmäisten tervehdysten jälkeen.  Mutta aikuisena opimme peittämään ajatuksemme, ehkä jopa tunteemme. Lapsille se on vielä vaikeaa, he ovat vielä suorasukaisempia.
Silti opetan omillemme, että jokainen täytyy ottaa mukaan. Uudelleen ja uudelleen. 


Lapsemme, etenkin Esikoinen, oppi siis pian ujoudestaan huolimatta ottamaan kontaktia muiden lasten kanssa. Leikkimään sanatonta yhteisleikkiä ja siten rauhoittamaan minun levottomana poukkoilevan sydämen sen suhteen saisiko hän ikinä ystäviä.
Esikoisen koulupolun alkaessa en ollut yllättynyt että hyvin pian hän kertoi tutustuneensa muihin lapsiin, vaikkei vuosi sitten puhunut vielä sanaakaan englantia ääneen. Nyt kun hän on jo toista vuotta koulussa, kertoo hän taas saaneensa uusia ystäviä joiden kanssa hän vaihtelee pokemon kortteja ja leikkii välituntien aikana. Miten hän sen tekee puhumatta (puhuu edelleen oikeastaan vain opettajille pyydettäessaä) sitä minä en tiedä, mutta selkeästi hän on paikkansa heidän ringissään löytänyt.

Kuopus taas. Hän on lapsista ollut aina se rohkeampi ja ns. reippaampi (sana jota inhoan).
Mutta hän on ollut aina myös se lapsi joka on ollut huomattavasti huonompi ottamaan kontaktia muihin lapsiin. Häntä ei ole yksinkertaisesti kiinnostanut.
On lähinnä vaikuttanut siltä että hänelle on riittänyt aivan täysin Esikoisen seura eikä hän ole elämäänsä oikeastaan kaivannut yhtään ketään muuta lasta, saati ystävää.

Vielä kuukausi sitten  Kuopus ilmoitti aivan täysin varmana hänen ainoan ja parhaan ystävänsä olevan Esikoinen. En usko tämän nimenomaisen asetelman sinällään muuttuneen, mutta tänä aamuna kun muistutin häntä että hänellä on koulun jälkeen leikkitreffit luokkalaisensa kanssa, hän virnisti ja kertoi Esikoiselle että hänellä on jo 4 kaveria koulussa.
Tähän toki Esikoinen nokitti kertoen, että hänellä on paljon enemmän.


Mutta Kuopus on oikeassa. Hän on totta tosiaan ystävystynyt muiden lasten kanssa. Hän ei puuhastele koulun välitunneilla tai vapaan leikkimisen hetkinä enää vain itseksensä vaan hän hakeutuu muiden lasten seuraan. Ja häntä pyydetään seuraan. Se on minusta paljon. Muut lapset nimenomaan hakeutuvat hänen seuraansa.
Se on jotain mitä minä en koskaan saanut kokea lapsena.

Kuopus on saanut useampia kutsuja leikkitreffeille koulun jälkeen, ja poikkeuksetta olen hakenut kotiin iloisen ja itsevarman oloisen lapsen. Hänellä on ystäviä, hän kertoo minulle. Ja minä meinaan haljeta onnesta.
Ehkä yksi hienoimmista asioista on huomata jos omat lapset osaavat jotain paremmin kuin itse osasi lapsena. Tai jos joissain asioissa ne minun ei niin helpot ominaisuudet eivät olekaan lyöneet läpi vaan lapset ovatkin perineet Puolison piirteitä.
Huommennakin siis  annan talomme täyttyä naurusta kun Kuopuksen ystävä tulee leikkimään meille iltapäiväksi. Jonain päivänä tuo ystävyys katkeaa kun me jatkamme matkaa, mutta juuri nyt, se on tässä. Ja juuri nyt me otamme siitä kaiken irti.


© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

 

2 vastausta artikkeliin “Lasten välisestä ystävyydestä”

  1. Suis sanoo:

    Minäkin pienten opettajana käytän paljon aikaa ystävyyssuhteisiin, kaveritaitoihin ja ryhmähenkeen. Meillä on luokassa sääntönä, että koulussa kaikki pitää ottaa leikkiin mukaan, kotona saa valita. Tarkoittaen siis sitä, että välitunneilla ketään ei saa jättää leikin ulkopuolelle, vaikka ei niin hyvin tulisikaan toisen kanssa toimeen, sillä koulussa opetellaan tulemaan toimeen kaikkien kanssa ja extrakehuja saa jos huomaa jonkun yksinäisen ja käy pyytämässä häntäkin mukaan. Kotona saa sitten valita kenelle soittaa tai kenen kanssa leikkii.

    1. Annuska sanoo:

      Tuo on tosi tärkeää työtä, arvosta todella paljon.
      Tietenkään tätäkään asiaa ei voi sälyttää yksin opettajien/varhaiskasvattajien harteille, vaan ajatusmallia täytyy myös tukea kotioloissa, mutta minusta on myös tärkeää että asia tuodaan vahvasti esille koulumaailmassa.

      – Annuska

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »