”Lapset tarvitsevat aikuisia jotka utelevat”
Kävelen tihkusateessa kohti kotia. Vein lapset hieman myöhemmin kouluun, koska heillä oli eilen niin pitkä päivä. Kotona odottaa työt ja pyykkivuori.
Kadulla kävelee vastaan Naapurin kymmenvuotias lapsi, matkalla kouluun hänkin. Tiedän lapsen olleen sairas monta päivää ja päässeen nyt ensimmäistä kertaa tällä viikolla kouluun.
Tervehdin lasta, kyselen vointia ja toivotan jaksamista koulupäivään.
Lapsi vastaa vähän vältellen, kuten nyt kymmenvuotiailla on tapana kun naapurin täti kyselee tyhmiä.
Sisällä kuivassa ja lämpimässä laitan lapsen äidille viestiä, jossa huvittuneena kerron olleeni se ärsyttävä naapurin täti joka kyseli että mikä vointi ja muuta turhanpäiväistä.
Naapuri vastaa yks´kantaan “ Lapset tarttee aikuisia, jotka utelee.”
Tuohon lauseeseen oikeastaa kiteytyy se teema josta haluaisin teille tänään kirjoittaa.
Välittämisestä, lapsen näkemisestä, lapsen kuulluksi tulemisesta.
Kahlasin viimeisen kahden viikon aikana läpi Elina Hirvosen ja Juuli Hurskaisen toimittaman sekä Lastensuojelun Keskusliiton julkaiseman kirjan Minä jaksan tämän päivän.
Kirjassa ovat äänessä lastensuojelun omakohtaisesti kokeneet nuoret. He kertovat tarinansa lastensuojelusta ja kokemuksistaan sekä osoittavat kukin kirjeen lastensuojelulle.
Kirja on rankka lukukokemus. Se menee rajusti ihon alle.
Itkin sitä lukiessa. Uudestaan ja uudestaan. En kyennyt lukemaan teosta kerralla, vaikka sivumäärä onkin maltillinen 167. Kyse ei olekaan sanojen määrästä mikä tekee kirjasta merkittävän, vaikkakin raskaan, vaan sisällöstä.
En silti voi mennä sanomaan, että kirjaa ei kannata lukea, ainakaan jos on herkkä. Päinvastoin, olen vakaasti sitä mieltä, että jokaisen tulisi lukea tuo kirja. Ihan jokaisen. Herkkienkin.
Koen vahvasti, että se ei riitä että me teoriassa tiedämme jonkun voivan pahoin. Sen tiedon on tultava silmille ja ihon alle, uudestaan ja uudestaan jotta me oikeasti alamme vaatimaan tähän kaikkeen muutosta.
Kirjan puheenvuorot tuntuvat kerta toisensa jälkeen palaavan siihen samaan keskiöön jonka Naapurin lause toi esiin. Tarvitaan aikuisia jotka välittävät lapsista.
Lapsi ei kykene kasvamaan turvassa ja tasapainossa ilman turvallista aikuista.
Ei vain kykene. Lapsi tarvitsee apua. Ja saa tarvita.
Me keskitymme nykyaikana hyvin pitkälti omiin lapsiimme. Mikä ei siis ole väärin, mutta väistämättä ajattelen nykyään yhä useammin, että ehkä se ei riitä. Että lapsella olisi hyvä olla elämässä myös muita turvallisia aikuisia kuin omat vanhemmat. Vaikka ihan vain sen varalta että ne omat vanhemmat lakkaisivat olemasta, tai lakkaisivat olemasta turvallisia.
Kun luen kirjan tarinoita pohdin paljon olisiko tiettyjen nuorten elämää auttanut jos olisi ollut edes se yksi aikuinen joka olisi pysynyt siinä vierellä, rinnalla läpi vaikeiden vaiheiden. Olisko elämä silloin ollut vähemmän raadollista ja vähemmän tuskallista. Yksi ainoa luotettava aikuinen. Sitä kuvittelee helposti ettei se ole paljoa pyydetty.
Monelle se on enemmän kuin mitä he koskaan ovat saaneet.
Sosiaalihuollo ja sosiaalityöntekijöiden oloja on meidän ns. Tavallisten kansalaisten vaikea muuttaa paremmaksi pelkästään kovasti toivomalla sitä. Aina tapa saada siihen muutoksia aikaan on oikeastaan äänestää ihmisiä edustamaan eduskuntaan jotka ajavat näitä asioita ja näkevät niiden tärkeyden. Jotka kuulevat nuoria. Antavat heille sen tuen mitä hyvinvointiyhteiskunnan mielestäni tulisi lapsille, nuorille ja perheille antaa, hintalapusta viis.
Mutta se mihin me kaikki, ihan jokainen, aikuinen voimme vaikuttaa on se miten me näemme lapset ja nuoret ympärillämme. Suljemmeko silmämme siltä ympärillämme tapahtuu vai otammeko roolimme ja vastuumme aikusena vastaan myös muiden kuin omien lastemme kohdalla?
Se on mielestäni tärkeä osa toimivaa ja hyvinvoinvaa yhteiskuntaa.
En väitä, että kirjan nuoria olisi auttanut ärsyttävä naapurintäti kysymyksiineen onko lapsi terve sairastettuaan viikon. Mutta väitän että yleisempi välittämisen ilmapiirii voisi auttaa monessa kohtaa jaksamaan vaikeitakin olosuhteita.
Väitän, että se syvä yksinäisyyden,näkymättömyyden ja kuulumattomuuden tunne voisi olla asia joka ei ehkä olisi niin vallitseva jos me onnistuisimme rakentamaan yhteiskunnan joka pitää huolta muistakin kuin vain niistä omista rintaperillisistään.
Loppujen lopuksi se ei ole paljoa vaadittu. Olla se yksi turvallinen aikuinen. Se joka näkee, joka tarvittaessa kuulee. Loppujen lopuksi se ei ole keneltäkään poissa, mutta jollekin se voi olla se ainoa syy jaksaa tämäkin päivä.
Minä jaksan tämän päivän kirjaa voi ostaa klikkaamalla tästä.
© all rights reserved
Annuska Dal Maso
annuska@annuskadalmaso.com
