Lapsen oikeuksien päivä

Tässä viime viikkoina on vietetty monta päivää ja on ollut esillä monta teemaa johon oikeastaan olisin halunnut tarttua: isänpäivä, miestenpäivä ja paljon otsikoissa ollut teema lasten sukupuolista.
En kuitenkaan saanut tarpeeksi ajatuksiani kasaan että olisin saanut teille sellaista postausta aikaiseksi joka olisi ollut teemansa arvoinen vastine.

Tänään havahduin, että vietämme juuri nyt, tänään, lasten oikeuksien päivää ja teemana on tänä vuonna yhdenvertaisuus. Ymmärsin, että tämä aihe sivuaa kaikkia edellämainitsemiani teemoja jonka takia koen tämän olevan erityisen tärkeää kirjoitusaihe.

Minä kirjoitan lapsistamme usein nimenomaan lapsina. Tai Esikoisesta ja Kuopuksesta. Se ei ole sattumaa, se on hyvin pitkälti tietoinen veto.

Koska hyvin harvoin on tarinan kannalta mitään väliä sillä onko kyseessä tyttö vai poika.

Koetan toteuttaa tätä samaa menetelmää myös elämäni muilla osa-alueilla. Edelleen saan itseni kiinni kertomasta tarinaa “ Sitten se nuori nainen tuli mun luo ja viittasi mieheen päin” vaikka tarinan juonen kannalta ei ole mitään merkitystä sille onko kyseessä mies vai nainen. Vielä nolompaa on kun kuulen itseni kertovan kohtaamisesta ja mainitsevan toisen ihmisen ihonvärin, ilman että sillä olisi mitään merkitystä sen kannalta mitä oikeasti olen kertomassa.

Minä en yritä kasvattaa lapsistamme täysin neutraaleja henkilöitä. Uskon itseasiassa että todella, todella harva joka penää sukupuolien välisen tasa-arvon perään.

Minä yritän kasvattaa heistä ihmisiä. Sukupuoli-identiteettinsä he voivat itse päättää kun sen aika on.

Fyysisesti he ovat poikia.

Emmekä me sitä heiltä kiellä. Me kerromme että heillä on pippelit siksi, että he ovat poikia. Mutta oikeastaan siihen se meidän sukupuolikasvatuksemme jää. Ja tähän mennessä sitä ei ole pitänyt kamalasti muutoin pohtia, koska lapsetkaan eivät ole asiaa liiemmin pohtineet. Toki ymmärrän että olemme siitä erikoisessa asemassa että lapsemme ovat olleet suurimman osan elämästään kotihoidossa ja näin ollen he eivät ole niin selkeästi joutuneet erilaisten roolien vaikutteiden alaiseksi joihin päiväkodeissa olevat lapset mahdollisesti joutuvat. Tiedän että varhaiskasvatuksessa kiinnitetään paljon huomiota siihen, että sukupuolien välinen tasa-arvo on kohdillaan eikä lapsia jaotella tyttöihin ja poikiin. Kokemukseni mukaan lapset kuitenkin tekevät näin itse suurissa ryhmissä, osittain kotikasvatuksen perusteella osaksi varmaan vieläkin joissain päiväkodeissa/hoitopaikoissa elävien vanhojen tapojen seurauksena.

Me emme ole vielä joutuneet vastaamaan kysymyksiin tyttöjen/poikien väreistä, pitkistä hiuksista, tai oikeastaan mistään muustakaan tyttö/poika jaottelusta. Haluaisin toki uskoa, että nykymaailmassa ei sellaien eteen edes joudu, mutta valitettavasti tämä on todistettu kerta toisensa jälkeen olevan vielä kaukainen unelma.

Kaupoisssa edelleen tyttöjen vaatteet ovat vaaleanpunaisia ja pitsisiä, poikien sinisiä, ruskeista ja tumman vihreitä. Tyttöjen legoissa on prinsessoita ja yksisarvisia, pojilla on monstetruckeja ja muita koneita sekä dinosaruksia.

Esikoinen kysyi minulta viime viikolla “Voiko olla samaan aikaan tyttö ja poika?” Vastasin että voi. Vastasin että hän voi olla oikeastaan juuri se miltä hänestä tuntuu. Lapsi tyytyi vastaukseen eikä aiheeseen ole palattu. Esikoinen puhuu hyvin harvoin siitä että hän on poika, tai tyttö tai millään tavalla mitään muuta kuin lapsi. Totta puhuakseni en ole edes aivan varma hahmottaako hän edelleenkään täysin olevansa poika ja esimerkisi naapurin lapsen olevan tyttö.

Lapsemme eivät ole myöskään,  toistaiseki ainakaan, kertaakaan ihmetelleet miksi jotkut ystävämme ovat pariskuntia vaikka ovat molemmat naisia tai miehiä. Ehkä se aika vielä tulee, en tiedä. Toisaalta haluaisin uskoa siihen, että jos me ympäröivä maailma emme tekisi asioista mitään numeroa eivät lapsetkaan sitä tee. Uskon että epäluulo, syrjintä ja rasismi ovat kaikki opittuja käytösmalleja. Eivät ne asu lapsessa syntyjään.

Ei ole helppoa murtaa vanhoja hyvin sisällälkin istuvia sukupuolirooleja. Kuten yllä kerroin en minäkään osaa sitä vielä täysin. Mutta tärkeää olisi tiedostaa asia. Yrittää. Kasvattaa lapsia näkemään itsensä ja muut ympärillään yhdenvertaisena. Olla tekemättä mitään numeroa sukupuolesta, rodusta, vanehmpien taustoista, yhteiskuntaluokasta, kielestä tai uskonnosta. Yksinkertaisesti ottaa ihmiset ihmisinä.

Ei se voi olla niin vaikeaa.

Lapset osaavat sen. He eivät välitä siitä millaista ruokaa toisen kotona syödään, minkä värinen hänen ihonsa on ja ovatko hänen hiuksensa suorat ja valkoiset vai mustat ja kiharat. Lapset eivät välitä siitä mitä kieltä toinen puhuu, he oppivat kommunikoimaan muilla keinoin. Lapset eivät välitä mitä sukupuolta toinen edustaa. He osaavat ottaa ihmiset ihmisenä, jos me vain annamme heidän sen niin tehdä.

Tänään lasten oikeuksien päivänä minä toivon, että minun lapseni, minun poikani, saisivat kasvaa maailmassa jossa ei enää tarvitse vääntää siitä saavatko naiset yhtäpaljon palkkaa kuin miehet.

Minä toivon että he saisivat kasvaa aikuisiksi yhteiskunnassa joka tukee heitä olemaan juuri sellaisia kuin he haluavat. Toivon että he saavat halutessaan olla herkkiä, itkeviä, ei-fyysistä työtä tekeviä ja siitä pitäviä yksilöitä. Toivon myös, että he saavat halutessaan olla miehekkäitä ja lihaksikkaita ilman, että heitä leimataan sen tähden miksikään muuksi kuin mitä he ovat.

Toivoisin, että lapseni eivät koskaan opi ympäristöltään olemaan ennakkoluuloisia toisia ihmisiä kohtaa heidän ihonvärinsä, kielensä tai yhteiskuntaluokkansa tähden.

Toivon, että heidän maailmassaa on aina ihmisiä, toivon että heidän ystäväpiirinsä koostuu kaikkien sukupuolien edustajista, eikä kukaan ole toista erikoisempi.
Toivoin että lapseni saavat kasvaa tulevaisuudessa, jossa meidän ei tarvitse erikseen viettää äitien/isien päiviä, muistaakseemme vanhempiemme tärkeyden elämässä. Toivoisin ettei meidän tulevaisuudessa tarvitse kaupallisessa mielessäkään ostella naisten ja miesten päivänä lahjoja näiden kahden sukupuolen edustajille muistaakseemme heidän olemassaolonsa.
Haluaisin lasteni kasvavan sellaisessa maailmassa, jossa ihmisiä arvostetaan ihmisinä, arvotetaan tekojensa perusteella ja muistetaan siitä miten he elämänsä elivät. Ei minkään muun normien perusteella.
Haluaisin heidän voivan kasvaa maailmassa jossa jokaisella lapsella on koti. Maailmassa jossa jokaisella lapsella on oikeus olemassaoloon, oikeus rakkauteen ja vanhepiinsa. Oikeus koulutukseen ja tulevaisuuteen.
Maailmassa jossa jokainen lapsi on ihminen.

Lapsen oikeudet sivustolla kirjoitetaan selventävästi ettei syrjinnän kielto tarkoita ettei lapsia saisi kohdella eriarvoisesti. Eriarvoinen kohtelu on suotavaa silloin kun sen tarkoitus on vähentää syrjintää.

Emme voi vaatia että kaikki saavat samoja palveluita tai samaa kohtelua, heikommassa asemassa olevien tulee saada sitä enemmän. Se on tasa-arvoa.

Lapsille tulisi minun mielestäni opettaa jo pienestä pitäen että jos itsellään on mistä antaa, tulee se antaa heille joilla ei ole yhtä paljon.

Mutta nämä lapset eivät yksin voi rakentaa tätä tulevaisuutta. He tarvitsevat siihen meitä aikuisia avukseen. He tarvitsevat esimerkikseen isejä, äitejä, setiä, tätejä, opettajia, tuntemattomia vastaantulijoita, valmentajia. He tarvitsevat ympäristön, joka auttaa heitä kasvamaan sellaiseksi jollaiseksi he ovat oikeastaan jo syntyneet. Avoimiksi, utelaiksi, suvaitseviksi ja hyväksyväksi. Yhteisen hyvän eteen töitä tekeviksi.

Meidän on opetettava lapsille, että me emme kaikki synny yhtä onnekkaisiin asemiin. Toiset meistä joutuvat tekemään paljon enemmän töitä päästäkseen samaan päämäärään kuin toiset. Ja se on asia jonka eteen meidän on tehtävä töitä ettei niin olisi.

Se matka on pitkä. Ja kivinen, mutta jokainen meistä voi olla nostamassa niitä kiviä tien syrjään. Kyse on puhtaasta tahdosta. Tahdosta tehdä tästä maailmasta parempi, tahdosta tehdä tästä maailmasta yhdenvertainen yksilöille.

Tänään, lasten oikeuksien päivänä, kun Yk:n lapsen oikeuksien sopimus täyttää 26 vuotta, minä esitän vienon toiveen, teille kaikille.

Tehdään kaikki töitä sen eteen että meidän lapsemme saisivat hiukan paremman maailman, että heidän ei enää aikuisena tarvitsisi taistella omien lastensa oikeuksien eteen yhtä paljon kuin meidän nyt.

Kannetaan me ne isoimmat kivet syrjään siltä kivikkoiselta tieltä joka lopulta johtaa yhdenvertaisuuteen.

Kasvatetaan meidän lapsistamme ihmisiä jotka kohtaavat toiset ihmiset ihmisinä.  Otetaan nyt jo vihdoinkin me se ratkaiseva askel kohti tasavertaisuutta, ihan jokaisella elämänalalla.
Ja ehkä siten meidän lastemme elämän, heidän nuoruutensa ja aikuisuutensa aikana, he voivat elää astetta paremmassa maailmassa ja keskittää energiaansa muihin asioihin, kuin näihin oikeastaan niin itsestään selviin teemoihin joiden eteen me edelleen vuonna 2017 joudumme pitämään näin paljon meteliä saadaksemme äänemme kuuluville.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com