Lapsen harrastukset

Vanhemmuuden mukana tuomia ihmettelyn aiheita arjessa, osa VIII: Lasten harrastukset

noniin, perjantai taas kolkuttaa ovelle ja on aika ihmetellä lasten elämääni mukana tuomia asioita.
Tartutaampa sitten aiheeseen lapset ja harrastukset.

Juu, minä olen se äiti joka oli sitä mieltä että meidän lapset ei kyllä harrasta varmaan mitään ennen kouluikää.
Ja silloinkin isä saa viedä heidät sitten sinne jalkapallotreeniin johon he kuitenkin isänsä innoittamana ajautuvat.

No, miten siinä sitten kävikään.
Ei ainakaan niin kuin kuvittelin.

Eivät meidän lapset edelleenkään harrasta mitenkään ylenpalttisen paljon, mutta on tässä nyt tämä mieli asian suhteen muuttunut aika paljon.
Jalkapalloa kumpikaan lapsista ei edelleenkään pelaa. Sen sijaan tiedekerhoa, telinevoimistelua ja luovaa liikettä tässä perheessä on lähdetty harrastamaan. Sanon perheessä, koska hyvin pian ymmärsin että pienen lapsen harrastustoiminta on yhtä kuin aikuisen harrastustoiminta.

Piilaaksossa lapset oikeastaan tavallaan ajautuivat harrastamaan telinevoimistelua. Ystäväperheen äiti vei lapsiaan erään voimisteluseuran avoimille tunneille ja heidän isompi lapsensa kävi lisäksi ohjatulla telinevoimistelutunnilla. Yhden syksyn verran heiluimme mukana siellä avoimilla tunneilla, kunnes rohkaistuin ilmoittamaan Esikoisen myös ohjatulle tunnille.
Lapset rakastivat sitä. Me aikuiset (äidit) kai lähinnä rakastimme sitä, että lapset viihtyivät.

Perustelin itselleni telinevoimistelun sillä, että lapset ovat muutenkin kovin vilkkaita ja ehtiväisiä kiipeilijöitä, olisi vain hyvä jos heillä on hyvä kehonhallinta, silloin voisin olla turvallisimmin mielin heidän roikkuessa yhdellä kädellä aidan reunalla.

Kun nyt kesän lopulla selvisi, että jumitamme Suomessa vieläkin, en oikeastaan etsimällä etsinyt harrastustoimintaa lapsille. Sen verran selailimme Puolison kanssa että kaikki sirkuskoulut olivat täynnä. Sellaiseen olisimme mielellään molemmat lapset laittaneet.

Sitten silmiini osui erään tutun tanssijan vetämä luovan liikkeen tanssitunti lapsille. Ilmoitin lapset siltä seisomalta sinne. Ajattelin, ettei siitä olisi mitään haittaa. Eikä ole ollut. Lapset ovat rakastaneet sitäkin. Vain kerran tai kaksi on Kuopus ollut tanssitunnilla niin väsynyt ettei ole jaksanut kunnolla keskittyä.

Ylpeänä olen seurannut vierestä miten he ovat noudattaneet opettajansa neuvoja ja löytäneet itsestään liikkeet. Ylpeänä olen myös todennut että he solahtivat tyttöjoukkoon ilman mitään kakisteluita ja vasta viimeisellä tanssikerralla Esikoinen varovasti kysyi miksi hänellä ja Kuopuksella ei ole sellaista prinsessaröyhelömekkoa kuin kaikilla muilla lapsilla.

Tiedekerhoon ilmoitin Esikoisen kälyni innoittamana. Hän linkkasi facebookissa kyseisestä toiminnasta ja ajattelin sen kuulostavan kivalta. Lapsi saattaisi tykätä, ilmoitanpas mukaan. Ja kyllä, tiedekerho on ollut suuri menestys. Esikoinen rakastaa niin itse kerhoa kuin myös kotitehtävien tekemistä.

En siis ole suunnitellut mitään lasten harrastuksia kovin syvällisesti. Enkä ole pohtintu sinällään että mikä olisi heille hyvä kokonaisuus. Olen kirjaimellisesti ajautunut ilmoittamaan lapset juuri noihin harrastustoimintoihin.
En ole varma miten vanhemmat muutoin valikoivat harrastukset lapsilleen.
Miten teillä tehdään?

Toinen asia johon olen kiinnittänyt huomion on se että amerikassa en poikennut äitien massasta joka vei lasta harrastamaan, hyvin harvoin (mutta sitli joskus) näkyi myös isejä tuomassa lapsia salille. Tosin tähän lienee täysin yksiselitteisesti selityksenä se että tunnit olivat aamuisin, jolloin varmasti suurin osa miehistä oli töissä ja kotiäitien oli helppo tuoda lapset harrastamaan.

Mutta täällä Suomessa tämä on ollut hyvin erilainen kokemus. Täällä tuntuu olevan lähes kirjoittamattomana sääntönä, että lapset tuo harrastuksiin isä. Olen yksi harvoista äideistä joka vie lapsia tanssiin ja tiedekerhoon. Monen lapsen vanhemmat tuntuivat vaihtelevan vuoroja tai sitten asia oli isän vastuulla.

Meillä on parikin syytä miksi minä olen hoitanut nämä viemiset, odottelut ja tuomiset.  Aika, vaikka Suomessa harrastustoiminta on selkeästi iltapainotteista (mitään päiväaikoja arkisin tansseille, tiedekerhoille tms ei ole edes näkynyt), ovat harrastusten ajankohdat silti sellaisia ettei Puoliso oikein mitenkään ehdi niihin töiltään.
Toinen on matkat. Molemmat lasten harrastukset sijaitsevat majapaikastamme käsin matkan päässä. Toki julkisilla pääsee, mutta itse tehtyäni sen muutaman kerran alkusyksystä, totesin että kaikkien hermoja säästääkseemme me autoilemme. Puolisollahan ei ole ajokorttia, joten tämä tikki jää minulle.

Miten viennit, tuonnit, odottelut hoidetaan muissa perheissä?
Millä perusteilla?
Ja kuinka monta harrastusta yhdelle lapselle on sopiva määrä?
Määrä varmaan määräytyy harrastuksen intensiivisyyteen (harjoituskertoja viikossa) ja rahan mukaan? Eikö?

Itse olen miettinyt että jos lapsilla olisi molemmilla kaksi omaa harrastusta, omine aikoineen, tarkoittaisi se minulle neljää eri vienti-odottelu-tuonti kierrosta. Logistisesti en ole varma miten tämä onnistuisi, paitsi tietenkin siten että harrastukset olisivat sattumosin samaan aikaan molemmila, samassa paikassa. Tai sitten vaihtoehtoisesti kaikki eri päivinä, tosin se sitten tarkoittaisi että olisimme neljänä iltapäivänä/iltana harrastusmenoissa. Ei kovin houkutteleva vaihtoehto sekään.

Lasten harrastukset tuntuvat sitovan koko perheen, mitä pienemmät lapset sen vahvemmin se sitoo. Pitää siis valita harrastus josta itsekin jaksaa innostua, tai sitten… niin tai sitten mitä?

Toinen huomio jonka olen tehnyt on raha.
Me olemme hyväosaisia, meidän tulomme riittävät oikeastaan kakistelematta siihen että voimme toistaiseksi kustantaa lapsille nämä harrastukset ilman että sitä pitää kamalasti miettiä.

Lasten tanssiharrastus maksoi 144e lukukaudelta, molemmat lapset yhteensä.
Esikoisen tiederho maksoi 182e lukukaudelta.

Piilaaksossa maksoin Esikoisen ohjatusta telinevoimistelutunnista 90 dollaria kuukaudessa. Avoimen tunnin hän sai kaupan päälle. Kuopuksen osallistuminen avoimelle tunnille maksoi 10 dollaria kerta.
Hinnat olivat siis aivan eri luokkaa.

Silti ymmärrän että Suomessa ei kaikilla ole varaa antaa lasten harrastaa.
Myöskään joka paikassa ei harrastustoimintaa yksinkertaisesti ole.
Kuitenkin yhä useammin tulevaisuudenvalintoihin (lukiot, yliopistot, työt) vaikuttavat myös se mitä on harrastanut. Tuntuu että harrastustoiminta on yhtä tärkeää kuin koulunkäynti.
Mutta siihen ei kuitenkaan ole olemassa mitään järjestelmää joka takaisi sen että kaikki saavat samat lähtökohdat toiminalle.

Ongelmallista eikö?

Mitä ajatuksia teillä on lasten harrastuksista?
Tärkeää vai ei?
Miten paljon harrastuksiin satsataan?
Miten harrastukset valkoidaan teidän perheessä?
Kuka vie ja hakee?

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kuvissa Esikoinen ja Kuopus tekevät tiedekerhon kotitutkimuksia:  he tutkivat erilaisten materiaalien leijumis/putoamis ominaisuuksia