Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Kuuma mehua muovimukissa ja muita lapsuusmuistoja

26.12.2019

Tapaninpäivä.
Ei aurinkoa tänäänkään. Vain sinisenä hohtava talvivalo joka taittuu harmaan valkoiseksi lumen voimasta muutamaksi tunniksi ennen kuin se taas sinisen kautta katoaa taivaanrannan kautta kohti kuumia maita ja sen hiekkarantoja.
Lasten ääniä, lumen vaimentamina, hiekkaamaton ajotie, sellainen jonka päällä pulkka kulkee helposti.
Aikuiset kävelemässä sekaisin lasten kanssa. Yksi pitää aina perää, joku toinen kulkee etummaisena. Autojen ääntä ei lumisessa metsässä kuule, ne vain putkahtavat mutkien takaa eteen, siksi lapsia ei saa päästää yksin edelle.


Metsässä, jäätyneillä suomättäillä on vanha vene. Kukaan ei oikein tiedä mikä sen alkuperäinen tarina on, miksi se on siellä, kuka sen sinne on jättänyt tai tuonut. Eikä kukaan enää kysele.
Joskus aikanaan vene oli vielä kuviteltavissa vesille. Nyt aika, talven lumet ja pakkaset, kesän sateet ja aurinko ovat tehneet tehtävänsä ja se on enää lasten mielikuvitusten kautta ajateltavissa kulkemaan laineita pitkin.


Sisko sytyttää tulen. Talvitulen. Lapset rikkovat viereisen ojan jäätä. Puoliso puhdistaa penkkejä lumesta. Kaadetaan kuumaa mehua kuksiin. Lumi vaimentaa kaikki äänet, tuli levittää lämmintä valoa ympärilleen.
Juon kuumaa mustaherukkamehua sinisestä muovimukista.
Makumaailma heittää minut samantein takaisin lapsuuteen. Paukkupuakkasiin,narskuvan lumen maailmaan, koulun hiihtokisoihin.


Muistatko koulun hiihtokisat, kysyn siskolta;  Se pistävä tunne keuhkoissa kun kylmä pakkasilma ei ehdi lämmetä ennen sinne ajautumista. Hengityksen höyryn kiteytyminen jääkiteiksi ripsiin ja hiuksiin. Kylmät sormet, syke joka kuuluu korvissa.
Lykkimistä huonosti vahatuilla suksilla. Samanaikaisesti niin kamalaa, ja sitten kuitenkin niin koukuttavan ihanaa. Lopulta maaliviiva häämöttää ja koulun keittäjä ojentaa sinulle, kaikkensa antaneelle lapselle, muovimukissa kuumaa mehua. Endorfiini humahtaa aivoihin ja saa sen hetken tuntumaan elämää suuremmalta, vaikkei mitään mitalia olisi koskaan onnistunutkaan saavuttamaan.


Katselen tuleen ja lapsuuteni talvien muistot palaavat kaikuna mieleeni.
Ne sisarusten kanssa tehdyt hiihtoretket läheisille vaaroille, missä rakennettiin hyppyreitä joista ihan tavallisilla murtomaasuksilla sitten hypättiin korkealle ilmaan. Ilman mitään itsesuojeluvaistoa.
Lumilinnat ja lumisodat. Talvitulet koivumetsissä.
Lumilautailua keväthangilla, kun aurinko taas näytti itsensä. Aina se sama tunne, se pakkasen nipistys poskilla. Vaatetta päällä yleensä lopulta kuitenkin hieman liian paljon siihen liikkumiseeen mitä harrastetaan. Kehon tympeä hienhaju sekoittumassa lumen raikkaaseen tuoksuun tai nuotin savun lämpimään kehtoon.

Muistan ne kuutamohiihdot kun sisarusteni kanssa hiihdimme vaaran laelle, täysikuu valona.
Keskiyö eikä metsässä mitään muita ääniä. Kuu korkealla yllämme. Huipulle päästyämme kävimme makaamaan rinkiin ja tuijotimme hiljaisuudessa taivaalle. Missään ei kuulunut mitään. Vain me, tähdet ja kuu.


Tavallaan se kaikki on nyt taas tässä, käden ulottuvilla. Toisaalta tiedän ettei mikään koskaan enää ole sama kuin lapsuudessa. Elämä on jättänyt liikaa jälkiä meihin kaikkiin. Ei tule enää samanlaisia hiihtoretkiä, ei samanlaisia talvitulia.
Enkä ajattele niin surulla, enemmän toteamuksella.
Nyt on lapset, nyt on aikuiset sisarukset. On jotain muuta. On näitä talvitulia joissa me luomme muistoja omille lapsille ja sisarustemme lapsille. Muistoja serkuista ja tädeistä, sedistä ja enoista. Muistoja Pohjois-Karjalan talvista ja ajattomista päivistä lumen keskellä.


Tulee varmasti päiviä kun seisomme vaarojen huipuilla hiihtoretkien päätteeksi, päiviä kun seisomme laskettelurinteiden huipulla valmiina laskemaan niitä alas, lastemme kanssa.
Nämä ovat meidän lastenmme lapsuutta, heidän muistojaan, eivätkä hekään koskaan voi aikuisena elää näitä uusiksi, heidänkin täytyy luoda uudet muistot.


Kotimatkalla katsellessani miten laspikatras kävelee mäkeä ylös ja laskee pulkalla toista alas, mietin että tämä on kuitenkin hyvä pohja. Aivan kuin meidänkin lapsuutemme oli hyvä pohja tälle meidän nykyisyydelle.
Talvi on hyvää aikaa, sen ymmärtää erityisen hyvin sen jälkeen kun on viettänyt usean vuoden poissa Suomesta. Ymmärtää arvostaa ja muistella rakkaudella sitä mitä tämä merkitsi itselle silloin lapsena.
Kuuma mehu muovimukissa. Niin yksinkertaista, niin yleismaallista, niin helppoa.
Silti niin harvinaista herkkua.

 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »