Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Kuuhun ja takaisin -rakkauden voimasta elämän rankoissa hetkissä

07.11.2019

Pimeys leijuu ympärilläni kosteana ja lämpimänä.
Ilmastointilaite hurisee ja lomatalomme takapihalta levittäytyvästä viidakkomaisesta ryteiköstä kuuluu yöeläinten epämääräisiä ääniä.
Mauin yö on lempeä, lämmin ja unenomainen. 
Kirjoitan tätä tekstiä lasten jo nukkuessa, Puoliso valvoo sisällä sohvalla. Ja minulla on hämmästyttävän rauhallinen ja seesteinen olo. Seesteisempi kuin pitkään aikaan. Kaiken muuttopöhinän keskellä, ovat hermoni taas kiristyneet, olen saanut huoliryppyjä otsalleni ja viimeisten viikkojen aikana olen huokaillut enemmän kuin pitkiin aikoihin.


Let Hawaii happen, kehotti ystäväni kun kuuli, että olemme tämän viikon täällä. 

Ja minä olen antanut. Odotuksia minulla on tämän viikon kestävän loman suhteen ollut hyvin vähän. Ei minulla ylenssäkään lomilla ole.
Ollaan yhdessä, koko perhe, annetaan ajan virrata vailla merkitystä.
Jos vähän saisin lukea, ja nukkua, sanoin perheelle kun yhdessä puhuimme mitä haluaisimme kukin lomalla tehdä. Esikoinen halusi että käytäisiin kerran ravintolassa syömässä, Kuopus taas toivoi altaalla ja meressä uimista. Puoliso toivo että saisi vain olla. Helppoja toiveita toteuttaa. Jokainen.

Täällä on ollut helppo päästää irti kaikesta. Päästää irti siitä ajoittaisesta ahdistuksesta joka on vallannut meidät kun kotona olemiseen liittyy nyt vain ja ainoastaan viimeisiä kertoja. Kun päivittäin tulee punnineeksi esineiden merkitystä, haluaako ne pakata konttiin mukaan vai lahjoittaa pois. Viime viikot ovat täyttyneet syvistä otsarypyistä kun olemme pohtineet miten paljon tavaraa lähetämme kontissa Suomeen, miten järjestämme raha-asioitamme kahden maan välillä, mistä löydämme kodin, koska kannataa vuokrata, mihin kouluun/päiväkotiin lapset menevät… kaikkea sitä mitä muutto takaisin toisi tullessaan.


Tehtävien asioiden lista on ollut loputon. Eikä sille näy edelleenkään loppua.
Mutta pikkuhiljaa asiat ovat alkaneet loksahdella. Askel kerrallaan. Asia kerrallaan.
Löytyi koti. Ei mikään unelma, mutta varmaan paras mahdollinen uudellen alulle Suomessa. Löytyi päiväkoti/eskaripaikka lapsille, ihan uuden kodin naapurista.
Päätettiin mitkä tavarat lähtevät mukaan Suomeen, noin pääpiirteittäin.
Lentoliput saapuivat.

Nyt on kuukausi lähtöön.
Kuukausi kunnes elämä muuttuu taas peruuttamattomasti. Joksikin jota emme lainkaan tiedä.
Kotona Piilaaksossa tämä on joka kerta tuntunut pieneltä pistolta sydämessä.
Täällä Mauin lempeässä lämmössä, meren tuoksuessa yön pimeydessä, se tuntuu uuden seikkailun alulta.

Mietin miten olemmekaan jaksaneet kaikki nämä vuodet. Kaikki nämä siirtymät Puolison kanssa. Eikä vastauksia ole minulle kuin yksi. Ja se on aina ollut sama: Puoliso.


Nämä kaikki vuodet, eri maat, eri kulttuurit. Alusta aloittamiset, elämän uudelleen rakentamiset, me olemme aina tehneet tämän kaiken yhdessä.
Silloin joskus, melkein päivälleen 19 vuotta sitten, kun ensimmäistä kertaa suutelimme Teakin näyttämön takaisilla rappusilla, ei meidän kummankaan mielessä käynyt edes mahdollisuus tämän kaltaisesta elämästä.

Minä mietin silloin korkeintaan sitä miten kukaan ihminen voi aiheuttaa minussa tällaisia tunteita. Miten tuo oluen ja suolapähkinöiden sekainen suudelma voikaan maistua paremmalta kuin mikään koskaan maailmassa.
Seuraavana aamuna katsoin Puolisoa silmiin ja kuiskasin hänelle “taidan tykätä susta aika paljon”, Puoliso katsoi takaisin mutta väisti sitten katsettani ja totesi “Ei ehkä kannattaisi.” Nyt yhdeksäntoista vuotta myöhemmin, Hawaiin kuuman kosteassa yössä ajattelen että kannattipas. Kannatti aivan todella paljon.
Kannatti elää etäsuhteessa ensimmäiset puolitoista vuotta, kannatti sekin että toteutimme omia unelmiamme ja asuimme kukin tahoillamme kuukausia ulkomailla tekemässä töitä, toisten meistä ollessa Suomessa.
Kannatti tykätä läpi Puolison masennuksen, kannatti tykätä läpi minun raskaiden sairausvuosien. Kannatti tykätä kun monen samaan aikaan seurustelun aloittaneiden ystävien parisuhteet karisivat. Kannatti tykätä läpi lasten vauvavuosien.


Eikä koskaan ole tarvinnut epäillä, ei koskaan epäröidä. Koskaan en ole joutunut miettimään eroaisinko, jättäisinkö, haluaisinko jotain muuta.
Tämä syksy, tämä viimeisin elämämme myllerrys on todistanut taas sen saman minkä olen aina tiennyt: me olemme tiimi, meillä on yhteinen suunta.
Ei se koskaan ole ollut hukassa, mutta viimeisten viikkojen aikana se tunne on taas voimistunut. Tuo tunne siitä että rinnalla on juuri se oikea ihminen. Ihminen, joka tietää miten minua muutokset pelottavat, vaikka itse aina sellaisiin hakeudunkin. Ihminen, joka jaksaa puhua kanssani ratkaisuja tilanteisiin, jaksaa pohtia ja miettiä kanssani lasten koulutulevaisuutta, exelöidä tulevaisuuden budjetteja, vakuuttaa minut siitä, että elämä järjestyy kyllä.


Ja kaiken tämän jälkeen hän on edelleen se ihminen joka katsoo silmiin ja suutelee. Jonka käden painoon ristiselkäni kohdalla en kyllästy, jonka suudelma olkapäälleni lähettää väristykset varpaisiin saakka.

Emme me ole unelmapariskunta. Sitä en yritä tässä yön hiljaisina tunteina ketään vakuuttaa.
On meilläkin ne ärsyttävät piirteemme, voi kuulkaa.
Mutta niinhän meissä kaikissa, Puoliso aina sanoo.
Täydellinen ei ole meistä kukaan.


Voisin nytkin kertoa teille miten tällä lomalla Puoliso on puhissut ja mutissut, milloin lasten riidellessä, milloin rannalla tuulen ollessa hänelle aluksi liian voimakas.
Mutta eihän se muuta sitä, että puhistuaan puhinansa, äristyään hetken itsekseen, edessä seisoo taas se mies jota rakastan. Kuuhun ja takaisin.
Uudelleen ja uudelleen.
Se mies, joka antaa aamuisin nukkua jos vain nukutuksi saan. Se mies, joka pelaa lasten kanssa Unoa vaikka olikin juuri jokin asia kesken. Se mies joka katsoo silmiin eikä sano mitään, mutta hymyilee. Se mies joka ei tuo kukkia koskaan mutta rakastelee senkin edestä.

Olemme paratiisissa, täällä on helppo rakastaa. Sademetsän katveessa, tulivuoren huipulla.
On helppo nähdä perheen upeus ja ymmärtää se ainutlaatuisuus että saamme seistä pilvien yläpuolella, 3km korkeudessa yhdessä, säilöä laavakenttien karuuden sydämen perukoihin muistona tästä ajasta täällä.
Mutta vaikka uskon Hawajin taikaan, vaikka haluan uskoa Mauin lempeiden tuulien auttavan meitä juuri nyt unohtamaan kotona vallitsevan kaaoksen ja stressin, uskon myös että meidän perheemme olisi tätä ilman Hawajiakin.

Niin kauan kun minulla on rinnallani ihminen, joka uskoo, luottaa ja kannustaa, kävelen minä vaikka läpi seitsemän tulen ja ylitse seitsemän vuoren.
Kuuhun ja takaisin, niin ne sanovat.
Ja minä allekirjoitan, joka sanan.  Tai ainakin tulivuoren huipulle, pilvien ylle ja takaisin, vaikka joka päivä.



 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »