Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Kun pelko valtaa arjen

20.03.2020

Esikoinen kiukkuaa koko päivän. Purskahtelee itkuun ja raivoaa. Tällaista ei ole hänen kanssaan ollut ikuisuuksiin. En edes muista milloin viimeksi hän olisi ollut näin herkillä.
Tiedän, ettei syy oikeasti voi olla legopalasessa, jonka Kuopus otti omaan ajokkiinsa vaikka Esikoinen oli ajatellut sen sopivan hänen autoonsa.
Eikä kyse ole oikeasti kadonneesta aku ankasta tai siitä etteikö lapsi jaksaisi polkea metsäreittiä pyörällä.
Vihdoinkin iltapäivällä, oikea syy raivoamiseen selviää. Siinä metsän keskellä, kun olemme palaamassa pitkältä kävelyltä meren rantoja pitkin. Valo siivilöityy kuusipuiden läpi ja lempeä tuuli tuo ohi pyyhältäessään vienon lupauksen alkavasta keväästä.
“Annu, voiko siihen Virukseen kuolla. Siis voiko ukki ja molemmat mummit kuolla kun he on yli 50vuotiaita?” “Entä voitteko sinä tai isä kuolla?”
Siinä se oli. Syy raivoon. Syy itkuun.
Pelko.
Hämmennys.
Ahdistus. 

 

Ja uudelleen, pelko.

Onko ihme jos lapset pelkäävät, hämmentyvät ja purkavat sen sitten raivoamiseen ja riitelyyn. Sehän on aivan normaalia. Osa lapsuutta. Meidän aikuisten tehtäväksi jää lähinnä nähdä itkujen oikeat syyt, lohduttaa, sanoittaa tunteita ja rauhoittaa lapsi.
Sitähän kasvattaminen ja vanhemmuus on.

Tilanne nyt vain on se, että koen vahvasti yhä useamman vanhemmankin olevan aivan yhtä eksyksissä ja peloissaan kuin lapset.
Eikä sekään ole ihme. Korona informaatiota päivittyy lähes viidentoista minuutin väliajoin johonkin. Valeuutisia on paljon liikkeellä ja vaikkei niitäkään seuraisi vaan pysyttelisi tiukasti viranomaisten sivustoilla, päivittyy tieto jatkuvasti.

Pelko, ahdistus, epätoivo. Ne tuntuvat hiipivän myös aikuisten ihon alle. Möyrivän siellä ja puristavan sydämen sykkyrälle. Tavallinen nuha tai kurkkukipu saattaa laukaista mitä suurimman itkukohtauksen, nytkö minä olen sairas, nytkö minä kuolen reaktion.
Varmuutta ei tunnu olevan mistään.

Eikä kaikilla aikuisilla ole kykyä tai taitoa tarkastella omia tunteitaan, eritellä niitä ja analysoida omaa käytöstään niiden perusteella. Ei heillä ole vanhempia kertomassa, että nyt sinä taidat huutaa jostain aivan muusta syystä kuin siitä, että juustohöylä tipahti maahan tai minä olin koiranulkoilutuslenkillä mielestäsi liian pitkään.
Nuo tunteet vain vellovat heidän sydänlastansa alla eivätkä ota rauhoittuakseen. Samaan aikaan he imevät itseensä yhä enemmän informaatiota ja uutisia, toivoen voivansa rauhoittaa itsensä sen antimilla. Pahimmassa tapauksessa he päätyvät räyhämään internetissä toisten ihmisten kanssa. Pelko ottaa vallan ja purkautuu turhautumisena ja raivona.
Raivona virkavaltaa kohtaan, raivona heitä kohtaan, jotka eivät tee asioille tarpeeksi tai ylenkatsovat virkavallan ohjeistuksia.

Puoli Suomea istuu tällä hetkellä neljän seinän sisällä.
Olemme kieltäneet lapsiltamme kaveritapaamiset ja kaiken sosiaalisen kanssakäymisen muiden ihmisten kanssa.
Vietämme aikaa vain oman perheen kanssa.
Luonto ulkona herää hiljalleen kevääseen, linnut laulavat ja aurinko paistaa lämpimästi.
Kaiken yllä leijuu kuitenkin pelon ja ahdistuksen viitta.

Naapurit riitelevät, se kuuluu seinän läpi.
Puoliso on stressaantunut ja ahdistunut. Hänkin pelkää. Tiedän sen kahdenkymmenen vuoden kokemuksella. Ei hänen pinnansa yleensä ole noin lyhyt lasten kanssa.

“Mikä sinua pelottaa eniten tässä kaikessa? Miksi tämä ahdistaa sinua?” Kysyn Puolisolta.
Hän kohauttaa olkapäitään. Tuijotan häntä silmiin, aivan kuten teen lapsillekin kun autan heitä löytämään syyn tunteilleen. Annan hiljaisuuden puhua, se on taitavampi kuin minä sanojeni kanssa.
Lopulta Puolisokin osaa vastata. Aivan kuin Esikoinenkin lopulta osasi vastata.
Usienmiten me pelkäämme läheistemme puolesta. Tai omasta puolestamme. Toki me pelkäämme myös mihin tämä kaikki päättyyy, kuka menettää työnsä, kuka mielenterveytensä.
Mutta suurin pelko tuntuu juuri nyt olevan, kuka sairastuu. Onko se joku minun läheisistäni?

En usko että tälle pelolle, tai sen synnylle,  itsessään voi mitään. Me elämme poikkeusaikaa, kaikin mahdollisin tavoin. Mikään ei ole eikä tule olemaan niin kuin ennen. Tämä on taitoskohta, jonka suuntaa emme tiedä.
Pelko siitä mihin tämä vie on aito ja elävä.
Pelko läheistemme puolesta on aito ja oleellinen.


Mutta me voisimme kaikki yhdessä opetella puhumaan pelosta, tunteista, sen sijaan että raivoamme internetissä tai huudamme toisillemme. Kaikki eivät huuda, he vain vaikenevat. Sekään ei ole hyvä. Puhumattomuus syö sisältä aivan yhtä paljon kuin viha. Nakertaa pala palalta omaa minuutta pienemmäksi ja antaa tilaa sille mustalle tunteelle jota pelkokin mukanaan kantaa.

Yhdessä me voitamme tämäkin tilanteen.
Minun kaltainen ihminen ei pysty keksimään parannusta tai antamaan ohjeita miten meidän olisi järkevintä toimia. Kuuntelen siis viranomaisia ja luotan tieteen tuottamaan informaation.
Mutta välittää, sitä minä osaan. Sanoittaa tunteita, senkin minä osaan. Olla se kuunteleva osapuoli kun jollekin täytyy kertoa miltä tuntuu, senkin minä osaan.
Ja sen minä yritän tehdä.

Kysyä ystäviltä miten he voivat, miten he jaksavat. Sanoittaa lastemmei tunnetiloja, niitä vaikeitakin. Lohduttaa ja luoda uskoa huomiseen.
Tehdä aamupalsmoothieita ja lounassalaatteja Puolisolle osoittaen välittämistäni vaikka hän ei ahdistuksissaan saa niitäkään aina syötyä.
Tämä on minun tapani auttaa tätä yhteiskuntaa selviämään tästä kriisistä. Se ei ole ehkä se, joka ansaitsee mitalin, mutta tärkeä silti. Empatia on se joka tuntuu loppuvan ihmisiltä ensimmäisenä silloin kun ajaudutaan ahtaalle. Kerrankin minun yliannoksestani sitä piirrettä on jotakin hyötyä.

Asunto täyttyy pullan tuoksusta, Esikoinen tulee keittiöön ja vetää tuoksua syvälle sieraimiinsa. “Aah, mikä ihana tuoksu. Tästä tulee sellainen lämmin olo. Ei harmita enää ettei saada mennä pihalle leikkimään kavereiden kanssa.” Lapsi toteaa ja työntää lämmintä korvapuustia suuhunsa.
Turvatuoksu.
Turva.
Yritetään pitää se tunnetila yllä, meistä jokainen. 

Kuvat ovat Korona-päiväkirjastani. Kuvaan päivittäin nyt arkeamme, juuri sellaisena kuin se on, siinä silmieni edessä. Sotkuineen päivineen.
Tämä on minun tapani selvitä tästä, jäsentää tunteitani, “puhua” niistä.
Siirrän kaikki päiväkirjan kuvat omaksi sarjakseen valokuvaajasivulleni, kunhan tässä oikeilta töiltäni ehdin.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »