Kun lapsi kysyy vaikeita – eikä äiti oikein osaa vastata

Aurinko leikkii ikuista leikkiään tanssien Esikoisen hiusten ympärillä saaden ne loistamaan hänen päänsä ympärillä sädekehän lailla.
Olemme Kuopuksen koulun pihalla, päädyimme tänne pyörretkemme päätteeksi kun kaikki puistot tursuilivat ihmisiä, eikä Esikoinen halunnut jäädä ihmispaljouden sekaan.
Täällä ei ole ketään muuta. On vain tuuli, joka havisuttaa nyt vielä vihreitä lehtiä ja ilta-aurinko joka värjää kiipeilytelineiden ympärillä väreilevän valon kellertäväksi.

Lapset tulevat juomaan saman pöydän ääreen jossa minä juon teetäni. Kuuntelen heidän NinjaGo tarinoitaan pieni hymynkaare huulillani. Ajatukseni ovat jossain seuraavan viikon asioissa, hoidettavissa menoissa ja muistettavissa asioissa.
“Koska isä tulee kotiin?” kysyy Esikoinen, ravistaen minut takaisin nykyhetkeen.
“Tänään illalla, myöhään.”  Puoliso on ollut viikonlopun ystäviensä kanssa Las Vegasissa.
Ystävien syntymäpäivälahja hänelle. Matka, josta he kaikki puhuivat jo pitkään.


“Miksi ne meni sille retkelle?” Esikoinen jatkaa kyselyään.
“No, joskus aikuisetkin haluaa tehdä asioita kavereidensa kanssa ihan keskenään. Tämä oli nyt sellainen juttu.”
“Mutta miksi mun kaveri sanoi (jonka isä oli myös mukana tällä matkalla) sanoi että ne on siellä sellaisella Poikien matkalla? Eikö sinne saanut lähteä muita kuin poikia? Miksi?”
Olen hetken hiljaa.
Mietin miten selitän tämän käsitteen, jota itsekin pidän täysin naurettavana, lapselle.
En ole koskaan kestänyt jakoa poika/tyttö illat/matkat. Olen aina kokenut sen outona ja omituisena, että pitäisi tehdä jotain tiettyjä aktiviteettejä vain samaa sukupuolta olevien ihmisten kanssa. Tai olla ystävä vain sen sukupuolen kanssa joita itsekin edustat.
Tiedän myös, ettei suurin osa ihmisistä oikeasti ajattele näin, sanonta on vain jäänne jostain, ja sitä viljellään sen kummemmin ajattelematta. Vaikka selkeästi pitäisi ajatella. Sanoilla on suunnaton voima, varsinkin siihen miten lapsi maailmankuvaansa muodostaa. Sen olen huomannut.

“No, tuota… he nyt vain sattuvat kaikki olemaan poikia, miehiä. Ei kai siinä sen kummasempaa. Se poikien matka nyt vain on sellainen tapa sanoa…” mutisen hieman epämääräisesti. Häpeän itekin sitä miten huonosti asiaa osaan selittää kuusivuotiaalle.
“Ai, etkö sinä sitten ole heidän ystävänsä? Vai miksi sinä et saa olla siellä? Miksi sinne valittiin vain poikapuolisia ystäviä?” Esikoinen jatkaa hiillostamistani selkeästi vaistoten vastausteni epämääräisyyden.
“No olen minä varmaan tavallaan myös heidän ystävä, ei se siitä johdu. Mutta täytyihän jonkun jäädä kotiin katsomaan teitä.” Luulen jo löytäneeni sen vastauksen, joka kelpaa lapsellekin, mutta pitäisihän minun tuntea kuusivuotiaamme. Hän ei luovuta. Ei näin vähällä.
“Miksi me emme voineet mennä mukaan? Olisihan ne silti voinut olla siellä myös keskenään? Mutta miksi se on sellainen poikien lomamatka? Enkö minäkään saa sitten aikuisena olla ystävä muiden kuin poikien kanssa koska minulla on pippeli?”
Olen suossa. Syvässä. Enkä rehellisesti sanottuna tiedä miten kaivaisin itseni sieltä ulos.

Kuopus on kuunnellut keskustelua omalta puoleltaan metallipöytää ja sen sijaan, että hän vaikenisi tai yrittäisi jotenkin omalla hupsulla personaallaan pelastaa minua tilanteesta hän itseasiassa vain heitttää vettä myllyyn.
“Niin, entäs sitten ne, jotka eivät ole tyttöjä eivätkä poikia, saavatko ne sitten lähteä matkoille vain niiden muiden ei- kumpaakaan ihmisten kanssa? Miksi ? “
Huokaan, ja selitän että ei tietenkään. Ihmisillä saa olla ystäviä, eikä ole mitään väliä millaista sukupuolta ne ystävät edustavat. Muistutan lapsia niistä ystävistä joita minulla ja Puolisolla on Suomessa: miehiä, naisia, muunsukupuolisa. Eikä sillä ole mitään väliä mitä he ovat, he ovat kaikki meidän ystäviä.
Koulun pihaan laskeutuu hetken hiljaisuus. Ajattelen selvinneeni tästä kyselytunnista. Taputan itseäni jo henkisesti olalle ja ojennan itselleni kuvitteellisen vanheimpainmitalin.

Liian aikaisin.
“Mutta mitä siellä nyt sitten tehdään siellä reissussa, että siellä saa olla vain poikia?” Esikoinen ei luovuta.
“Ei mitään” vastaan. “No mitä isä siellä sitten tekee? Syö juo ja lepäilee? Miksi se on sellainen juttu jota vain miehet voivat tehdä? Mitä ne tytöt tai muut sitten tekisivät?”
Voi miten nyt toivoisinkaan olevani vilkkaassa puistossa jossa jokin tuntematon lapsi tulisi keskeyttämään tämän keskustelun tai jokin puolituttu aikuinen tulisi tervehtimään.
Miksi,voi miksi minä olen nyt tässä jumissa tyhjällä koulun pihalla, kaksi sinistä silmäparia tuijottamassa minua vaativina ja selittämässä maailman tasa-arvon epäkohtia ja ihmisten outoa ja sukupuolittunutta käytöstä lapsilleni.

Tekisi mieleni tokaista lapsille, että kysykää isältä kun hän tulee kotiin. Hän kertoo teille sitten miksi hän on jollain matkalla vain poikapuolisten ystävien kanssa ja miksi sille matkalle ei oltu pyydetty ketään, joka olisi edustanut nais tai muun tai mitään muutakaan sukupuolta mukaan.
Ja miksi sellaisia kutsutaan poikien matkaksi, ja miksi sellaisia pitää tehdä.
Koska minä en tiedä.

Mutta enhän minä niin voi tehdä. Koska se hetki keskustelulle on tässä ja nyt. Voi olla että tämä hetki on mennyttä jo huomenna. Mutta jos tätä ei nyt keskustella auki, jos nämä kysymykset jäävät lasten päähän vailla vastausta niin he muodostavat itse omat tulkintansa, enkä minä ole varma haluanko sitäkään.
Joten huokaan syvään. Näinä hetkinä, kun väsyttää ja kysymykset tuntuvat ylittävän vastauskykyni toivon hetkellisesti että voisin olla se vanhempi joka vain kuittaa asiat olankohautuksella ja toteaa:
“No näin nyt vain on, on poikien matkat ja tyttöjen illat. Aina ollut, tulee aina olemaan. Tytöt on tytöille kavereita ja pojat on  pojille.” Viimein lause on lausahdus, jonka kuulin vähän aikaa sitten puolitutun äidin sanovan lapselleen kun lapsi kysyi miksi eräs poika ei leiki hänen kanssaan koulussa vaikka hän pyytää.

Mutta kun minä en ole sellainen. Koska minua ei kasvatettu sillä tavalla. Koskaan ei meidän perheessä millään tavalla indikoitu siihen suuntaan että sukupuoli rajoittaisi sitä kenen ystävä sinä olet. Vanhemmillani on aina ollut niin nais kuin miesystäviä, sellaisiakin jotka eivät ole minun molempien vanhempien ystäviä, vain toisen. Ja koska minä halua kasvattaa omia lapsia sellaiseen ajattelutapaan. Koska se on aivan älytön. 
Minun ja Puolison ystäväpiiri Suomessa on aina ollut tasavertainen. Minun lähimpiin ystäviin kuului jo nuorena muitakin kuin naisia  ja eivätkä Puolisonkaan tärkeimmät ystävät koskaan rajoittuneet miehiin. Mutta jo Englannissa asuessamme huomasimme, että paikallisille oli hyvin tavallista jakaa ystäväpiirinsä sukupuolen mukaan. Oli miesporukat ja sitten naisporukat. Eikä näitä porukoita sekoitettu. Se hämmensi jo silloin.
Ja vaikka Piilaakso on ehkä monelta osin hyvinkin edistyksellinen, tässä asiassa olemme taas siellä samalla keskiajalla kuin Englannissa. Täällä naiset, varsinkin äidit, kaveeraavat keskenään, miehet keskenään. Perheet tekevät kyllä asioita yhdessä, ja osittain jako miehiin ja naisiin tulee selitettyä lastenhoitokuvioilla, molempien vain nyt on hankala päästä viinitilalle viikonloppuna koska lapset. On helpompaa jos naiset menevät omana porukkanaan ja puhuvat siellä sitten niitä “tyttöjen juttuja” ja sitten miehet voivat tehdä jotain muuta omalla porukalla jokin toinen kerta.
Niin.
Huokaan syvään.
Ihminen on yllättävän konservatiivinen kun tullaan näihin asioihin. Ystävyyteen, tasa-arvoon ja siihen miten asioista puhutaan. 

Lopulta katson lapsiin ja kerron heille asian niin kuin minä sen itse koen.
“En todellaakaan tiedä, miksi he halusivat mennä keskenään, varmaan siksi että vaikka minäkin olen heidän ystävänsä niin en ole niin hyvä ystävä kuitenkaan. He halusivat nyt vain viettää aikaa yhdessä tehden niitä asioita joista he kaikki pitävät ilman, että heitä häiritsee kukaan. Ja mitä tulee tuohon tapaan sanoa poikien matka, se on vanha sanonta, en itsekään sitä ymmärrä eikä sitä tarvitse todellakaan käyttää tai ajatella sen kummemmin. Ja te voitte nyt ja aina olla ystäviä juuri niiden ihmisten kanssa keiden kanssa haluatte, ja käydä matkoilla ja leikkiä ihan kaikkien kanssa.”
Noin.
Rehellisesti, juuri sitä mitä ajattelin, kuitenkin lapsenstasoisesti. Eikö?

Lapset katsovat minua hetken. Juovat vettä termospulloistaan ja ovat hiljaa.
Kuopus nousee pöydän äärestä ja kirmaa takaisin leikkimään. Esikoinen tuijottaa minua vielä hetken pää kallellaan ja kääntyy sitten myös lähtemään. Sitten hän kuitenkin kääntyy takaisin minuun päin, katsoo minua hetken ja tokaisee “En silti ymmärrä miksi pitää olla mies, että tykkäisi syödä, juoda ja makoilla altaalla. Kyllä siitä olisit sinäkin tykännyt, ja kaverin äiti kanssa. Ja lapsia varten on olemassa sellaisia hoitajia.”
Ja sitten hän heilauttaa hiuksensa taakse ja juoksee pois.

Jään nauramaan lapsen perään.
Hänestä tulee vielä taistelija.
Ja hyvä niin, älä koskaan anna periksi, ajattelen. (Ja samalla kuitenkin vannon, että seuraavalla kerralla Puoliso saa hoitaa tämän keskustelun, minä en ehkä kykene tähän toista kertaa. )

Ehkä meidän kaikkien olisi hyvä välillä kysyä itseltämme yksi ainoa kysymys:
Miksi?

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com