Kommunikaation jalo taito – ja miten se liittyy koulunaloitukseen

Ihana elokuun lämpö leviää ympäri Etelä-Suomea. Jopa öisin on lämmin, mikä oli Kaliforniassa harvinaista, siellä tuli pimeä aikaisin ja samalla kun aurinko laski romahtivat lämpötilat.

Ja ei, tämä ei ole nyt nostalgiaa tihkuva kirjoitus ikävästäni Kaliforniaan, tai Suomea ylistävä kirjoitus siitä, kuinka on hyvä olla takaisin. Mutta en voi olla vertailematta näitä kahta maailmaa edelleen lähes päivittäin toisiinsa. On asioita, joita kaipaan tuosta kuuman auringon maasta enemmän kuin mitään. On myös asioita, joita en kaipaa tippaakaan. Suomi antaa paljon asioita, joista tuolla toisella mantereella voi vain haaveilla. Siksi tästäkin postauksesta tulee lievästi vertaileva. En vertaile siksi, että sanoisin toisen olevan automaattisesti parempi kuin toinen. Vertailen oikeastaan siksi, että koen meidän aina voivan kehittyä. Ei se, että jotain asiaa on aina tehty tietyllä tavalla tarkoita automaattisesti, ettei sitä voisi tehdä toisin, kuten vaikkapa jossain toisessa maassa tehdään.

Ensimmäinen kouluviikko on takana. Kuopus aloitti esikoulun, siinä samassa tutussa englanninkielisessä yksityisessä päiväkodissa, missä hän ja Esikoinen olivat koko kevään.
Olimme saaneet jo hyvissä ajoin sähköpostin kertoen millaiset korona-ohjeet ja toimintatavat päiväkodissa on, mitä tarvikkeita lapsella tulee olla esikoulua varten ja mitä päiväkodin yleistä elämää varten.

Ensimmäisenä aamuna Kuopusta itketti ja hän ei olisi halunnut lähteä. Keittiön lattilalla murjotti 5- vuotias, jolle elämä ilman Esikoista on aina hieman hankalaa. Nyt ajatus päivistä ilman tuota yhtä pysyvää kappaletta elämässä, tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta. Selitin kuitenkin lapselle, ettemme me voi olla menemättä esikouluun, koulu on lain säätämä asia. Puoliso muistutti myös, että kaikki muut lapset ovat koulussa, ei täällä kotona tai pihalla ole ketään päivisin kenen kanssa leikkiä. Lopulta mutrusuu suostui lähtemään päiväkodille, kulmiensa alta mulkoillen. Lapsi jäi hieman surkeana istumaan eteiseen kun luovutimme hänet päiväkodille. Koronatilanteen takia joudumme luovuttamaan lapset ovella, aikuisilla ei ole mitään asiaa päiväkodin tiloihin.
Iltapäivällä takaisin kotiin tuli kuitenkin iloinen ja tyytyväinen lapsi. Huulienmutristusta ei ole sittemmin näkynyt.

Esikoisen koulunaloitus ei sujunut aivan yhtä mutkattomasti ja helposti. Tai itse koulu ja lapsen viihtyminen ovat sujuneet hyvin. Mutta informaation kulku ja sitä kautta mahdollisuus tehdä uuden alku lapselle mahdollisimman helpoksi ja mukavaksi ei sujunut ihan oppikirjan mukaan tällä kertaa. 
Esikoinen ei aloita koulutietään lähikoulussa, vaan hieman kauempana olevassa koulussa jossa on kaksikielinen linja. Keväälle suunniteltu kouluun tutustumispäivä peruuntui, koronan jyllätessä juuri silloin pahimmillaan. Iltapäiväkerhoihin osallistumiset, bussikorttien tilaamiset koulun kautta ja muut etukäteen hoidettavat asiat hoituivat kuitekin koulutoimiston kautta mutkattomasti ja helposti.
Tämän takia olinkin ehkä yllätynyt, ettei ennen koulun alkua koulusta kuulunut mitään.
Koulun verkkosivuilta löytyi tieto mihin aikaan koulu alkaisi, muutoin ei oikeastaan mitään informaatiota. Koulun iltapäiväkerho oli meihin vanhempiin sähköpostise yhteydessä ennen koulun alkamispäivää. Viesteissä kerrottiin lapsen saaneen paikan iltapäiväkerhosta ja sen toimintaohjeet. Sen osalta kaikki oli selvää. Mutta koulusta itsestään emme kuulleet mitään. Keväällä olimme saaneet tiedon mille luokalle lapsi menee ja kuka on hänen opettajansa. Muuta tietoa meillä ei ollut kun koulu torstaina alkoi. 

Esikoisen pyynnöstä menimme Puolison kanssa molemmat paikalle hänen kanssaan. Piha oli täynnä aikuisia ja lapsia, harva tuntui tietävän mitä meidän siellä pihalla kuuluisi tehdä. Joten me sitten vain odottelimme että joku kertoisi. Jossain vaiheessa selvisi että lasten tulis järjestäytyä riveihin, joista heidän opettajansa johtaisivat heidät lukkahuoneisiin. Saatoimme siis Esikoisen omaan riviinsä, jonka jälkeen meitä ystävällisesti pyydettiin poistumaan. Tämäkin on täysin ymmärrettävää koronatilanne huomioon ottaen. Lapsen hämmennys oli kuitenkin silminnähtävää, koska häntä ei tähänkään oltu voitu valmistella. Siinä pihalla sitten selitin lapselle hyvin nopeasti, että mekään emme tienneet tämän menevän näin, mutta että kaikki sujuisi aivan varmasti täysin sujuvasti ja hyvin. Toivotimme hyvää koulupäivää ja poistuimme paikalta. 

Jätimme siis lapsen koulun huomaan, mikä sinällään ei ole minulle ongelma.
Kaliforniassa toki totuimme siihen, että näimme opettajan heti ensimmäisenä päivänä, yleensä olimme saaneet häneltä jo sähköpostia ennen koulun alkamista jossa kaikki tärkeimmät asiat käytiin läpi. Kuten se miten ensimmäisenä aamuna toimitaan ja mitä ensimmäisinä päivinä koulussa tapahtuu. Meille kerrottiin miten ruokailu järjestyy, mitä tarvikkeita lapselta odotetaan ja mitä meiltä vanhemmilta odotetaan.
Tuntui oudolta jättää lapsi taakseen ilman mitään tarkkaa tietoa mitä tapahtuu. En sano väärältä, vain oudolta.

Iltapäivällä hain tyytyväisen lapsen iltapäiväkerhosta kotiin.
Kaikki oli mennyt hyvin! ”Tottakai kaikki oli mennyt hyvin”, sanoin hymyillen hänelle.  Siitähän ei oikeasti ollut koskaan edes kysymys. Esikoinen kertoi innokkaasti miten hän oli saanut jo kolme kaveria ja esitteli ylpeänä Aapis-kirjaansa.  Kotona kysyin mitä ruokaa lapsi oli syönyt koulussa ja löytyikö kasvisruoka ilman ongelmaa. Olimme ilmoittaneet Esikoisen kasvisruokavaliosta keväällä ohjeiden mukaisesti terveydenhoitajalle ja oletimme toki tiedon kulkeneen sinne minne sen pitäisikin.  Lapsi meni hämilleen ja väisti aluksi kysymyksen. Kysyin lapselta mitä hän söi koulussa johon hän hiljaa ja hieman ahdistunena vastasi saaneensaa kanakastiketta. Lapsi ei osannut kertoa olisiko jossain ollut tarjoalla kasvisruokaa, enkä minä osannut neuvoa hänelle miten sen ruuan saisi paitsi kysymällä. Kysyminen on kuitenkin Esikoiselle vaikeaa, sen tiedän.

Esikoinen toi mukanaan ensimmäisenä päivänä kotiin myös lukujärjestyksen joka oli meille kuitenkin täysin kryptinen, koska se sisälsi lähinnä x kirjaimia.
Mitään tietoa siitä minne lasten aamuisin tulisi kokoontua ei meille kerrottu, ei lisäinfoa mistä koska lapsi saa bussikorttinsa tai oikein mitään muutakaan.

Tämä oli hetki,jolloin en voinut olla vertaamatta tilannetta Kaliforniaan, jossa kaikesta jopa ylitiedotettiin. Ymmärrän ja tiedostan, että kun lähes kahden vuoden ajan oppi siihen, että lasten koulupäivien sisältö ja koulun toimintaperiaatteet avattiin viimeistä piirua myöten ennakkoon, voi tämä suomalainen tapa tuntua tylyltä.
Ymmärrän myös perustelut, että suomalainen tapa on luottaa koululaitokseen ja meidän vanhempien kuuluu päästää lapsesta irti. Kyllä koulu ne hoitaa. Näin on aina tehty.

Se missä ymmärrykseni loppuu on oikeastaan se, kun joudun kohtaamaan lapsen hämmennyksen enkä pysty häntä asian suhteen rauhoittelemaan. Meille ei tarjottu mitään välineitä, joiden avulla lapsen ensimmäisiä päiviä olisi voinut helpottaa, ei ollut mahdollisuutta kertoa, että kasvisruuan saat siitä ja siitä linjastosta, oma naulakko löytyy sieltä ja sieltä. Minä en ole edes koskaan käynyt Esikoisen koulun sisällä. Minulla ei ole mitään tietoa siitä miltä siellä näyttää.  Lapsi, joka on jo käynyt lähes kaksi vuotta koulua toisaalla ja on tottunut siihen, että me voimme kertoa hänelle miten perusasiat koulussa sujuvat, kysyi nyt kysymyksiä, joihin meillä ei ole vastauksia. Kun yritän tavoittaa opettajaa, se ei onnistu, joten päädyn kirjoittamaan ystävällisen sähköpostin koulutoimistoon. Vastausta en saa, mutta perjantainalapsi ainakin sai kasvisruokansa ja bussilippu tuli kotiin lapsen mukana.

Nyt kun takana on kaksi päivää koulua, olemme saaneet vastauksen suurimpaan osaan kysymyksiä. Tiedämme mitä lukujärjestyksen mystiset x kirjaimet merkitsevät, lapselle oli joku käynyt neuvomassa mistä kasvisruokaa saa ja perjantaina saimme myös lapun kotiin jossa kerrottiin etteivät vanhemmat saa aamuisin tulla koulunpihaan. Se minne lasten tulisi mennä, ei selvinnyt kirjeestä, mutta Puoliso oli selvittänyt senkin aamulla eräältä opettajalta, jonka pihalta löysi vaikkeivät aikuiset siellä saisikaan oleilla. 

Kaikki on siis hyvin.
Kaikki selvisi. Tai ainakin melkein.
Se oliko tämä kommunikaatio mutkatonta ja hyvin hoidettua, se on mielestäni taas eri keskustelu.
Jos nimittäin minulta kysytään niin olisi tämä hieman sujuvamminkin voinut mennä. Ymmärrän täysin opettajien haasteet, varsinki nyt korona-aikaan.
Silti tai ehkä juuri siksi koen kuitenkin, että juuri tänä aikana laaja ja hyvä kommunikaatio olisi ollut tärkeää.

Uskallan nyt sanoa, että tämä on suomalaisen kulttuurin tällainen hassu piirre. Pidetään kommunikaatio minimissä ja mutistaan jossain nurkan takana että ainahan nämä asiat on näin hoidettu ja ihan hyvin on mennyt.
Voi olla, että monelle suomalaisen koulun systeemit ovat tuttuja, yhdestä tai toisesta yhteydestä. Meille näin ei ollut. Ja koulunpihan hämmentyneiden ekaluokkalaisten vanhempien katseiden perusteella ei ihan kaikille muillekaan.
Perustiedot päivien kulusta ja siitä miten ja minne lapsen tulee kulloinkin järjestäytyä ei ole vaikeaa koota. Ylitsepääsemättömän vaikeaa ei voi myöskään olla lähettää tätä informaatiota koteihin ennen koulujen alkamista.

Pienen kyselyn perusteella informaation jakaminen on koulukohtaista, ehkä jopa opettajakohtaista. Hyvin ihmiskohtaista on myös haittaako tämä informaation vähyys vai onko se ihan ok. “Suomalainen tapa” kuten ystävmme meille hieman naureskellen totesivat.
Jos jokin asia on tapa, voi mielestäni kuitenkin kyseenalaistaa aina sen onko se tapa oikeasti sellainen jota haluamme ylläpitää.

Voi olla että olen se rasittava kalifornialaistunut äiti, joka ei vain siedä sitä etten tiedä lapseni kouluelämästä mitään, mutta kyllä, minä haluaisin tietää mitä seitsemänvuotias lapseni päivät puuhaa.
Kommunikaatio on vaikea laji, sen myönnän.
Mutta aika hyvin pärjää jos vain pyrkii kertomaan aikeensa. Ajoissa ja jossain määrin täsmällisesti, ehkä mieluiten ajoissa eikä myöhässä.
Yleisesti kaikki informaatio tekee ihmiset onnelliseksi, liika tieto harvemmin häiritsee, liian vähä tieto kuitenkin aiheuttaa epämääräisen ahdistuksen.

Esikoisen sanoin “Olisi ollut mukava tietää näistä asioista ennen kuin koulu alkoi, niin ei olisi tarvinnut kuluttaa energiaa siihen, että  minä hermoilen. Ja se yksi kana ei olisi kuollut minun takia.”

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com