Hyppää sisältöön

Kiusaamisen poistaminen lähtee sinusta ja minusta, meistä aikuisista

Julkaistu
Kiusaamisen poistaminen lähtee sinusta ja minusta, meistä aikuisista

Koulukiusaaminen on noussut Suomessa taas median puheenaiheeksi ja ihan aiheesta. Aiheesta se nousee sinne joka ikinen syksy, joka on tavallaan äärettömän surullista.
On käsittämätöntä, että ilmiö tunnistetaan ja jopa tunnustetaankin yleisellä tasolla nykyään avoimesti, mutta edelleen sille ei tunnuta tekevän mitään, mikä vaikuttaisi siihen konkreettisesti.


Näin sivusta seuranneena koen, että koulukiusaamisesta puhutaan ja näennäisesti siihen puututaan. On KiVakoulu -hankkeita ja henkilökunnan koulutuksia. Päättäjät kertovat kukin vuorollaan miten kiusaaminen on väärin ja sen täytyy loppua. Poliisi tiedottaa koulujen alkaessa aiheesta ja moottoripyöräkerholaiset käyvät juttelemassa kouluissa aiheesta.
Ja jostain syystä siltikään asiat eivät muutu.

Nyt kiusaamisen väkivaltainen muoto on saanut uuden ulottuvuuden kun tilanteita videoidaan ja levitetään internettiin. Jälleen kaikki kokevat olevansa voimattomia tämän edessä. Sanotaan, että tämän täytyy loppua. Näin ei saa jatkua.
Ja silti se kaikki vain jatkuu.

En haluaisi olla pessimistinen, se ei kuulu luonteeseeni, mutta menneet vuodet eivät ole antaneet erityisen paljon toivoa tässä aiheessa.


Minun yksi suurimmista peloista on, että lapsemme olisivat koulukiusaamisen uhreja. Olin itse koulukiusattu, henkisesti ja fyysisesti, joten pelkoni juontaa suoraan omista kokemuksistani.
Omaan koulukiusaamiseeni ei koskaan puututtu. Ei millään tavoin. Ala-asteella opettaja totesi, älä välitä kun kuuli muiden lasten nimittelevän minua “Hitlerin huoraksi” ja “Ärrävikaiseksi ulkomaalaiseksi”. Yläasteella en koskaan kuullut kenenkään sanovan aiheeseen mitään. En vaikka takkini roikku läpimärkänä naulaksossa kiusaajien uitettua sen vessanpöntössä. En silloinkaan kun opettaja käveli käytävää pitkin ja hänen oli pakko nähdä miten minut kampattii maahan ja näylle naurettiin.
Kun sitten itse vastsin kiusaamiseen lyömällä, rehtori kertoi minulle puhuttelussa ettei lyöminen ole kovin viisasta toimintaa. Kun kerroin lyöväni koska minua kiusataan, minulle kerrottiin, että voisin yrittää herättää vähän vähemmän huomiota. Silloin kiusaaminenkin varmasti vähenisi.

Omista kouluvuosistani on aikaa. Ja paljon. Toivoisin asioiden muuttuneen, mutta surukseni huomaan, että yhä edelleen keskustelu kulkee niitä samoja raiteita pitkin kuin silloin kun minä kävin koulua.

Tähän samaan uhrin syyttämiseen tunnutaan palaavan kerta toisensa jälkeen. Kerrotaan, että voisiko se uhri olla vähämmän ärsyttävä, ettei kiusaaja triggeröityisi kiusaamaan häntä. Voisiko uhri vaihtaa koulua? Voisiko uhri vältellä kyseistä kiusaajaa välitunneilla?
Ei siihen auta mitkään koulutukset tai hankkeet, jos asetelma on alunperinkin väärin.


Suomen kouluissa kommunikaatio ei selvästikään ole se vahvin asia. Minulle on selvinnyt esimerkiksi etteivät koulut tai opettajat saa antaa muiden vanhepien tai lasten nimiä tai yhteystietoja eteenpäin. Tätä perustellaan yksityisyydensuojalla ja ymmärrän sen ja lain, joka estää opettajia mitään tekemästä.  Tilanne voi kuitenkin johtaa aivan käsittämättömään solmuun, jos opettaja tai koulu ei ole valmis selvittelemään kiusaamistapausta avoimin kortein. Samalla kun laki suojelee heitä, joita varten yksityisyydensuoja on laadittu, antaa se myös tietynlaisen vallan sellaisille tahoille, joiden ei tulisi voida sen kaltaista valtaa käyttää. 
Ystäväni lasta kiusattiin muutama vuosi takaperin. Kyseessä oli fyysinen ja henkinen kiusaaminen. Kesti tavattoman kauan, että ystäväni sai selvitettyä lapsen nimen ja lapsen vanhempien yhteystiedot. Opettaja ei näitä voinut jakaa.
Lopulta selvisi, etteivät lapsen vanhemmat edes tienneet kiusaamistilanteesta ja he olivat järkyttyneitä tapauksesta. Opettaja ei ollut syystä tai toisesta siis nähnyt tarpeelliseksi kertoa kiusaajan vanhemmille lapsen jatkuvasti kiusaavan toista lasta. Näin ollen heillä ei ollut tilanteesta mitää tietoa. Asiaa selviteltiin ainoastaan uhrin kanssa ja yritettiin ratkoa mitä uhri voisi tehdä, että kiusaaminen lakkaisi.  Kun tilanne selvisi oli kokouksia koukousten perään.  Suuria puheita ja lupauksia puuttua tilanteeseen. Konkreettisia oikeita toimia ei koulun puolesta tehty. Lopulta ystäväni lapsi vaihtoi koulua. Jälleen uhri oli se joka teki väistöliikkeen ja painoi päänsä. 

Valitettavasti yllä oleva esimerkki ei ole vain poikkeus tilastoissa. Ymmärrän, että meille on säädetty yksityisyydensuoja ja koulujen tulee sitä kunnioittaa. Jos tieto kiusaamisesta ei kulje samantien kiusatun ja kiusaajan lapsen kotiin, ei kiusaaminen koskaan lopu.

Ei ole mitään aikaväliä, jonka voisi odottaa ja katsoa loppuuko se kun lapset kasvavat tai kiusaajat löytävät uuden kohteen. Kiusaamiseen voi puuttua tehokkaasti vain jos sen tekee heti ja jämäkästi.
En tiedä miksi tämä on niin vaikeaa. En oikeasti tiedä.
Ehkä siksi, ettei kukaan halua olla se, jonka lapsi on kiusaaja? Ehkä siksi että edelleen kuvitellaan, kiusatun oikeasti provosoivan kiusaajia?
Ehkä siksi, että maailma on vain tältä osin edelleen rikki ja jostain kumman syystä olemme täysin kykenemättömiä korjaamaan sitä vaikka kyseessä on lapset. Lapset, joita me lähes joka käänteessä vannomme suojelevan viimeiseen asti.

On vaikeaa ymmärtää, miksi kiusaamiseen on niin vaikea puuttua.
Toisaalta kun kuuntelen kiusaamiskeskustelua kuulen yhä jatkuvasti neuvoksi sitä, että kiusatun pitää vain oppia lyömään takaisin jos häntä lyödään. “Anna kiusaajalle kerran kunnolla turpiin. Kyllä se sitten lopettaa.”
Tässä kehotuksessa on niin monta kohtaa väärin. Se, että väkivaltaa esitetään väkivallan korjaukseksi.
Se, että kosto on ratkaisu.
Se, että kiusattu on taas se, jolta vaaditaan se toimenpide, ei kiusaaja.

Koska me heräämme ymmärtämään, että tilanteet vaativat välitöntä puuttumista? Välitöntä kiusatun puolelle asettumista ja kiusaajan tilanteen perinpohjaista selvittämistä. Miksi hän kiusaa, ja mitä taustalle voi tehdä?
Koska opitaan sanomaan julkisesti myös kouluissa ja lasten edessä, ettei kiusaamista sallita?
Koska vanhemmat oppivat myöntämään, että juuri heidänkin lapsensa saattaa olla kiusaaja ja asialle täytyy tehdä jotain heti?
Koska me lakkaamme tarjoamasta väkivaltaa lääkkeenä väkivaltaan?


Itse koen itseni voimattomaksi koulukiusaamisen edessä, niin kauan kuin nämä asiat eivät toimi. Ei auta huudella nettipalstoilla miten kiusaajat voidaan vetää munistaan lipputankoon, sillä juuri se on se viesti mitä me emme halua myöskään antaa. Emme halua vastata väkivaltaan väkivallalla. Niin kauan kuin facebookissa kehotetaan kiusattua vaihtamaan koulua tai katsomaan toiseen suuntaan, ei kiusaaminen lopu.
Niin kauan kuin vanhemmat, opettajat ja yhteiskunta katsoo ohi ja kertoo “poikien olevan poikia” ja “tyttöjen vain selvittelevän välejään” ei mikään muutu.

Se vastaus on meissä aikuisissa. On aina ollut ja tulee aina olemaan. On meidän vastuulla kasvattaa sellaisia lapsia ja nuoria, jotka eivät kiusaa ja jotka tietävät ettei yhteiskunta hyväksy kiusaamista. Ja totuus on se, että tässä me olemme epäonnistuneet. Jokainen meistä. Sillä se osa tästä yhteiskunnasta ei edelleenkään toimi.
Olisiko vihdoinkin aika korjata se?

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com