Kiusaaminen on koko yhteiskunnan ongelma

 Samoin kuin niin moni muukin suomalainen, olen minäkin seurannut viime aikoina paljonkin uutisoitua Koskelan murhaa sydän syrjällään. Tuossa teinin kuolemassa on niin moni asia niin väärin, että se vääntää sisuskaluja ympäri ja rutistaa sydämen pienen pieneksi rusinaksi jonnekin rintakehän perimmäiseen nurkkaan.

Tein ehkä virhearvion kun ajattelin voivani aivan hyvin analyyttisellä mielellä lukea oikeudenkäynnin perusteella kirjoitetut artikkelit, jotka selittivät yksityiskohtaisesti mitä ne kolme muuta teiniä olivat keskustelleet ennen iltaa, mitä he olivat tehneet ja miten ilta oli ilmeisesti edennyt. Teinien viestittely murhan jälkeen toi esiin paniikkia ja huolta mitä heidän perheensä heistä tämän jälkeen ajattelevat.

Luin uutisia ja nieleskelin kyyneleitä. Nieleskelin myös kurkkuun noussutta oksennusta kun luin kuinka raakoja tekoja uhrille oli illan aikana tehty.
Kiusaaminen tuntuu olevan niin kovin lievä sana tämän kaiken kuvaamiseen. Silti se on juuri se oikea sana kuvaamaan juurikin näitä tekoja.

Suomessa ollaan jo vuosikausia keskusteltu siitä, että kiusaamiseen tulisi voidan puuttua paremmin. On kiva-koulut ja opettajat, jotka joka syyslukukauden alussa kertovat, ettei tuossa koulussa sallita kiusaamista vaan asioihin puututaan heti. Silti sitä tapahtuu joka ikinen vuosi. Monta kertaa.

Tiedän surullisen monta tapausta, aivan viime vuosien varrelta, jossa koulussa tapahtuneeseen rankkaankin kiusaamiseen ei ole puututtu. Milloin kyse on opettajan mielestä ollut poikien välisestä nahistelusta milloin opettajalla tai koululla ei vain ole ollut kykyä tai tahtotilaa hoitaa asiaa. Joskus tilanteet ovat kohdistuneet koulumatkoihin, joskus välitunteihin. Välillä kyse on ollut ryhmissä olevassa whats app keskustelun lomassa käydystä irvailusta tietylle lapselle, milloin yläkoulu- tai lukio/ammattikouluikäiset ovat syrjineet lasta leikkimällä ettei häntä ole olemassakaan.

En voi väittää voivani suhtautua yhteenkään kiusaamistapaukseen kevyesti. En oman koulukiusaamistaustani kanssa. En ehkä muutoinkaan voisi, mutta kun jokainen kiusaamiskertomus tuo mieleen nuo omat vuoteni kun “Hitlerin huora” oli se tervehdys, jonka sait linja-auton astuessasi ja yläkoulujen pukuhuoneet ovat minulle vieläkin se tila, jossa kaikki muistot uitetuista pipoista ja vessanpyttyyn tungetuista takeiseta elävät.

Olen sanonut ääneen Puolisolle ja ystävilleni, että suurin pelkoni on että lastani kiusattaisiin koulussa. Kun viime syksynä kävi ilmi yksi pieni tapaus, joka aluksi kuulosti siltä, että Esikoista olisi hieman kiusattu, itkin sitä kokonaisen illan. Tilanne onneksi raukesi, tilanteen toisessa päässä oli maailman mahtavimmat vanhemmat, jotka selvittivät asian omassa päässään ja nykyään lapset leikkivät yhdessä paljon ja kutsuvat toisiaan jopa parhaiksi kavereikseen.

Mutta tuon yhden illan ajan kunnes tilanne selvisi kunnolla, rintaani ahdisti ja kurkkua kuristi.
Kaikki omat muistoni, kaikki ne vuosien ajan mukana kannetut tappurapensaat, jossain sydämen sopukoissa vyöryvät esiin ja repivät vanhoja haavoja auki. En tiennyt miten voimattomaksi vanhempi voi tuntea itsensä tässä tilanteessa. Miten onnettoman vähän meistä kukaan voi tehdä sellaisessa tilanteessa kun on epäilys siitä, että omaa lasta ehkä kiusataan.

Meidän kävi hyvin. Kyse ei ollut mistään systemaattisesta kiusaamisesta, ja sekin tilanne, joka tuolloin sattui oli oikeastaan hyvin pieni ja siihen puututtiin koulun ja iltapäivätoiminnan kautta välittömästi.

Monen ystäväni tilanne on ollut kovin erilainen. Kiusaaminen on jatkunut kunnes koulut ovat vaihtuneet tai jostain syystä kiusaajat ovat löytäneet uuden kohteen. Liian usein kuulee näitä tarinoita, joissa lopulta ei vain käy millään tavalla oikeudenmukaisesti. Nyt kuulimme tarinan, jossa kävi lopulta todella julmasti. Tämä tarina on näkyvä, sen seuraukset ovat kaikkien luettavissa lehtien palstoilla.
Kuinka monta tarinaa me emme koskaan kuule? Kuinka moni kantaa kiusaamisen taakkaa aikuisuuteen? Kuinka monen mieli sairastuu lapsuuden ja nuoruuden ajan kiusaamisen seurauksena ja kuinka moni ei lopulta enää jaksa? Kuinka moni turruttaa sen huonommuuden tunteensa päihteisiin ja kuinka moni ei koskaan saa itsetuntoaan takaisin?
Heistä puhutaan aina välillä, mutta siltikään mikään ei tunnu muuttuvan. 

Toinen pelkoni vanhmmuudessa on, että lapsistani tulisi kiusaajia. Miltä tuntuisi saada se puhelu koululta tai toiselta vanhemmalta, josta selviää, että juuri sinun lapsesi on kiusannut toista lasta, haukkunut tai lyönyt. Sanonut niitä rumia sanoja ja solvannut.
Mietin miten katsoisin omaa lastani ja pohtisin missä menin vikaan, ettei hänellä ole empatiataitoja. Miettisin miten olen voinut kasvattaa lapsen, joka kiusaa. Vaan eihän se niin aina mene. Niin moni asia riippuu niin monesta asiasta. Ystävistä, luonteesta, ympäristöstä.

Siksi olisikin tärkeää, että kaikkia tuetaan näissä tilanteissa. Kiusattua, kiusaajaa, vanhempia, koulua, opettajaa, ystäviä. Että pienimmäisenkiin tilanteeseen puututaan. Varmistetaan, etteivät ystävyydeltäkään näyttävät asetelmat lasten pihaleikeissä ole alistamista tai muutoin vahingollisia. Suojellaan lapsia ja ollaan sitten vaikka ylitarkkoja sen suhteen miten toisia kohdellaan.

Tässä vaiheessa olisi ihanaa heittää jotain yleispätevää sen suuntaan, että esimerkiksi Amerikassa tätä ongelmaa ei ollut. Että koska siellä korostettiin miten kaikkien kanssa piti olla ystäviä, koska siellä ei annettu syvempien klikkien syntyä koululuokissa vaan ryhmät vaihtuvat vuosittain ja istumapaikat monta kertaa lukuvuoden aikana, niin siellä myös kaikki olivat kaikkien kavereita. Valitettavasti tämä ei pitänyt paikkaansa sielläkään. Esikoisen luokalla oli karu ja rankka kiusaamistilanne, joka jatkui luokanvaihdosta huolimatta. Olin hyvä ystävä kiusatun lapsen äidin kanssa ja valitettavasti tilannetta ei todellakaan hoidettu mitenkään asianmukaisesti. Milloin toinen lapsi oli kuristanut tätä lasta, milloin lyönyt tai kiskonut hiuksista. Oli rehtorin puhutteluita ja vanhempien keskusteluita. Ainoaksi neuvoksi annettiin että kiusatut tulisi vältellä välitunneilla kiusaajaansa.
Kun lapset siirtyivät esikoulusta ensimmäiselle luokalle teki ystäväni pyynnön rehtorille asti, ettei lapsia laitettaisi enää samalle luokalle. Yksi pyyntö. Pyyntö, jota ei toteutettu. Sama helvetti jatkui seuraavana syksynä.
Tilanteen ratkaisi vasta korona, lasten siirtyminen etäkouluun. En tiedä mikä on tilanne nyt, kun hybridimallia käytetään Palo Altossa, saati sitten kun joskus kun siellä palataan takaisin normaaliin kouluelämään.

Kiusaaminen tuntuu olevan maailmanlaajuinen ilmiö. Ja maailmanlaajuisesti me emme osaa puuttua siihen ajoissa ja oikein.

Suomessa on pitkään kehuttu miten me olemme yhteiskunta, joka pitää heikoimmassa asemassa olevista huolta. Minun mielestä tämä ei pidä paikaansa. Ei ainakaan kiusaamisessa.

Me emme vieläkään osaa hoitaa näitä asioita siten, ettei Koskelan murhan tapaista tapahtuisi.
Kuinka monen turvaverkon läpi tuo uhri tippui elämänsä aikana? Kuinka moni sulki silmänsä eikä halunnut puuttua? Kuinka monta kertaa hänet olisikaan voitu pelastaa?
Entä kiusaajat? Kuinka monta kertaa heidän elämänsä olisi voitu pelastaa?
Kuinka monta kertaa heidän tulevaisuutensa olisi voitu kirjoittaa eri tavoin, jos heidän toimiin olisi puututtu ajoissa, suostuttu näkemään mitä tapahtuu.

Näistä kiusatuista lapsista jokainen on jonkun lapsi. Ja näistä kiusaajista jokainen on jonkun lapsi. Voisimmeko me vihdoinkin havahtua vaatimaan muutosta. Jos emme itsemme, niin lastemme tulevaisuuden tähden.  Yhteiskuntana me olemme nyt epäonnistuneet. Lapsi on kuollut erittäin julmalla tavalla, vaikka kaikki merkit olivat ilmassa, ettei hän voi hyvin.
Yhteiskuntana meidän täytyy kyetä parempaan.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com