Kauas on pitkä matka

Minä olen uupunut, aina välillä.
Sanon sen ääneen. Uudestaan ja uudestaan.
Opettelen elämään sen kanssa.
Ei uupumus tarkoita toimintakyvyttömyyttä.
Se vain tarkoittaa… uupumusta. Väsymystä.
Sitä, että aina ei jaksaisi olla reipas.
Ei se tarkoita etten minä jaksaisi enää odottaa.
Ei se tarkoita että olisin luovuttanut.
Se tarkoittaa vain ja ainoastaan sitä mitä se tarkoittaa: aina välillä minä olen uupunut.

Syödään aamupalaa. Esikoisen selän takana olevasta ikkunasta näkyy harmaa taivas. Ikuisesti harmaa taivas. Vaahterat, koivut ja haavat loistavat keltaisena tihkusateen keskellä. Ihan vähän on taas kiire. Kiire vaikka heräsin jo kuudelta.

Kiersin Seurasaarta yksin, talon toiset naiset ovat kaikki kuka missäkin, työmatkoilla ja kiireissään kiinni. Lenkkipolun valot heijastelevat mustista lätäköistä, lehdet liimautuvat juoksukenkien pohjaan. Tuuli vavisuttaa puita ja kastelee hiukseni. Meri seisoo tyynenä, kaukaisuudessa hohtavat heräävän kaupungin valot.
Uupumus ei ole vielä istunut olkapäälle, se tulee vasta myöhemmin, tiedän sen nyt kokemuksesta.
Nyt se vielä venyttelee yöstä väsyneenä, istuu ehkä kotona takan päällä lämmittelemässä.
Näin aamulla se ei ole vielä silittelemässä poskeani ja pysäyttämässä ajatuksiani.
Juostessa on hyvä. Ajatus kulkee, hiljaisuus tuntuu hyvältä.
Toisenkin viisaudenhampaan poisto on edessä huomenna. Kipu tulehtuneesta hampaasta säteilee ylös kohti korvaa.
Kaiken tämän keskellä on ollut sitten nämä hammaskivutkin. Työnnän ajatuksen pois, hoidetaan ne kuntoon, ainakin se on helppoa. Hammas pois ja kipu poistuu.

Kierrän saaren kärjen, lammet lepäävät metsän keskellä hiljaisena, metsässä rapisee kun puista tippuvat vesipisarat osuvat maatuviin lehtiin.
Mietin eilistä, mietin miten eilenkin uupumus hiipi ihon alle keskellä päivää.
Varoittamatta. Niin se tekee. Tulee vain ja ryömii paidan alle, sieltä kaivautuu syvälle. Halaa sydäntäni viileillä käsillään. On lempeä mutta vie voimat.
Ei siihen auta lepo, ei uni, ei loma.
En minä ole työstä uupunut. En lapsista, en Puolisosta.
Mutta tästä tilanteesta.

Uupunut siihen että mistään ei tiedä mitään. Että päivät soljuvat ohitse, harmaina, sateisina. Jokaisessa päivässä on yhtä monta tuntia, silti nämä lokakuun hiljaiset päivät tuntuvat valuvan käsistä kuin hiekka. Jollain tapaa se on lohdullista, jokainen päivä on päivä lähempänä jotain ratkaisua. Tai näin haluan uskoa.
Uupunut siihen, että en tiedä koska kaikki loppuu. Uupunut ettei kukaan voi luvata mitään. Ettei kaiken loputtua edessä olekaan välttämättä mitään palkintoa.

On vain määrittelemätön aika ilman tietoa mihin se johtaa.
Jänis istuu keskellä hämärää polkua, katselee minua kun lähestyn juosten, omiin ajatuksiini uponneena.

Pongahtaa loikkaan, katoaa hämärään metsään. Seisahdun ja jään katselemaan hetkeksi sen perään. Katselen miten se loikkii pitkillä raajoillaan niin helpon näköiseti ylitse kivien ja puunjuurien. Mietin haittaako sitä sade. Haittaako tuleva talvi. Pelkääkö jänis pimeää.

Esikoisen vaatimus vedestä havahduttaa minut hetkeen.
Juon oman aamupalasmoothieni loppuun, tee jäähtyy taas siniseen mukiin. Ei ehdi.
Puen lapset. Käyn herättelemässä Puolisoa. Hän on kaivautunut syvälle peittojen alle. Uni ei halua päästää otteestaan.
Uupumus moukaroi hänenkin sisintään.
Kisaväsymys.
Apeus.
Haluaisin halata kivun pois, haluaisin viedä surun, huolet, väsymyksen pois tuon ihmisen harteilta, jota rakastan enemmän kuin ketään tässä maailmassa. Mutta ei minulla ole niitä voimia. Ei minun halaukseni riitä.
Iltaisin kun käyn nukkumaan pyydän, että Puoliso pitää minusta kiinni.
Kovasti.
Haluan nukahtaa tuntien hänen kätensä ympärilläni. Turvassa, tunteessa siitä että mikään ei voi viedä meiltä tätä pois. Vaikka elämä muuten heittelisi, viskoisi kuin roskakuski kyydistä tippunutta roskasäkkiä, tätä yksikköä, tätä perhettä kukaan ei voi viedä meiltä pois.

Palaan olohuoneeseen pukemaan lapsia, takka hohkaa vielä vähän lämpöä.
Esikoinen vetää ylleen kurahousuja. Kysyy koska oikein mennään takaisin sinne oikeaan kotiin. Palo Altoon. Katson lasta silmiin ja vastaan etten tiedä. En oikeasti tiedä.
Puen ninjago sukkia Kuopukselle, herätän Puolison viimesen kerran, sanon että on pakko nousta. Hän repii itsensä unen turvallisesta syleilystä ja pukee kiireessä.
Halaa hyvästit, katsoo hetken silmiin. Niissä näkyy vielä varjoja pakenevasta unesta, pakenevasta maailmasta jossa ei tarvitse odottaa.

Esikoinen polkee, pienet jalat vain vispaavat polkimilla, vaaleanpunainen heijastinlivi paistaa kirkkaana harmaata asfalttia vasten. Sade kastelee olkapäitäni ja kasvojani.
Nauran Kuopuksen kanssa kun iso koira ravistelee märkää turkkiaan sillalla.

“Sinä katsot elämää väärin, sinun pitää päästä sen ahdistuksen yläpuolelle” sanoi eräs ystäväni kun kerroin, että aina välillä ahdistaa ja uuvuttaa.
Mykistyin.
Sitten suutuin.
Tiedättökö, sillä temperamenttisella tavalla jolla osaan suuttua. Sillä jota Puoliso kutsuu italialaiseksi tavaksi suuttua. Älähdin että en tiedä miten muutoin voin katsella tätä elämää. Olen menettänyt ystävän, olen vaihtanut majapaikkaa 12 kertaa 7kk aikana, olen elänyt tietämättä missä olemme kahden viikon päästä. Silti olen nauranut, ollut onnellinen, tehnyt töitä, rakastanut, rakastellut, iloinnut ja suunnitellut tulevaa. Olen ottanut hetket hetkinä, hymyillen olen sulkenut sydämeeni nyanssit onnesta, hiljaa olen kantanut ne surun hetket kun sumu peittää näkyvyyden.
Miten eri tavalla minun tulisi kaikkeen suhtautua? Miten tänä harmaana sateisena aamuna minun tulisi katsoa maailmaa eri tavalla? Näen ruskan, näen sen kauneuden. Näen miten horisontissa taivas on vaaleampi. Näen sen hetken kauneuden kun sorsa ui yli kanavan. Näen lasteni hymyt, tunnen Puolisoni kätten lämmön. Voimaannun ystävien sanoista, viesteistä läheltä ja kaukaa, siitä että ihmiset välittävät.

Siinä tihkusateessa kohti kerhoa kävellessä pohdin reaktiotani.
Ylimitoitettua ärsytystä, myönnänhän minä. Hyvällähän ystävä vain.
Mutta silloin kun ihminen tasapainoilee jaksamisen ja muiden tunteiden rajamailla, kun hänen päivänsä koostuvat siitä, että hän selviää, pärjää, silloin ei tunnu kovin hyvältä kuulla että juuri se tapa miten sen teet on väärin.

Samaan aikaan, tässä samassa aikavyöryssä, missä mekin elämme tätä raskasta ja outoa vaihetta, niin monella on asiat vielä huonommin. Ystävien parisuhteet päättyvät eroihin. Toisaalla nuoret ihmiset sairastuvat syöpään. Ihmisiä kuolee, toiset menettävät työt, toiset saavat seitsemännen keskenmenon putkeen. Tämän kaiken keskellä tuntuu itsekkäältä valittaa siitä että uuvuttaa.
Tuntuu kohtuuttomalta ja väärältä.
Ja silti juuri se ääneen sanominen olisi tärkeää.
Ei siksi että saisi sääliä.
Ei siksi että se olisi kenenkään onnesta poissa.
Ei siksi että muiden kärsimys olisi vähäisempää tai suurempaa.
Vaan siksi, että kun sen sanoo ääneen on paremmat edellytykset toipua siitä.
Kun uupumusta katsoo silmiin, myöntää sen olemassaolon, katselee sitä takan reunalta joka päivä ja kutsuu nimeltä, voi sille ehkä jonain päivänä ostaa myös menolipun kauas pois, avaruuteen.
Mutta myöntää se täytyy.
Hiljaisuuden tabu täytyy purkaa siinäkin. Ei ole urheaa leikkiä urheaa.

Paljon on kiinni omasta tavasta katsella maailmaa. Omasta perspektiivistä.
Siitä näkeekö värit vai harmauden. Katsooko lähelle vai kauas.
Ymmärtääkö mitä on juuri siinä nenän edessä .
Mutta on hetkiä kun mitkään positiivisen mantran lausumiset eivät auta.

Ja meillä kaikilla pitäisi olla oikeus siihen. Oikeus olla uupuneita. Koska jos vähättelemme toisen uupumusta silloin kun hän sen ääneen sanoo, lakkaa hän kertomasta asioita ääneen.

Kävelen kerhosta kotiin, sade kastelee kädet.

Kotona juon kuumaa teetä, kirjoitan. Aamupalalautaset ovat vielä pöydässä. Kukaan ei ole ehtinyt syödä loppuun. Puolison tee on vielä tiskipöydällä koskemattomana. Hän on lähtenyt syömättä, lähes heti herättyään. Sade yltyy ulkona. Kissa kiehnää jaloissa.

Kuuntelen David Bowieta ja annan itselleni hetken luvan vain tuijottaa ulos ikkunasta. Antaa Space Oddityn sanojen vallata tämän puutalon asunnon korkeat valkeat huoneet.
Kuvitella itseni avaruuteen, katselemaan tätä kaikkea yläpuolelta. Nähdä itseni irrallisena.
Kontekstista irroitettuna kaikki on hyvin.
Saamme elää hetken unelmaamme: puutalo lähellä Helsingin keskustaa. Meren rantojen vieressä.
Maassa jossa jossain vaiheessa on meidänkin tulevaisuutemme.
Avaruudesta käsin ei näe että elämme lainatavaroiden keskellä.
Avaruudesta ei näe miltä tuntuu kun lapsi kysyy joka päivä koska me mennään kotiin.
Kaukaisuudesta ei näe miten tietämättömyys jyrsii sisintä. Miten me tunnemme toistemme uupumuksen, muttemme kykene auttamaan toisiamme.
Avaruudesta käsin moni asia on kaunis.

Päivä soljuu ohitse. Aurinko tunkee itseään väkisin pilvien välistä ja saa hymyn nousemaan ihmisten kasvoille.
Kerhon jälkeen puutarhatyöt. Kävelyä kallioilla, lapsilla märät sukat, kurahousuista läpi mennyt vesi kastelee housut.
Ei haittaa.
Esikoinen katselee kuolevia heiniä, ruohoja. Kysyy kuoleeko kaikki joskus. Kerron että kuolee. Ihan kaikki elävä kuolee joskus.
Lapsi on hetken hiljaa, katselee minua. Sanoo sitten “Jos sinä kuolet, Isä ei koskaan kyllä löydä ketään yhtä kaunista ihmistä kuin sinä.” Nauran ja halaan lasta. Ei minulla ole sanoja vastata. Sen sijaan kuiskaan lapsen korvaan “Rakastan sinua.” Esikoinen nauraa, tekee ninjaliikkeitä ja katoaa puiden väliin.
Tähän hetkeen minä en tarvinnut etäisyyttä, en avaruutta. Tällaiset hetket ajavat pilvien päällä ratsastavan pienen uupumusotuksen vielä hetkeksi takaisin kotiin, takan päälle, saappaan sisään. Odottamaan parempaa hetkeä.

Vasta kotona, kun on pikkukakksen aika, silloin tulee itku, väsymys.
Kuopus itkee, huutaa, halua jotain mitä ei voi saada. Ei halua katso pikkukakkosen ohjelmaa. Tuli sammuu takassa, sytytän kolmatta kertaa.
Kosteus kerääntyy ulkoikkunoihin.
Ruokapöydässä edelleen ne aamupalakulhot muroineen.
Illallinen odottaa tekijäänsä, pyykit viikkaamista.
Lattialla kassi jossa lounaan likaiset astiat työmaalta, lasten repuissa eväsrasiat, jotka pitää tyhjentää ja puhdistaa.

Ja hupsis, sieltä se uupumus hyppää hellan päältä olkapäälleni istumaan.
Istun ruokapöydän ääressä ja katselen huutavaa Kuopusta ja kiukuttelevaa Esikoista.
Hengitän puutalon ilmaa. Hengitän ja tunnen seitsemän kuukauden kyyneleet silmien takana.
Uupumus ryömii jo kohti niskaani, haluaa livahtaa paidan alle ja sieltä sydämeen. Halaamaan kunnes yön tunteitan nukahdan Puolison syleilyyn.
Nostan sen pois kauluksesta, tungen taskuuni.
Siellä saat olla, sinä pieni olento, mukana, sillä en minä sinusta eroonkaan pääse, en vielä, mutta tänään et ryömi sydämeen.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com