Ihan hyvä kasin ihminen
Tunne joka iskee kun aamut päätyvät huutoon, koska kiire estää lasten kohtaamisen sillä tasolla kun pitäisi. Aamut kun kiire tulee, vaikka herää ajoissa, tekee kerhoeväät, syö oman aamupalansa samalla kun pakkaa lasten reput ja auttaa pukemisessa.
Kuopus huutaa vääriä sukkia.
Puoliso ärisee aamuäreyttään, ei jaksa neuvotella.
Minä venyn, vaihdan sukkia, etsin hanskoja.
Aloitan pukemisen ajoissa, silti tulee hoppu, en ehdi laitaa jalkaan niitä kivoja kenkiä, joudun kiskomaan ne rumat kumisaappaat. Ahdistaa ja ärsyttää. En minä haluaisi olla tällainen vanhempi. En minä haluaisi olla tällainen äiti. Miksi meidän aamut menevät näin, miksi me emme osaa jos kerta muutkin osaavat?
Vielä rappusilla tulee viimeinen riita, Esikoisen heijastiliiviä ei löydy. Kaikki kitisevät, huutavat ja ärisevät.
Minun äitiyteni ei riitä.
Ei hermot, ei mikään.
Heitän kädet ilmaan, tiedättehän ne italialaiset geenit, jotka saavat minut tekemään niin. Huudan että pitkäkää tunkkinne, minä en jaksa tätä samaa, joka aamu!
Paiskaan ulko-oven kiinni.
Lapset nielevät kitinänsä, Puoliso kävelee sisälle taakseen katsomatta.
Hiljaisuus.
Ja minun ihoni alle hiipii hiljaa se tunne jota vihaan, jota en kuitenkaan saa karistettua irti.
Riittämättömyys.
Mistä se kumpuaa?
Miksi se pitää meitä niin usein otteessaan eikä halua päästää irti.
Omaa äitiyttäni on varjostanut jo alusta asti ajoittainen tunne riittämättömyydestäni.
Rationaalinen minä tietää sen olevan täysin väärä. Täysin turha. Täysin perätön.
Mutta tunteelle on hankala antaa poistumiskäskyä.
Tunsin riittämättömyyttä kun Esikoinen syntyi 36 tunnin synnytyksen jälkeen sektiolla. Riittämättömyyttä naisena ja äitinä.
Tunsin riittämättömyyttä äitinä ja uraihmisenä kun yritin yhdistää työelämän ja äitiyden Esikoisen ollessa vauva.
Koin olevani sekä huono työntekijä että äiti kun okesensin 23 viikkoa Kuopuksen raskauden aikana.
Minulla ei oikeastaan ole suuria odotuksia itsestäni, mutta minä vaadin paljon.
Itseltäni, varmaan myös muilta.
Ja ehkä minä vaadin liikaa. Ehkä minä en koskaan kykenekään saavuttamaan sitä äitiyttä, ihmisyyttä jota itseltäni vaadin.
Ehkä riittämättömyys kumpuaa siitä.
Lapset ovat jo pitkään luetelleet ihmisiä joista he pitävät. “Minä tykkään Isästä, mummita, ukista, naapurin lapsista, naapurin tädistä ja minusta itsestäni” hokee Esikoinen monta kertaa päivässä.
Minä en kuulu tuohon listaan.
Eikä se minun rationaalista minääni haittaakaan. Naurattaa lähinnä.
Olen lasten elämässä niin itsestäänselvyys, olenhan aina paikalla, hoidan kaikki heidän elämänsä perusasiat.
Minun erityisyyteni tulee esiin vasta kun olen poissa.
Kuitenkin niinä hetkinä, niinä hetkinä kun se kuuluisa malja valuu ylitse myös nuo hetket pursuavat mielen sopukoista esiin. Niinä hetkinä kun ilmoille kajahtaa se pitäkää tunkkine huuto.
Sillä hetkellä en näe arvoani, en näe sitä miten perheeni minua arvostaa ja rakastaa.
Sillä hetkellä minä en riitä.
En vaikka teen kaikki ne perusasiat, kaikki ne arjen sujuvuuden takaavat asiat.
Riittämättömyys on yksi tunteista turhin. Se ei kasvata meitä ihmisinä, se ei opeta meille mitään, ei itsestämme eikä muista. Se on turha elämän kaikilla osa-alueilla, ei pelkästään vanhemmuudessa.
Kuitenkin uskallan väittää, että meistä jokainen ajoittain tuntee sitä.
Tuntee, että ei riitä, että oma työpanos on liian vähäinen, ettei osaa antaa ystäville tarpeeksi huomiota, aikaa ja hyvyyttä.
Kukapa meistä ei haluaisi olla täydellinen? Täydellinen kympin ihminen töissä, täydellinen kympin kumppani kotona, täydellinen kympin vanhempi, kympin ystävä?
Mieluiten sitä kai olisi vielä kymppi plussa.
Kuitenkin me harvoin vaadimme muilta ihmisiltä yhtä paljon kuin itseltämme.
Minä jaksan ymmärtää lähes loputtomiin Puolison väsymistä lapsiin ja arkeen. Jaksan joustaa että hän saa aikaa.
Minä jaksan ymmärtää jos töissä työtoverini joutuu tekemään viime hetken perumisia sälyttäen työt minulle tehtäväksi.Ymmärrän asiakkaitteni oikkuja ja viimehetken pyyntöjä.
Ymmärrän ystävieni pitkiäkin hiljaiselokausia, radiohiljaisuuksia.
Kuitenkin samaan aikaan, kun elän itse sitä samaa elämää, samaa vaihetta, koen että en riitä.
Että minun pitäisi olla parempi.
Riittämättömyys äitinä, puolisona ja työntekijänä ovat tunteita, joita tuntuu olevan vaikea kontrolloida.
Mutta olen minä oppinutkin. Hitaasti, vaivalloisesti välillä vähän väkisinkin, mutta oppinut kuitenkin.
Enää en pyydä anteeksi hermostumistani, tai suuttumistani aamuisen räjähdyksen jälkeen.
Pyydän anteeksi reaktiotani.
Lähetän Puolisolle viestin jossa pyydän anteeksi että huusin. En sitä että suutuin.
Lapsiltakin pyydän anteeksi että huusin. En sitä, että hermostuin.
Yritän olla armollinen, antaa itselleni luvan hermostua, menettää malttini, ärsyyntyä.
Olla ihminen.
“Kyllä ne vielä jonain päivänä arvostaa kaikkea sitä mitä sä oot ja teet” Puolison sanat lasten iltahulinan ylitse. Hymähdän, vähättelen sanottua, vaikka oikeasti olen enemmän kuin kiittollinen siitä mitä Puoliso juuri sanoi. Kiitollinen siitä, että hän sanoi sen ääneen, sen minkä minäkin oikeastaan tiedän. Tiedän riittäväni. Tiedän olevani tarpeeksi vaikka olisinkin vain seiskan tai kasin äiti. Se on ihan hyvä saavutus silti. Ei kukaan voi olla kokoaikaa kympin vanhempi. Ei kukaan.
Mutta kuinka usein me muistamme sanoa sen toisille?
Että toi seiskan suoritus oli ihan hyvä, se riittää. Siitä jää jopa yli. Kasin ystävyys on ihan hyvä.
Kasin työpanos on ihan hyvä myös, enemmän kuin mihin moni yltää ikinä.
Ei se riittämättömyyden tunne poistu hokemalla olevansa hyvä, se tarvitsee myös muiden apua. Mutta alku on aina itsessä. Se, että osaa katsoa peiliin ja sanoa että kelpaa kyllä, itselleen, muille. Että ehkä voisikin suoriutua paremmin, vanhemmuudesta, työelämästä, ystävyydestä, parisuhteesta, mutta ihan aina ei jaksa, ja sekin on ok.
Ei riittämättömyys ole sitä, etteikö arvostaisi itseään, työtään, perhettään. Ei se ole sitä, ettei uskoisi itsestään pidettävän.
Se on tunne, joka liittyy jollain tapaa ehkä kaikkein eniten odotuksiin itsestään.
Siitä, että asettaa riman yli sen kympin rajan. Paljon korkeammalle kuin keneltäkään muulta vaatisi.
Kun sitten kerta toisensa jälkeen tiputtaa itse riman yrittäessä kavuta sen ylitse, on epäonnistumisen tunne valmis.
Olen lukuisia kertoja kehottanut meitä olemaan armeliaita itsellemme.
Osaan sanoa sen niin hyvin muille, kun vielä oppisin sanomaan sen itsellenikin.
Olemaan armollinen.
Antamaan anteeksi. Näkemään itseni kuten näen muut ihmiset.
Illalla kun istun sohvalle, oikein liki Puolisoa, takkatulen roihutessa ja kynttilöiden palaessa, haluaisin unohtaa koko tunteen siitä, että en riitä. Kun lapsi halaa minua ennen kuin nukahtaa ja kertoo rakastavansa, tiedän riittäväni. Riittäväni juuri sellaisena kuin olen. Kun Puoliso koskettaa olkapäästä, silittää poskea ohi kävellessään, kun katson päivän aikana aikaansaatua työmäärää, minä tiedän riittäväni.
Koska riitänhän minä. Minusta on tarpeeksi tähän elämään.
Kahdeksikon vaimona, kahdeksikon äitinä, kahdeksikon ystävänä olen kuitenkin ihan hyvä.
Riittävän hyvä.
© all rights reserved
Annuska Dal Maso
annuska@annuskadalmaso.com