Huonosti käyttäytyvät lapset (?)

Hiihtoloma, takaisin Helsingissä.
Paluu Lapista on sujunut pehmeästi, arki ei onneksi iske päin kasvoja vielä tällä viikolla kun ei ole kiire mihinkään.
Ei ole kerhoa eikä sovittuja työtapaamisia.
Ulkona on pakkasta ja lapset viihtyvät leikkihuoneessa legojensa parissa viikon poissaolon jälkeen.
Vielä yksi kupillinen kuumaa teetä, sitten lähdetään ulos pakkaseen ja tehdään retki talvipuutarhaan lupaan itselleni.

Istumme ratikassa, lapset ovat polvillaan siten että kengät jäävät istumien reunojen yli. Tuosta olen ollut tiukkana, ettei saa liata niitä penkkejä.
Muutaman kerran Kuopus vaihtaa penkkiä, kiipeää toiselle, käy istumassa rappusilla, on ehkä vähän levoton.
Eräs rouva katselee lapsia sivupenkiltä, yrittää luoda minuun merkitseviä katseita ja ravistelee päätään itsekseen mutisten.
Käännän pääni pois ja puhun jotain lapsille.
Rouva nousee jäädäkseen pois kyydistä, kun hän astuu viereeni odottamaan ovien aukaisemista hän ei katso minuun mutta puhuu eteensä tarpeeksi kuuluvasti “ Tätä se sitten on kun tuollaisia ulkomaalaisia päästetään Suomeen elämään meidän verorahoilla, mitään käytöstapoja ei ole eikä lapsille opeteta miten julkisissa liikennevälineissä käyttäydytään.” Sitten hän tiuskaisee viereeni tulleelle Esikoiselle “Ratikassa istutaan ja ollaan hiljaa! “ ja poistuu.
Esikoinen jää säikähtäneenä katsomaan rouvan perään, muttei sano mitään.
Vilkaisen samassa tilassa istuvia muita ihmisiä, joko he väistävät katsettani tai sitten he eivät edes ole nostaneet sitä.
Huokaan ja päätän taas kerran unohtaa välikohtauksen.

Kävelemme Töölönlahden jäällä suuntana talvipuutarha , jään miettimään ratikan naista.
Ei se että hän luuli meitä ulkomaalaisiksi minua häiritse, sehän on vain sellainen erehdys jonka voi tehdä kun kuulee minun puhuvan sveitsinsaksaa lapsille.
Mutta tuo yleinen töykeys lapsia ja heidän vanhempiaan kohtaan, se minua hiertää.
Voisin kertoa teille lukemattoman määrän esimerkkejä siitä kuinka ihmiset ovat sanoneet epäystävällisesti lapsille, tönineet heitä busseissa ja ratikoissa, mulkoilleet, huutaneet ja välillä jopa suoraan sanoneet todella rumasti.
En kuitenkaan usko että niiden kuvailu tulee teille yllätyksenä, etteköhän te kaikki ole joskus kohdanneet samankaltaisia tilanteita, joko itseenne kohdistuneena tai vierestäkatsojana.

Ylen uutisissa oli viime viikolla artikkeli, jossa Washingtonin kirjeenvaihtaja Paula Vilen kertoi miten hän kokee heidän lapsensa olevan näkyvämpi ja hyväksytympi Amerikassa kuin Suomessa.
Hän kuvailee juttussaan minulle niin kipeän tuttuja tilanteita julkisista liikennevälineistä joissa ihmiset mulkoilevat ja pahimmillaan tönivät ja avoimesti pahekusuvat vanhempia jotka “kehtaavat “ työntyä samaan liikennevälineeseen venkoilevan ja mahdollisesti huutavan lapsensa kanssa.
Vilen sanoo ettei hän ole kokenut yhtäkään negatiivista suhtautunutta ihmistä.

Minulla ei ole aivan yhtä kauniita kokemuksia Amerikasta, kyllä sielläkin ollaan oltu nuivia, epäystävällisiä ja töykeitä meitä ja lapsiamme kohtaan.
Esimerkkinä vaikkapa eräs mies rannalla joka antoi koiransa juosta vapaana vaikka tuo koira tulikin kärkkymään meidän eväsleipiä.
Hän vain vihelsi koiran kerran luokseen, muttei ottanut sitä kiinni. Hetken päästä koira tuli takaisin ja nappasi voileivän Kuopuksen kädestä ja karkasi hotkaisemaan sen suihinsa. Koira palasi vielä kerran ja kiskaisi eväslaukusta vielä loputkin voileivät ja ryntäsi syömään ne kauaksi meistä.
Kun huusimme ja pyysimme miestä tekemään jotain hän vain kohautti olkapäitään ja totesi ettei ole hänen ongelmansa jos lapsemme eivät osaa pitää puoliaan koiraa kohtaan.

Toinen esimerkki on joulupäivälliseltä jossa olimme lasten kanssa.
Kyseeessä oli iso ravintola jossa oli monta huonetta, olimme yhdessä pienemmässä sivuhuoneessa.
Kun lapset olivat syöneet omat jouluruokansa he alkoivat puuhastella jotain pöydän ääressä minun ja Puolison vielä syödessä jälkiruokia.
Kuopus oli tuolloin 2 vuotias, eikä malttanut pysyä pitkään paikoillaan, joten hän lähti vaeltamaan ravintolasalissa.
Viereisessä pöydässämme istui vanhempi rouva keski-ikäisen miehen kanssa. Oletan että kyseessä oli äiti ja poika. Kun Kuopus vaelluksellaan päättyi heidän pöytäänsä ja hieman turhan rajusti kolautti pöydän ääressä olevaa tyhjää tuolia, mies mulkaisi ensin lasta ja kun tilanne toistui hän huusi Kuopukselle ja käski tämän häipyä. Minä nousin hämilläni pöydästä ja kävin nostamssa lapsen takaisin meidän pöytämme ääreen, mies katsoi meitä ja tiuskaisi “sitokaa se lapsi vaikka kiinni siihen tuoliin jos ette saa muuten pysymään aisoissa.” Arvattavasti sisälläni kuohui. Oli kuitenkin joulu ja ravintolasalissa oli muitakin seurueita. Päätin olla järjestämättä kohtausta vaikka tilanne olisi mielestäni sen ansainnut. Kohotin vesilasini käännyin mieheen päin ja toivotin hänelle hyvää joulua. Vanha rouva hänen seurassaan tuijotti häpeilevänä lautastaan.
Mies hotkaisi ruokansa loppuun minuutissa ja poistui äitinsä kanssa ravintolasta.

Eli kyllä niitä tilanteita on sielläkin tullut esiin. Miksi sitten koen Suomen niin vahvasti negativiisemmaksi? Vaikka tiedän että jokaisesta maasta löytyy niitä jotka eivät pidä lapsista tai näkevät aiheelliseksi huomautella heidän käytöksestään?
Ero on tilanteen jälkikäsittelyssä.
Yleisön reaktiossa.
Se on minusta se merkittävä asia, jonka tähden Amerikan tapaukset jättävät vähemmän pahan mielen kuin Suomessa tapahtuvat arkipäivän negatiiiviset kohtaamiset.
Rannalla, jossa koira söi eväämme, mies käveli tilaneesta pois ja vaikka Puoliso käveli hänen peräänsä ja jututti häntä asiasta hän oli silti töykeä.
Tilanteen pelasti paikalle tullut pariskunta, joka tuli sanomaan että he näkivät tapahtuneen ja ovat hirvittävän pahoillaan.
He pyysivät kirjaimellisesti anteeksi tuon tuntemattoman miehen töykeyttä, lohduttivat itkevää Kuopusta ja vakuuttivat etteivät ihmiset yleensä täällä pidä koiria irrallaan.

Ravintolassa miehen ja vanhan rouvan lähdettyä tuli samassa tilassa olleesta seurueesta yksi nainen heti luoksemme, kertoi nähneensä tapauksen ja kehui miten tyylikkäästi me hoidimme tilanteen.
Hän pyysi myös anteeksi tapahtunutta ja toivoi ettei meidän jouluillallinen ollut sen tähden mennyt pilalle.
Lopuksi hän taputti vielä minua olkapäälle, silitti Kuopuksen päätä ja kehui kuinka kauniita lapsia meillä oli.

Nämä ihmiset eivät olleet osallisia taphatumiin, he olivat sivustaseuraajia.
Ei, hekään eivät puuttuneet tilanteisiin kun ne olivat päällä, mutta heidän reaktionsa tapahtmuna jälkeen, heidän lohduttavat sanansa saivat nämä tapahtumat tuntumaan hieman vähemmän karuilta.

Tämä on minusta se ratkaiseva ero Suomen ja Amerikan välillä.
Täällä me sulkedumme omiin kupliimme ja yritämme pitää huolen vain itsestämme.
Toki onhan sekin hyvä, että pitää huolen siitä että itse ei ole töykeä tai ilkeä.
Mutta olisiko se sitten niin vaikeaa välillä antaa itsestään hiukan enemmänkin.
Koska ajatuksia tilanteet varmasti herättävät.

Minun on vaikea uskoa, että kenenkään mieleen ei nouse jotain ajatuksia puolesta tai vastaan kun he kuuntelevat vastaavia tilanteita vierestä. Ja ei se ole paljoa vaadittu, sanoa pari ystävällistä sanaa jälkikäteen. Minä ymmärrän, ettei tilanteeseen haluta sekaantua, se voi ajoittain olla liikaa kun omassakin elämässä saattaa olla ihan liikaa energiaavieviä asioita.
Mutta yksi hymy, yksi lause “älä välitä”, voi pelastaa jonkun päivän.

Saavumme talvipuutarhaan.
Levitän lounaan pöydälle, mukana tuomani pöytäliinan päälle.
Aurinko paistaa ikkunoista ja lämmittää selkääni.
Lapset sinkoilevat jossain kasvien seassa.
Kutsun heidät syömään, he saapuvat nauraen.
Syömme hetken rauhassa, jonka jälkeen lapset kiittävät ja lähtevät ihmettelemään lisää kasvitieteellisen maailmaa.
Kierrän heidän perässään ja kuuntelen heidän naurua.
Välillä he innostuvat juoksemaan, muistutan että paikalla on muitankin ihmisiä.

Eräs nuori pariskunta seisoo katselemassa kaloja altaalla, lapset touhottavat paikalle ja ovat hieman kovaäänisempiä kuin mitä ehkä on oikeastikin soveliasta.
Huomautan asiasta, ja lapset ovat hiljaa. Kun jatkamme matkaa kuulen kuinka pariskunnan nainen sanoo miehelle “ Mä en ymmärrä miksi kukaan tuo tänne lapsia. Miksei ne mee lapsille suunnattuihin paikkoihin, vaikka HopLopiin. Ihan järjetöntä tuoda lapsia paikkoihin joissa ne ei sitten kuitenkaan osaa käyttäytyä.”

Jään katselemaan lasteni perään.
Eiväthän  he mitään esimerkkitapauksia käytöksen puolelta ole, he ovat ajoittain meluisia, äänekkäitä, villejä ja vilkkaita.
Voisin varmaan olla tiukempi äiti. Vaatia enemmän käyttäytymistä, vähämmän poukkoilua.
Mutta sitten taas; lapseni osaavat käyttäytyä tilanteissa joissa heidän oikeasti pitää: lääkärissä, lentokoneessa, tanssitunnilla, temppujumpassa, kirjastossa, kerhossa.
Mielestäni lapsi saa olla lapsi.
Ja mielestäni lapsi saa olla aikuisten seassa.
Kahviloissa, ravintoloissa, julkisissa liikennevälineissä, puutarhoissa, museoissa, oikeastaan joka paikassa.
Ei se lapsi koskaan opi käyttäytymään ellei häntä oteta mukaan.
Mutta ei se aikuisten avoin paheksunta myöskään auta asiaa.
Paheksunta lieneekin tarkoitettu enemmän meille vanhemmille, kertomaan että meidän tulisi ymmärtää olla tuomatta lapsia joka paikkaan.
Se missä ja miten meidän sitten tulisi opettaa lapsemme yhteiskunnan tavoille, jää arvoitukseksi.
Uskon itseasiassa, ettei suurin osa suomalaisistakaan ajattele aivan näin mustavalkoisesti.
Uskon, että suurinta osaa suomalaisista lapset eivät häiritse, heitä eivät häiritse elämän äänet ja lapsesta aikuiseksi kasvavien jättämät vauhtiviivat elämänvirtaan, mutta jostain syystä he vaikenevat silti myöskin.
Kyse voi olla suomalaisesta luonteesta, suomalaisesta jäyhyydestä ja kulttuurista jossa pidetään huoli omista asioista.

En tiedä tarkoin mistä tilanne johtuu, mutta kun maailma pienenee, rajat aukenevat ja kansat sekoittuvat on tämäkin asia johon Suomen tulee väistämättä kiinnittää huomiota, ellei se halua kantaa ikuisuuksiin asti mainetta jäyhänä, töykenä ja lapsia paheksuvana maana ja kansana.
Enkä minä usko, että se haluaa.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com