Huono äiti, hyvä äiti -minuuden kuplan venyttämistä

Tiedättekö ne aamut kun mikään, siis ei oikein mikään, tahdo sujua.

Vessan peilistä katsoo väsynyt nainen. Mistä nuo tummat silmänaluset taas ovat ilmestyneet. Hiukset näyttävät tympeiltä ja haalistuneilta, niissä joskus ollut leikkaus on kauan sitten menettänyt muotonsa. Iho on kalvakka ja tietenkin juuri tänä aamun kuin tyhjästä naamassa on finni. Katson itseäni ja ahdistun. Ne kaksi sitkeästi vatsan seudulle jäänyttä raskauskiloa näyttävät tänä aamuna kymmeneltä. Olo on harmaa, nuhjuinen ja kömpelö.

Tänään ei kuitenkaan voi jäädä oman kodin suojaan, ei voi jäädä juomaan teetä viikunapuun alle ja antaa lasten leikkiä pihalla. On pakattava lapset autoon ja mentävä kuvaamaan.

Tänään ei auta, että herään kolme tuntia ennen kuin meidän tulisi olla autossa. Ei auta, että yritän pysyä rauhallisena ja tehdä asiat lasten tahtiin.

Lopputuloksena seison keittiössä tekemässä lounasta termosmukeihin ja pakkaamassa kameralaukkua samaan aikaan kun lapset kirmaavat ympäri asuntoa yöpaidoissaan. Tuskastuneena etsin Esikoiselle sukkaa pyykkikorista joka pursuilee yli laidan. Yritän olla systemaattinen ja viikata samalla nostamani vaatteet pinoihin sohvan selkänojalle. Kuopus tulee ja repii kaikki pinot alas. Toistan kerta toisensa jälkeen että nyt pitäisi pukea, meillä on hieman kiire.

Siinä jossain sen toisen harmaan sukan ja minun alushousujeni penkomisen välillä, minun yleensä niin kovin pitkä pinnani sanoo naps. Sen voi lähes kuulla, jos keskittyisi kuuntelemaan tarkkaan, jossain siellä Esikoisen riehumisen ja Kuopuksen älämölyn alla se kuuluu: pienen pieni ”naps”. Heitän ilmoille sen lauseen, jota aina vannon etten enää koskaan sanoisi. “kukaan ei tässä perheessä tee mitään” ärähdän. Viskon mielenosoituksellisesti pyykkejä sohvalle ja puhisen, mielessäni kiroilen, kaikille kielille joita osaan.
Puoliso vilkaisee minua yllättyneenä oman teemukinsa takaa.
Vaikenee, tietää itsekin ettei nyt kannata mitään sanoa.

Kiskon vaatteet päälle, komennan tylysti Esikoista pukemaan. Lapsi vilkaisee minua ja vie vaattensa Puolison luo, pyytää häneltä apua. Omatunto tuikkaisee pienen rautaisen naulansa sydämeni kohdalle.

Pakkaan lounaan reppuun ja hoputan lapsia. Hoputan vaikka vihaan hoputtamista. Mutta kun ollaan jo valmiiksi myöhässä. Ollaan myöhässä, koska en osannut taaskaan järjestää tätä aamua sujuvaksi. Koska en osannut arvioida, että Esikoinen haluaa pelata Mato Matala peliä, leikkiä leikkiuunillaan, rakentaa maatilaa ja syödä hitaasti ja arvokkaasti kolme kulhollista muroja. Ollaan myöhässä, koska unohdin ettei lapsilla ole puhtaita sukkia kaapissa, että en ole viikannut viikon pyykkejä vaan ne ovat edelleen sekaisin pyykkikorissa. Ollaan myöhässä, koska tänään minä en osaa. Tänään minä en ole hyvä äiti. En ainakaan nyt.

Ennen lapsia olin harvoin myöhässä, tuskin koskaan. En ole koskaan pitänyt myöhästymisestä. En halua että minua pitää odottaa. Nykyään olen jatkuvasti myöhässä. Joudun jatkuvasti sanomaan “kiitos että odotit minua.” Minä en tiedä miten nämä siirtymät toimisivat paremmin. Miten aikataulutetut aamut joissa ei ole joustovaraa saisi helpommaksi. Minä en halua ajatella mikä tulevaisuus meitä odottaa kun lapsilla alkaa koulu ja minulla työt.

Kun kerään vielä viimeisiä tavaroitani, yritän juoda edes kulauksen teetä, lapset livahtavat jo pihalle. Ja kun minuuttia myöhemmin pitäisi lähteä etupihalle autolle tulevat molemmat esiin talon takaa housut vesiroisekeissa ja paidat märkänä. En jaksaisi en tippaakaan. Vaihdetaan Esikoiselle paita, Kuopus tulkoon märissä housuissaan. Ärähdän lapsille ja paimennan heidät autoon. Olen kireä ja äreä. En hyvästele Puolisoa.

Sataa. Auton tuulilasi peittyy pisaroista. Radiosta tulee Rolling Stonesia. Lapset istuvat hiljaa takapenkillä.

Minua kaduttaa.

Kaduttaa itse aiheutettu kiire.

Kaduttaa niin, että rintaa puristaa ja kyyneleet nousevat silmiin. Pyyhkäisen silmiäni ja keskityn tiehen. Katselen miten mustat pilvimassat liikkuvat taivaankannella. Edessä olevat kukkulat peittyvät sumuverhoon.

Itsehän minä olen tämän aikataulun itselleni luonut. Kukaan ei ole pakottanut minua tekemään tätä projektia. Itse haluan sitä tehdä. Itse nautin sen tekemisestä. Itse haluan olla jotain muuta kuin vain äiti.

Huomaan kuinka törmäilen pienessä kuplassani ympäriinsä. Äitiys, identiteetti, tahto olla niin montaa asiaa niin täydellisen hyvin, pongahtelevat kuplani reunoista toisiin kumeasti kumahdellen. Tiedän, että venytän sitä, tiedän, että halutessani tehdä tätä kaikkea minun on hyväksyttävä ettei se kupla ole täydellisen pyöreä, ettei se rullaa eteenpäin kauniisti poukkoilematta. Mutta se ei estä minua yrittämästä, yrittämästä olla jotain johon en kuitenkaan kykene. Täydellinen äiti, täydellinen puoliso, täydellinen uranainen, täydellinen ihminen.

Minun kuplani on rosoinen ja lommoinen, sen sisällä venkoilee itsepäinen nainen jolla on iso tahto ja kova pää.

Ja sen kuplan kanssa minä ja kaikki ihmiset minun ympärilläni joutuvat elämään.

Eikä se ole aina helppoa.
Kenellekään.

Ollaan pitkään hiljaa.

Lopulta rikon hiljaisuuden ja pyydän lapsilta anteeksi. Anteeksi että huusin. Ei ollut fiksua. Selitän, että minä hermostuin kun tuli kiire. Hermostuin kun asiat eivät suju. Hermostuin kun en haluaisi olla myöhässä kuvattavien luona.

Esikoinen kuuntelee hiljaa. Sanoo sitten Ei se mitään. Joskus saa suuttua. Kunhan sitten pyytää anteeksi. Hymyilen. Pieni viisas lapseni.

Seuraavissa liikennevaloissa näpyttelen Puolisolle tekstiviestin. Yhden sanan: Anteeksi.

Katselen kuinka lapset leikkivät leikkipuistossa. Paljain jaloin. Vesilätäköissä roiskien.

Sade on lakkannut.

Minun mieleni on tasoittunut.

Kuvatessani minä sain pienen hetken olla jotain muuta, jotain muuta kuin äiti. Sen muutaman minuutin ajaksi tämän äitikuoren, tämän homssuisen ulkoasun ja ylikasvaneiden hiusten alla oleva ammattilainen nousee pintaan. Ne hetket tekevät minun kuplaani taas pyöreämmäksi, taas kevyemmäksi, helpommaksi liikuttaa.

Olisi helppoa heittää kaikki ylimääräinen pois kuplasta, valita vain se yksi asia jolla täyttää elämä. Lapset, työ, ura, mikä ikinä. Mutta eikö sitten tulisi kovin tylsää.
Kovin hiljaista.

Mistä minä sitten suuttuisin.
Mistä minä leimahtaisin.

Enhän minä olisi minä jos minun kuplani ei tursuaisi yli, venyisi äärettömyyten ja takaisin.

Ehei, minulle annettiin samanlainen kupla kuin kaikille muillekin, mutta minä olen päättänyt testata saisinko tehtyä siitä hieman erilaisen. Olkoonkin sitten että se vaatii ajoittaista lommoille lyömistä, ajoittaista pää alaspäin roikkumista.

Hyvä siitä tulee, lopulta. Aivan varmasti.

Lapset nauravat ja kastelevat housunsa märäksi.

Mustat pilvet seilaavat hitaasti kohti kukkuloita, niiden taakse.

Ilma on lämmin ja jossain kaukana laulaa mustarastas.

Minä istun penkillä ja olen Minä.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com