Hiljaisuuden tasapaino

Hiljaisuus.

Perjantai-iltana istuin valkoiseksi maalatun puisen keittiönpöydän ääressä hiljaisessa, hieman itsekseen natisevassa talossa. Jaloissani pyöri kissa, joka istahti lopulta keskelle lattiaa tuijottamaan lattialankkujen väliin haistaen sieltä hiiren. Aurinko värjäsi pihan puut heleän vihreäksi ja taivalla seilasi hitaasti valkoisia pilviä. Syreenit ja juhanusruusut alkoivat olla jo lakastuneita, puiden vihreys syvempää joka päivä. Saunan tuoksu leijaili pihan läpi keittiöön. Katselin Puolisoa, joka istui pihan pöydän ääressä puhumassa työpuhelua Kaliforniaan, ja tunsin syvää rauhaa. Lapset jäivät Pohjois-Karjalaan, viettämään kesälomaa serkkujen kanssa. Ja minä olin täällä, hiljaisuudessa, kuuntelemassa omia ajatuksia. Tunne oli lempeä.

Viikonloppu soljui ohitsemme, lävitsemme, lempeästi ja pehmeästi.
Minä olen sosiaalinen ihminen, pidän muista ihmisistä ympärilläni, enkä ole koskaan kokenut vaikeaksi elää muiden kanssa rinnakkain. Sosiaalisuuteni on varmasti syntynyt osittain lapsuudestani, siitä, että olen kasvanut viiden sisaruksen ja hoitolasten ympäröimänä. Siitä, että olen jakanut huoneeni koko lapsuuteni siskojeni kanssa. Siitä, että meillä oli aina vain yksi vessa, opimme käymään pissalla samalla kun toiset pesivät hampaita tai olivat suihkussa. En ole koskaan ennen kaivannut niin kipeästi yksinoloa, hiljaisuutta ja rauhaa kuin sen jälkeen kun sain lapset.

Se ettei kukaan tarvitse sinulta mitään. Se ettei kukaan huuda sinun nimeäsi toistuvasti kunnes reagoit siihen. Se ettei sinun tarvitse olla läsnä, ei tarvitse olla askelta edellä toisen tunnetilan kanssa.
Sitä minä kaipaan.
Että kuulen omat ajatukseni. Että voin kirjoittaa lauseen loppuun keskeytyksettä. Että voin istua hiljaa ja ajatella ajatukseni loppuun, saavuttaa lopputuloksen.

Oli vapauttavaa käydä juoksemassa vasta, kun olin jo herännyt ja istunut hetken keittiössä lukemassa uutisotsikoita. Oli vapauttavaa juosta ja ajatella ettei kukaan kotona kaipaa minua. Ei ole kiire takaisin, että ehtisi ennen lounasta vielä lähteä käymään jossakin. Ei tarvitse miettiä mitä tekisi lounaaksi. Ei tarvitse miettiä muuta kuin itseä ja Puolisoa.

Sain tehdä töitä, käsitellä kuvia, kirjoittaa sähköposteja niin, että ajatukseni pysyivät kasassa.

Yöllä herätessäni käänsin vain kylkeäni, koska tiesin ettei herääminen johtunut mistään äännähdyksestä joka kuului lastenuoneesta, vaan vain ja ainoastaan minun omasta vinoutuneesta ja rikkoutuneesta unirytmistäni. Aamulla join teeni kuumana, puhuin työpuhelun rauhassa loppuun ja pystyin auttamaan Puolisoa juhlien järjestämisessä ilman minkäänlaista ylimääräistä järjestelyä.

Lauantaina juhlimme Puolison ja ystävien 40-vuotis syntymäpäivää. Nauroin paljon, katselin ihmisiä ympärilläni ja tunsin syvää kiitollisuutta siitä, että elämässämme on niin paljon upeita ihmisiä. Niin moni heistä, jotka juhliin tulivat ovat tunteneet Puolison jo kauan ennenkuin me edes tapasimme. Se on hämmentävä ja samalla upea toteamus. Että ihmiset säilyvät, jos ystävyys on aitoa, syvää ja vilpitöntä, eivät välimatkat, vuosienkin näkemättömyydet tai ikä muuta sitä. Puhuin elämästä, nauroin huonoille vitseille ja kun minulta kysyttiin oliko minulla ikävä lapsia sain rehellisesti vastata “Ei.” Koska siinä hetkessä ei ollut. Minä tiesin, että he olivat parhaissa mahdollisissa käsissä, että heillä oli kaikki hyvin, että heilläkin oli mukavaa.

Kun katselin Lauttasaaren sillalta miten aurinko nousi Helsingin ylle aamulla kello 4, tunsin hetkellisesti huimaa onnentunnetta. Hetkellisesti koin, että olin saanut elämältä ihan kaiken, mitä olin koskaan osannut pyytää. Kaikki tämä vaikeus ja hankaluudet, välitilan luoma levottomuus ja ahdistus, olivat poissa. Siinä hetkessä tasapaino oli täydellinen.

Sunnuntaina heräsimme lämpimään kesäpäivään. Join kuumaa teetä istuen pihan kivipöydällä, vieressäni majapaikkamme kissa, jota kutsumme David Bowieksi. Lehdet humisivat puissa ja ruoho oli vihreää. Aurinko lämmitti selkääni ja muurahainen käveli jalkaani pitkin. David Bowie katseli minua erivärisillä silmillään ja minä hymyilin. Kukaan ei toistanut nimeäni, kukaan ei halunnut minun tulevan jonnekin. Kukaan ei kaivannut apua vessassa eikä kukaan halunnut, että autan pukemaan housut päälle. Sain tuijottaa eteeni ja olla ajattelematta mitään.

Tankkasin hiljaisuutta.
Lempää, hiljaista ja sanatonta yhdessäoloa Puolison kanssa.
Kävimme brunssilla. Söimme hitaasti, puhuimme elämästä, kuolemasta, aiheista joista emme lasten kuullen halua puhua, aiheista joista emme yleensä, iltaisin kun lapset nukkuvat, enää jaksa. Katselimme toisiamme silmiin ja hymyilimme. Olimme hiljaa ja nauroimme.

Kun Puoliso lähti siivoamaan juhlatilaa minä kävelin takaisin majapaikkaamme. Vaelsin pitkin tyhjiä huoneita ja pysähdyin lukemaan Esikoisen lattialle jättämiä aku ankkoja. Jäin tuijottamaan ikkunasta pääskysten liitoa ja puhumaan naapurin kanssa korvaamattomuudesta.

Viikkasin pyykkiä talon ulkorappusilla istuen ja annoin auringonpaahteen nostaa pienen hien selkääni.
Siinä istuessani ymmärsin tämän tärkeyden, tämän hiljaisuuden ja yksinolon. Koin että jokin minussa, syvällä sisällä loksahti taas paikoilleen oltuaan hetken vinossa. Tätä kiireetöntä olemista ilman lapsia, tätä pitäisi jotenkin saada arkeen enemmän. Sitä, että voisi kuulla omat ajatuksensa, voisi jäsennellä olemistaa, maaduttaa itseään.
Minä olen aina tiedostanut Puolisoni tarvitsevan tätä, hän on meistä se, joka on aina jo tarvinnut enemmän omaa aikaa ja tilaa. Olen vain tämän kaiken keskellä unohtanut, että minäkin tarvitsen sitä. Että minunkin sosiaalisuuteni ja kykyni olla ja elää muiden ihmisten ympäröimänä on rajallinen, vaikka se raja onkin häilyvä ja venyvä.

Pyrin usein järjestämään elämämme niin että Puoliso saa hiljaisia päiviä, saa olla itsekseen, ilman vaatimuksia ilman odotuksia. Unohdan kuitenkin järjestää elämäni niin, että saisin niitä itsekin.

Illalla katsomme elokuvan. Pitkän, lähes kolme tuntia kestävän. Sellaisen, jota emme arjen pyöriessä ympärillä koskaan jaksa. Hitaan, verkkaisesti etenevän, ajatuksia vaativan. Nukahdamme keskiyön jälkeen, kädet toistemme ympärillä, tietoisena siitä, että nousta ei tarvitse ennen aamua.

Nyt istun taas junassa, Puoliso mukana, matkalla Pohjois-Karjalaan. Tuntuu ihanalta nähdä lapset. Tuntuu hyvältä palata taas siihen arkiseen tilaan missä joku roikkuu jalassani ja haluaa minulta läsnäoloa ja huomiota koko hereilläolon ajan. Minä koen, että ajatukseni vaeltavat vapaammin, vaeltavat kevyemmin kuin viikko sitten.

Toivon, että tämä olotila on pysyvä, että tämä kantaa pitkälle.
Ikkunan ohi vilisevät metsät ja järvet.
Tässä ohikiitävässä hetkessä, tässä välitilan luomassa omituisessa kuplassa minä ymmärrän tämän elämän hiuksenhienon tasapainon.

Ymmärrän tilan tärkeyden, hiljaisuusen merkityksen siinä, että ihminen kykenee ottamaan vastaan ääntä. Vain oman itsensä ajattelmisen sen vastapainona, että kykenee päivästä toiseen ajattelemaan toisen ihmisen tarpeita. Omien tunteiden ääneen puhumista, että kykenee ottamaan vastaan muiden tunteita, päivästä toiseen.
Tämän tasapainon tärkeyden minä yritän muistaa.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com