Esikoululaisen rasittava käytös

Lapsen rasittava käytös.
Hermoja kiristävä eskarilainen.
Saako näin sanoa?
Saako näin edes ajatella. Lapsesta, jonka olemassa olo itsessään on pieni ihme. Lapsesta, jonka itse halusimme.
Mutta tiedättekö mitä, kyllä saa.
Saa puhua, saa valittaa, saa pyöritellä silmiään.
Ei se rakkaus sillä vähene.

Meidän arkemme on juuri nyt pitkälti tätä. Sisäistä silmienpyörittelyä ja sataan tuhanteen laskemista.

Huuli vääntyy mutruun jo heti aamupala pöytään saavuttaessa.
Kuopus tuijottaa edellisenä iltana leipomaani sveitsiläistä aamupalapitkoa kulmiensa alta ja ilmoittaa ukin sunnuntaileivän olevan paljon parempaa.
Huokaan.
Sanon hänelle, että hän ei ole edes maistanut vielä tätä minun tekemääni. Lapsi vain mulkaisee minua ja sanoo tietävänsä kyllä jo, ettei se ole yhtä hyvää.
Asia selvä, mutisen ja kaadan teetä mukiin.
Kun kiukuttelu vain jatkuu, kerron että on kovin ikävää, että viime aikoina Kuopus ei tee muuta kuin valita kaikesta. Lapsi murisee itsekseen ja alkaa mussuttaa leipää sanomatta sanaakaan. En tiedä onko leipä oikeasti hänen mielestään pahaa, kaksi kertaa hän sitä santsaa. Mutta sanojaan hän ei takaisin vedä.

Tällaista viime viikot ovat olleet Kuopuksen kanssa. Mikään, ei sitten yhtään mikään ole hyvin.
Kun Esikoinen iltaisin käy läpi tuttua kysymysrumbaansa “Annu, mikä sinusta oli parasta tänään ja mikä tylsintä? Kuopus entä sinusta? Mikko entä sinusta?” Kuopus vastaa lähes aina, että kivointa oli mahdollisesti jokin pieni asia kuten jälkiruoka ja tylsintä kaikki muu. Olemme myös kuulleet usean kerran, että mikään ei ole ollut kivaa ja tylsää on ollut kaikki.

Ennen kuin kukaan nyt huolestuu ruutujen toisella puolella kerrottakoon, että lapsi nauraa monta kertaa päivässä, saa syliä ja on rakastettu. Mutta selvästi myös nyt moni asiaa myllertää hänen mieltään.

Tottuminen esikouluun ilman Esikoista on ollut haastavaa, vaikka itse koulussa hän on opettajin mukaan eritäin sosiaalinen, puhelias ja lapsi itse kertoo vuolaasti eskarikavereistaa, eli ei hän sielläkään yksin ole.
Päivät ovat kuitenkin meidän töidemme takia pitkiä, 9-17 lähes päivittäin. Se on edelleen pitkä aika esikouluikäiselle lapselle olla poissa kotoa viitenä päivänä viikossa.

Esikoisella on elämässään paljon kaikkea uutta. On koulua, sen tuomia harrastuksia ja uuden oppimista. Kuopus kokee jäävänsä monesta asiasta paitsi. Kun Esikoisen huomio ei koulun jälkeen sitten keskity täysin Kuopuksen kanssa olemiseen, on paha mieli taattua.

Sitten kun tähän kaikkeen lisätään vielä Kuopuksen jälleen päätään nostanut huono syöminen ja ruasta kieltäytyminen, ovatkin kaikki ainekset kasassa siihen, että edessämme on kaksivuotiaan uhmaikäisen tasalle taantuva lähes kuusivuotias.

Ja mehän ymmärräme tämän kaiken Puolison kanssa. Me puhumme tianteita läpi, olemme määrätietoisia mutta jämptejä. Me etsimme ratkaisuja lapsen elämän ja kuoleman välisiin kysymyksiin ja tarvittaessa osoitamme rajat joiden ylitse hän ei vain voi mennä vaikka kuinka kiukuttaisi.
Esikoinen joustaa, kerta toisensa jälkeen. Aina välillä hänkään ei jaksa. Väsymys ja kaiken uuden tuoma stressi on ajanut hänetkin ajoittain kireään mielentilaan ja onko mitään parempaa tapaa purkaa se kuin hieman kiusata nuorempaa sisarusta.

Tiedämme aivan tasan tarkkaan, että tämä on ohimenevä vaihe. Aivan kuin sadepilvi tämäkin vaihe vain pyyhkäisee ylitsemme, hetken on vähän synkkää ja sateista, sitten se kaikki helpottaa ja hetken päästä olemme jo unohtaneet pilven edes pyyhkäisseen ylitsemme.

Mutta saanko silti valittaa?
Kertoa miten kahden viikon päivittäisen kitinän, ruokapöydässä jokaisen valmistamani aterian edessä mutruun vääntyvä naaman, jokaisesta vaatekappaleesta neuvottelu ja jokaiset kotona tehtävästä pienestä kotityöstä raivoaminen, väsyttävät.  Saako huokailla ja tuskastua sitä, että alinomainen tyytymättömyys tuntuu pahalta, kun mikään mitä me vanhemmat teemme ei tunnu kelpaavan? Ruoka, joka vielä eilen oli lempiruokaa onkin tänään pahaa. Uusi paita, jonka sai itse kaupasta valita onkin nyt ihan tyhmä. Mikään tekeminen ei ole kivaa. 

Yhtä usein lapsi kiipeää syliin, vinisevällä äänellä valittaa ettei ole tekemistä, tökkii naamaani ja haluaisi kai oikeasti olla taas pieni vauva.
“Esikoinen vain lukee eikä leiki minun kanssa sitä leikkiä jota minä haluan leikkiä. Pihalla ei ole kavereita. En tiedä mitä tehdä. En pidä tästä ruuasta. En halua näitä housuja. Tämä paita ei tunnu hyvältä. En tiedä mitä tekisin. En halua lähteä esikouluun. En halua herätä. En halua siivota. En halua tehdä mitään”, kuuluvat Kuopuksen päivittäiseen lausevalikoimaan.

Yritän ymmärtää. Ymmärränkin. Ei tämä ole helppoa ollut, tämä kaikki outous. Koronan tuomat epävarmuudet ja kaiken uuden alkaminen. Ei ole varmasti ollut lapsellekaan helppoa tottua, etten minä ole enää aina saatavilla, että minullakin on nyt työ joka vaatii minulta paljon huomiota, enemmän kuin aikaisemmat työni. Ymmäränhän minä.

Mutta väsyn minäkin. Väsyy Puolisokin.
Eikä siihen väsymykseenkään oikein auta mikään. Juuri nyt ainoa mikä auttaa on vetää samoja rutiineita läpi. Emme voi edes sanoa, että ollaan enemmän kotona, vietetään enemmän aikaa perheenä. Koronan tähden juuri sitä me teemme lähes koko ajan. 

Olemme kotona, vietämme aikaa perheenä.
Enempää tuskin voisimmekaan.

Toivon, että tämäkin sadepilvi väisty pian ja se aurinkoinen Kuopus palaa taas seuraamme. Se lapsi, joka nauraa ja syö hyvällä ruokahalulla.
Se lapsi, jonka mielestä suurin osa asioista on mukavaa ja loput vähintään mukiinmeneviä.

Ja mitä tulee meihin vanhempiin. Annetaan me itsellemme armoa.
Kyllä oma lapsi saa välillä rasittaa. Kyllä oma lapsi saa välillä turhauttaa. Tai ei ehkä lapsi, mutta sen lapsen käytös.
Sen tähden halusin kirjoittaa tästä. Kertoa teille ihan julkisesti, ettei meilläkään aina ole helppoa. Täälläkin on näitä vaiheita, myrskypilviä jotka pyyhkivät tämän muutoin kovin onnellisen perheen ylitse. On vaiheita, jotka raastavat ja vievät energiaa.
Ja siitä saa puhua.
Samalla tavalla kuin niistä hyvistä ajoista ja hyvistä hetkistä. Poutapäivistä ja kauniista vaiheista.
Tätä se on.
Elämä.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com