Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Eroon syyllisyydestä – äitiyden mukana tullut turha tunne

26.05.2020

Toukokuu vetelee ihan viimeisiään. Huomaan ihmetteleväni minne tämä kevät ja oikeastaan koko alkuvuosi oikein onkaan hävinnyt. Paluumuutto, työn etsintä, sopeutuminen, uusi työ, vakituisen työn löytyminen ja alkaminen, koronaepidemia, karanteeni, etätyöt, lasten kotiinjääminen, lasten päiväkotiin paluu… Siihen se vuoden puolikas on kulunut, ilman että olen hetkeäkään oikein ehtinyt pysähtymään.

Silloin joskus tammikuussa kun lapset aloittivat päivähoidon ja minulla ei vielä ollut vakituista päivätyötä löysin itseni tekemästä sellaisia salaa haaveilimiani asioita. Niitä asioita joista olin hieman haaveillut koko sen ajan kun olin kotona lasten kanssa. Että saisi mennä keskellä päivää kahvilaan hyvän kirjan kanssa ja lukea tunnin rauhassa. Saisi käydä kosmetologilla, ottaa päiväunet kotona jos siltä tuntui.
Muutaman viikon ehdin toteuttaa näitä täysin itsekkäitä ja hedonistisia haaveita, sen jälkeen aloitin päivätyötä ja elämämme täyttyi aikatauluista ja uuden rytmin opettelusta.

Kun rajoitustoimenpiteet sulkivat koulut, työpaikat ja ihmiset siirtyivät koteihinsa karanteeniin moni koki saaneensa enemmän aikaa omille asioilleen. Enemmän aikaa tehdä kotijuttuja ja puuhastella niitä asioita joita oli aina halunnutkin puuhastella, mutta aika oli ollut kortilla.


Meidän kohdalla tämä ei toteutunut. Lasten kotonaolo tarkoitti töiden tekemistä pätkissä, ja hyvin paljon myös iltaisin. Koska päivisin lasten kanssa ulkoiltiin, tehtiin etäkoululua tai muutoin keksittiin edes jotain sisältöä heidän muutoin kovin pitkiin ja monotonisiin päiviinsä, oli se kaikki pois työajasta. Ja sitten niitä tunteja piti tehdä sisään iltaisin kun lapset nukkuivat.
Se vähä oma aika jota oli joskus ollut, kuihtui olemattomiin.

Ensimmäisten viikkojen kipuilun jälkeen totuin siihen. Totuin etten enää ehtinyt lukemaan, ettei valokuvakirjat vuodelta 2018 edistyneet vaikka niiden piti olla jo aika päivää sitten valmiit. Totuin, etten enää löytänyt aikaa ihan vain olemiseen, että kaikki aika kului töihin tai kodin ylläpitoon. Dekkarikirja jäi kesken, koska sen juonen seuraaminen kävi väsyttäväksi kun sitä ehti lukemaan vain noin viisi minuuttia viikossa, ompeluprojektit siirsin suosiolla syrjään ja haaveeni siitä, että paikkaisin lasten polvista kuluneet housut itse ompelupaikoilla ja parsisin villasukissa ammottavat reijät siirtyivät jonnekin tekemättömien töiden laatikkoon pölyttymään.


Lähes kaksi viikkoa sitten lapset sitten palasivat takaisin päivähoitoon ja esikouluun.
Töitä saikin yllättäen taas tehdä normiaikaan, intensiivisesti ja tehokkaasti. Koska usein aloitin työt jo aamulla kello 7, pystyn loepttelemaan ne jo kello neljän jälkeen iltapäivällä.
Yhtä äkkiä olikin aikaa käydä tunnin kävelyllä jo kello viisi, kun lapset jäävät pihalle naapurilasten kanssa leikkimään. Yhtä äkkiä onkin iltaisin kello yhdeksän jälkeen aikaa vaikkapa lukea romaani, tai viimeistellä se valokuvakirja.

Tänä viikonloppuna havahduin siihen, että minulla oli yllättäen aikaa tehdä jotain omaa. Hoitaa puutarhaa, istuttaa siemeniä ja kaivella kukkapenkkiä. Samalla havahduin siihen inhottavaan, mutta ah niin tuttuun tunteeseen rintalastan takana: syyllisyyteen.
Tullessani äidiksi, koin aivan uudella tavalla syyllisyyden myös astuneen elämääni. Aluksi se oli syyllisyyttä siitä, etten ollut muka osannut synnyttää Esikoista alakautta kuten jokaisen äidin muka pitäisi osata. Seuraavaksi podin syyllisyyttä siitä, etten koskaan oppinut lepertelämään lapselle vaan pidin sitä käsittämättömän lässytyksenä, sitten siitä etten myöskään oppinut kutsumaan itseäni kolmannessa persoonassa tai hokemaan lapselle “Äiti sitä, äiti tätä”. Koin syyllisyyttä päiväunista, joita nukuin kun naapuri kävi lapsen kanssa vaunulenkillä, koin syyllisyyttä että sain jäädä kotiin vauvan kanssa Puolison lähtiessä pimeään syksyiseen räntäsateeseen töihin.
Syyllisyys tuli milloin mistäkin. Milloin en ollut tarpeeksi, milloin en osannut, milloin en jaksanut.
Piilakson vuosina opettelin tästä eroon. Opettelin olemaan syyllistymättä siitä, että vietin päiviä merenrannassa tai ystävä-äitien kanssa puistoissa tai takapihoilla kahvia ja teetä juoden.
Opettelin eroon siitä, etten riitä, etten osaa, tai olisi tarpeeksi hyvä.
Opin olemaan juuri sopivan verran itsekäs, välillä myös omaa etuani ajatteleva ihminen. 

Tämä koronakevät sotki tämän kaiken ja paiskasi minut sinne vuosien takaiseen lähtöruutuun.
Koska olin nyt niin kauan aina vain siirtänyt omat tarpeeni, omat tekemiseni, oman aikani täysin taka-alalle, hoitanut ensisijaisesti työt, kodin, lapset olin oppinut pois siitä että itsellekin saa ja pitää ottaa aikaa.
Että on ihan ok välillä istua olohuoneen nojatuolissa ja olla tekemättä mitään järkevää, selata vaikkapa vain sitä puhelinta.
Teorian tasolla tiedän tämän kaiken. Käytännössä kuulen itseni edelleen  näissä tilanteissa päästävän suustani jatkuvasti lauseita kuten “pitäisi tässä varmaan tehdä jotain järkevää”.


Olen aina ollut suorittaja ihminen. Saan suunnattoman paljon tyydytystä siitä että voin tehdä paljon, saada aikaiseksi ja kokea sitä kautta itseni merkitykselliseksi.
Olen myös tietoisesti opetellut tästä kaikesta pois. En halua olla lapsilleni esimerkkinä ajattelutavasta jossa vain tuloksellisuus olisi merkittävää. Haluan heidän oppivan, että yhtä merkityksellistä on lukea kirja tai vain istua meren rannassa ja tuijottaa merta. Kunhan se tekee onnelliseksi.

Tämä kevät on kuitenkin ajanut minut taas siihen tilaan josta jo kerran olen itseni tietoisesti siirtänyt johonkin muualle. Siihen syylisyyden aallokkoon jossa kaikki tekeminen josta puuttuu selkeä tulos tai perheelle tai jollekin muulle ulkopuoliselle tuleva hyöty, on jollain tapaa syyllisyyttä aiheuttavaa.
Sunnuntai-iltana Puolison pelatessa ystävien kanssa roolipeliä zoomissa, istuin makuuhuoneesasni ja katsoin läppäriltäni Karppia. Ja nautin joka hetkestä. Valoisasta kesäyöstä, lokkien huudosta joka kantautui avoimesta ikkunasta, rauhallisesta tunnelmasta makuuhuoneessamme, alakerrasta kantautuvasta Puolison äänestä ja naurusta. Nautin siitä, ettei minulla ollut kiire ja sain katsoa ohjelmaa josta pidin.
Ja samalla minua kuitenkin kalvoi valtava syyllisyys. Syyllisyys siitä, että voisin senkin ajan käyttää johonkin hyödylliseen. Vaikkapa niiden housujen korjaamiseen. Tai sen matkavalokuvakirjan viimeistelyyn. Että mitä tämä nyt on, tämä pelkästään itselleen varastettu kaksituntinen, jonka aikana et saa mitään merkityksellistä aikaan.


Tunnistan kieroutuneen ajattelutapani, tiedän myös että siitä pääsee eroon. Mutta raskasta se tulee olemaan, sen tiedän jo kokemuksesta.
Tänään kävellessäni Tullisaaren rantapolkua meren aaltoillessa vieressä ja lintujen laulaessa kilpaa metsikössä, minä kuitenkin päätin että tänä kesänä minä taas opin tämänä.
Opettelen jälleen alusta sen, että minäkin saan olla saamaton. Minäkin saan lukea vaikkapa kirjaa keskellä sunnuntaipäivää ilman että se aiheuttaa syyllisyyttä, minä saan lähteä kävelylle ja tuijottaa puoli tuntia merelle tekemättä mitään järkevää niillä ajatuksilla joita sinä aikana syntyy.

Kukaan muu ei tätä minulta estä paitsi minä itse. Eikä kukaan muu tätä myöskään minulle salli tai opeta kuin minä itse. Puoliso on tästä asiasta minulle sanonut jo kauan aikaa. Painottanut sen tärkeyttä, että ihmisen tulee tehdä myös asioita jotka ovat itselle tärkeitä, ei muille. Kaikille muille minä olen tämän suonut, ja jopa vaatinut, mutta itselleni se on vaikeaa.
Aijon siis opetella olemaan hieman itsekkäämpi. Oppia tuntemaan hieman vähäemmän syyllisyyttä ja ottamaan itselleni hieman enemmän tilaa omassa elämässäni.
Olen tämän kerran jo oppinut, niinä vuosina Piilaaksossa, aion sen myös nyt opetella uudelleen täällä Suomessa.


Toivottavasti jo vuoden päästä voin kirjoittaa teille, miten vihdoinkin teen itsekkäitä hedonistisia asioita täysin ilman syyllisyyttä. Miten lojun välillä rantakallioilla tai luen kirjaa keskellä päivää, vaikka samalla ajalla voisin rakenta lapsille majan tai keksiä uuden bisnesidean. Toivottavasti opin asettamaan myös itseni ajoittai sinne eturintamaan, kaiken muun tärkeän rinnalle.

Pieniä askeleita muutoksen suuntaan on jo havaittavissa.
Sunnuntaina kun olimme retkellä, istuin kalliolla vielä evästauon päätteeksi ja kaadoin itselleni toisen kupillisen kahvia termoksesta. Lapset olivat jo lopettaneet syömisensä ja leikkivät läheisen männyn luona. Puolisokin nousi seisomaan kasaillen ruokailutarvikkeitamme reppujen läheisyyteen.
Otin itse kuitenkin paremman asennon kalliolla ja katsoin Puolisoa hymyillen ja sanoin “Juon nyt vielä tämän kupin ihan rauhassa loppuun. Jatketaan sitten matkaa”
Puoliso hymyili, nyökkäsi ja kääntyi tarkastelemaan merta joka aukesi silmiemme edessä. Minä suljin silmäni hetkeksi ja annoin auringon lämmittää kasvojani. Siinä hetkessä ei ollut häivähdystäkään syyllisyyttä.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »