Entä jos vanhempi ei osaakaan pyytää apua?

Project mama puhuu viimeisimmässä blogipostauksessaan osuvasti ja terävästi siitä miten vanhemmista, pikkulapsiajasta ja jaksamisesta nykyään puhutaan.
Ja paljonhan siitä puhutaan.
Paljon on myös yritetty tehdä muutoksia, jotta vanhemmat saisivat helpommin apua.
Moni kunta tarjoaa kodinhoidonapua pienellä, tulosidonnaisella korvauksella. Siivoojan tulemista lapsiperheen avuksi on jo vuosia lobattu normaalina asiana, sekä vanhempien väsymisestä, uupumuksesta ja yksin jäämisestä on puhuttu eri medioissa paljon.
Tämä on kaikki todella hyvää ja tärkeää.
Kuitenkin lukiessani Project maman kirjoitusta, nousivat eteeni jo niin monta kertaa taka-alalle painetut muistot siitä yhdestä vuodesta elämästäni, joka on edelleen vuosi jota en hirmuisen mielelläni muistele.

“Kuopuksen syntymä oli pitkä ja vaikea. Hän syntyi kolmen pisteen vauvana, hengittämättä. Mutta toipui nopeasti ja voimallisesti. Minulle synnytys oli hyvä kokemus, vaikka myöhemmin kipuilinkin sitä, että en saanut synnytyksen aikana tukea, ja että suhteeni kätilöön oli äärimmäisen huono. Mutta minä toivuin synnytyksestä nopeasti ja jo 3pv synnytyksen jälkeen seisoin leikkipuistossa esikoisen kanssa ja ajattelin kaiken olevan nyt täydellistä.
Me luulimme, että me olemme nyt täydellinen perhe. Isä, äiti ja kaksi lasta. Yksi taapero ja yksi imeväinen.  Välillä olisi rankkaa mutta suurimmalta osin olisi ihanaa. Minä voisin olla kotona 6kk ja sitten aloittaa työt, ottaisin lapset mukaan, ja asiat sujuisivat niinkuin tähänkin asti. Olimmehan jo kerran tämän kaiken kokeneet, tiesimmehän miten tämä hoidetaan. Olimme vain jättäneet luvuista pois sen, että miten sitten toimitaan jos meille muuttaakin lapsi, joka ei ole lukenut tätä meidän yön pimeinä tunteina rustaamaa memoa.
Mitä jos meille muuttaakin äiti, joka ei osaa pyytää apua. “
Lainaus on suoraan tekstistä, jonka kirjoitin vuonna 2016.

Kirjoitin sen sinä keväänä kun vihdoinkin elämä alkoi taas hellittää. Puolitoistavuotta Kuopuksen syntymän jälkeen.
Kuopuksen vauvavuosi oli meille raskas, todella raskas.
Lapsen refluksi vei viimeisetkin voimat joita meillä oli Esikoisen tuomasta elämänmullistuksesta selvinneinä jäänyt.
Me kuvittelimme osaavamme, kuvittelimme tietenkin elämän jatkuvan aivan kuten ennenkin, yksi lapsi, kaksi lasta, eihän se ero niin huima voi olla.

Neuvolassa kyseltiin jaksamista, tehtiin masennustestejä. Ei, en minä kokenut elämän olevan ilotonta. Juu, hyvinhän minä jaksoin, pidin huolta lapsista, tein ruuat, kävin kaupassa, kävi lenkillä ja tein itsekin keikkatöitä. Noo.. nukkuminen on vähän huonoa, sanoin neuvolatädille. Täti katsoi minua, ja samantein vähättelin asiaa. Ei siis mitään kovin vakavaa, vauva vaan valvottaa, heräilee parin tunnin välein, refluksi vaivaa. Kun sama keskustelu oli käyty useamman kerran, neuvolatäti kerran painoi käteeni puhelinnumeron ja sanoi, että nykyään kotiapua saa kyllä ihan kuka vain, soitat vain tuohon numeroon ja pyydät että aluejohtaja tulee käymään ja sitten katsotte eteenpäin. Nyökyttelin vaisuna ja laitoin numeron talteen neuvolavihkoon.
Päässä kaikuivat tuttavan sanat “No itsehän te toisen lapsen halusitte noin pienellä ikäerolla, mitä te kuvittelitte arjen sitten olevan” kun olin valittanut väsymyksestä.

Kotona kiinnitin puhelinnumeron ilmoitustaululle. Sanoin Puolisolle, että tällaista apua voisi saada jos vain soittaa tuonne. Puoliso nyökkäsi. En ole varma kuuliko hän mitä sanoin, hän puki samaan aikaan Esikoiselle yöpaitaa päälle ja valmistautui nukuttamaan tätä.
Vielä kuukausia myöhemminkin se sama puhelinnumerolappunen roikkui siellä ilmoitustaululla. Kerran olin näppäillyt numerot puhelimeen, mutta soitto jäi kun Kuopus heräsi ja aloitti välittömän itkun. Itkun jota kuuntelimme lähes puolitoista vuotta, lähes tauotta.
Kuopus itki, ja itki. Häneen sattui.
Minä väsyin.
Minä uuvuin.
Mutta apua minä en osannut pyytää.

En silloinkaan kun väsymys sai pään suhisemaan ja silmät kirvelemään.
Suoritin äitiyttä. Perkele, nämä lapset oli pieniä ihmeitä, ei meidän pitänyt voida olla mahdollista saada lapsia, tätä minä en nyt mokaa.
“Hoidan tämän, vaikka henki menisi” oli asenteeni.
“Pyydät vain apua kun tarvitset” sanoivat läheiset.
Nyökyttelin ja hymyilin päälle.
Enkä koskaan pyytänyt.
En osannut.
En halunnut.
En iljennyt.

Ei se avun saaminen ollut minulle ongelma.
Kun entisessä kodissa Esikoisen vauvavuonna Naapuri vain tuli ja vei Esikoisen vaunulenkille ja sen jälkeen omaan kotiinsa muutamaksi tunniksi, otin tuon avun vastaan kyyneleet silmissä. Maksin sohvalla ja lepäsin, nukuin.
Kun oma äitini otti lapsen syliinsä ja antoi minun syödä iltaruokani rauhassa, en koskaan kieltäynyt.
En minä sitä avun saamista pelännyt.
Pyytäminen oli minulle se joka oli ylitsepääsemätöntä.

Kerta toisensa jälkeen saa lukea tarinoita siitä miten äidit lyyhistyvät lopulta neuvolan vastaanotolla, itkevät uupumuksensa niin että se vihdoinkin huomataan.
Minä en itkenyt, en huutanut en raivonnut.
Enkä pyytänyt apua.
Joten luonnollisestikaan sitä ei minulle tarjottu.
Vakuutinhan aina kaiken olevan kunnossa.

Uskon vahvasti, etten ole ainoa joka on kävellyt tämän tien.
Kivisen, rankan ja kuoppaisen tien. Kävellyt vauvavuoden läpi sumussa ja vannonut ettei koskaan enää lähde tähän uudestaan.

Siksi olenkin sitä mieltä, ettei auta kun hoetaan että apua tulee pyytää.
Ei auta, että apua saa pyytämällä.
Ei auta, että palveluja saa jos älyää hakea.

Lapsen syntymä on mullistus.
Se, että ennen pärjättiin on aivan sama. Nykyään maailma on sellainen että vanhemmat uupuvat. Piste.
Vanhemmat tarvitsevat apua. Piste.
Se, että apua saa vasta kun on jo lähes liian myöhäistä, tai vasta kun sitä itse ymmärtää hakea on mielestäni väärin.
Apua tulisi olla tarjolla, heti.

Kyllä, se on yhteiskunnalle aluksi kallista, uskon sen kuitenkin olevan pitkällä tähtäimellä halvempi ratkaisu kuin korjata niitä uupuneita vanhempia ja heidän mahdollisesti itselleen aiheuttamia vaurioita vuosia jälkeenpäin. Pitäisi kehittää malli jossa jokaisen lapsen synnyttyä vanhemmat olisivat oikeutettuja tiettyyn määrään kotiapua, täysin katsomatta siihen pärjäävätkö he vai eivät. Tätä palvelua ei pitäisi joutua hakemaan vaan se tarjottaisiin samankaltaisesti kuin neuvolakäynnit ja tikkienpoistot keisarinleikkauksen jälkeen. Asia yksinkertaisesti vain kuuluu pakettiin.
Ja kaikki muu apu, sen tulisi olla yhden tiskin takana, ei hakemusviidakoiden ja satojen hakukonehakujen ja mystisten puhelinnumeroiden takana.
Mieluiten yksi osoite, mistä voisi varata internetin kautta tai soittamalla (tai hyvänen aika, neuvolatädin kautta) aika ihmiselle joka kartoittaa täysin neutraalisti kaikki mahdolliset ja mahdottomat tahot mihin voit saada arkeesi apua. Vanhempi voisi yhdellä tapaamisella hoitaa itselleen kodinhoidon, ajoittaisen lastenhoidon, pyykkiavun, fysioterapeutin ja tarvittaessa sen terapeutin.
Eikä kukaan kyseenalaistaisi sitä onko tämä  nyt palvelu, joka leimaa sinut siihen että sinä pyysit apua vai ei. Pärjäsitkö sinä vai et.

Heikoilla olevien vanhempien kyykyttäminen, heidän avuttomuutensa ja pärjäämättömyytensä alleviivaaminen karkoittaa ihmisiä pois, ei rohkaise heitä soittamaan kymmeneen eri numeroon ja anelemaan itselleen apua.
Siivooja maksaa, siihen voi saada tukea, sanotaan. Mutta se tuki pitää anoa.
Kodinhoito maksaa, siihen voi saada tosi tuntuvan helpotuksen, neuvolatäti neuvoo. Se helpotus pitää anoa.
Ja vanhempi on väsynyt. Ei jaksaisi edes sitä ihan perusarkea.
Imetys ja valvominen tekevät jo aivan tavallisesta kauppalistan kirjoittamisesta vaikeaa.
Ei avun pitäisi olla jotain jonka eteen täytyy nähdä näin paljon vaivaa.
Ei lapsen saaminen pitäsi olla kysymys jaksamisesta.
Tai avun pyytämisen osaamisesta.

Miten me selvisimme sitten siitä vauvavuodesta?
Jos totta puhutaan, välillä ihmettelen sitä itsekin.
En tiedä miten puskimme sen vuoden läpi.

Tai tiedän minä miten minä jaksoin.
Minun majakkani oli Puoliso.
Tuo hellittämätön tuki ja turva.
Ihminen, joka oman väsymyskensä keskellä kävi töissä, mutta tuli joka ilta luoksemme kotiin, riisui takin ja kengät, käveli yläkertaan ja löysi minut istumassa lastenhuoneessa lattialla. Siinä minä istuin niin monet kerrat, Kuopus sylissä, Esikoinen leikkimässä lattialla. Päivän kestovaipat käärittynä vessan nurkkassa, sängyt petaamatta. Keittiössä lounaslautaset vielä pöydällä.
Aina hän tuli silti kotiin, aina hän hymyili, aina hän silitti poskea, suuteli suulle. Nosti Kuopuksen sylistäni, päästi minut tekemään iltaruokaa.

Kun Kuopus oli 10kk ikäinen minä vihdoin pyysin apua, Puolisolta.
Sanoin, etten enää jaksanut öitä yksin. Etten yksinkertaisesti kyennyt siihen enää.
Aloimme puolittaa öitä.
Alkupuoliskon nukuin minä, lopun yötä Puoliso.
En tiedä miten hän jaksoi sen syksyn töissä.
Mutta se oli suurin apu, jonka pystyin pyytämään.
Ja se auttoi minut jaloilleni. Kun unta sai taas edes 4 -5 tuntia yössä, sen 2-3 sijaan, aloin taas nähdä värejä.
Aloin taas jaksaa toivoa.
Osasin taas suunnistaa kohti valoa.

Osaisinko pyytää nyt apua jos saisimme vielä yhden lapsen.
Tuskin.
Haluaisin uskoa että osaisin. Mutta tunnen itseni, ja luonteeni.
En edelleenkään näkisi itseäni soittamassa siihen neuvolatädin raapustamaan puhelinnumeroon ja pyytämään aluejohtajaa käymään luonamme kartoittamassa mahdollisen kodinhoidon avun tarpeemme.
En näe itseäni selvittämässä ja anelemassa voisimmeko saada kunnalta siivousapua.
En näe itseäni ylipäätään edes pyytämässä ystäviltäni tai sukulaisiltani, että veisitkö vauvan vaunulenkille että minä saisin olla hetken yksin.
Tämä lienee yksi syy siihen, että meille ei enää kolmatta lasta tule.

Se on raadollista ja surullista.
Mutta se on myös totuus.

Jos sinulla on läheinen, jonka näet olevan väsynyt. Läheinen, joka ei kuitenkaan koskaan pyydä sinulta apua, ei vaikka sitä tarjoatkin, annan sinulle yhden neuvon.
Auta.
Älä kysele, älä kerro hänelle että pyydäthän apua kun tarvitset.
Auta.
Mene hänen luokseen, tiskaa tiskit.
Tuo valmis makaroonilaatikko.
Ota vauva ja sano käyväsi kävelemässä, palauttavasi pienokaisen kahden tunnin päästä. Älä neuvo mitä vanhemman sinä aikana tulisi tehdä, menet vain.
Anna apua.
Älä odota pyyntöä.
On ihmisiä, jotka eivät koskaan tule sitä pyyntöä ääneen sanomaan.
Ei vaikka juuri he sitä tarvitsisivatkin.
Mutta juuri sinä voit silti auttaa.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com