Elämänkokemusta kertyy jokaisella, lapsilla tai ilman

Olen tällä viikolla käsitellyt kirjoituksissani tunteita (riittämättömyys) ja abstrakteja käsitteitä (unelmia), joten jatketaan vähän tällaisella tunne/abstarktipuolella myös tällä perjantain ihmettely postauksella.

Eli tarjolla siis Vanhemmuuden mukana tuomia ihmettelyn aiheita arjessa, osa IV.

Pohdin ja ihmettelen mistä kumpuaa monen hassuhko käsitys ettei lapseton oikeastaan tiedä elämästä mitään oikeaa, siksi ettei hänellä ole lapsia.

Suurimalla osalla meistä (lapsellisista) on niitä lapsettomiakin ystäviä.

Osa heistä ehkä painuu taka-alalle kun me itse uppoudumme tähän kaiken ajan syövään lapsiarkeen jossa pohditaan paraskaalin tärkeyttä ja vaikutusta unenlaatuun samalla kun googlaillaan mitä musiikkia kuuntelemalla lapsemme olisi mahdollisimman älykäs.

Oletko ajatellut, että lapseton ystäväsi ei tiedä oikeasti elmästä mitään koska hänellä ei ole lapsia?
Että hän jää paljosta paitsi.
Ei tiedä millaista on valvoa ja rakastaa pientä ihmistä.

Olen kuunnellut näitä keskustelunpätkiä aina hieman ihmeissäni. Niitä käydään vähän kaikkialla: hiekkalaatikon reunoilla, kahviloissa, kokousten päätteeksi, illanistujaisissa.
Toki myönnän että olen itsekin saattanut kuitata jonkun tarinan, keskustelun tai tapahtuman lausella “Hänellä ei ole lapsia, joten ei hän ehkä tiennyt mistä puhui.” Oletus on kuitenkin aika älytön.

Miksi lapset tekisivät meistä kokeneempia ihmisiä elämän suhteen kuin samanikäisistä ihmisistä ilman lapsia?
Tiedättekö, minä en tiedä mitään siitä millaista on olla 30+ vuotias lapseton aikuinen?
Minä en tiedä mitään millaista on elää uratykki elämää, matkustella kaksin tai yksin ulkomailla yli kolmekymppisenä.
Minä en tiedä miten viikonloput ja arki muodostuu jos ei ole lapsia.
Tekeekö se minusta jotenkin vajaamman elämänkokemusteni kannalta.

Minä en myöskään tiedä millaista on omistaa koira aikuisiällä.
En tiedä millaista on yrittää löytää kumppania.
En tiedä millaista on erota jos on lapsia.
En tiedä miltä tuntuu jos pitkäaikainen parisuhde kariutuu.
En tiedä miltä tuntuu rakentaa taloa.
En tiedä millaista on olla enemmän kuin kahden lapsen äiti.
Mutta eihän se tee minusta tai elämästäni köyhempää?
Ei se estä, etteikö minulla voisi olla ihan päteviäkin mielipiteitä koiranhoidosta, eroista tai talonrakentamisesta.

Olen pohtinut paljon sitä miten lapsettomien ihmisten kuvitellaan vain jatkavan nuoruuttaan koska he eivät saa lapsia. Elämän olevan vain yhtä juhlaa kun on aikaa. Eräs tuttavani sanoi että hän kokee ettei lapseton ihminen voi tietää miltä rakkaus oikeasti tuntuu. Ettei hän voi tietää millaista oikea kumppanuus on ennenkuin on kasvattanut lapsia yhdessä jonkun kanssa. Ettei hän oikeasti tiedä elämästä mitään koska hänellä ei ole lapsia.
Aika rankka rajaus.

Mitä elämä sitten on? Mitä siitä pitäisi tietää?
Tekevätkö lapset meidät automaatisesti paremmiksi ja kokeneemmiksi ihmisiksi.
Tuskin.

Väitän että lapsettomana olisin nähnyt maailmaa tässä iässä enemmän. Olisimme matkustelleet enemmän, seikkailleet enemmän. Olisin myös kokeneempi isojen työprojektien vetäjänä. Olisin kokeneempi yrittäjä ja taitavampi kuvaaja.
Olisin myös vähemmän väsynyt, keskittymiskykyisempi, aikaansaavampi ja ajoittain varmasti parempaa ja iloisempaa seuraa kanssaihmisilleni.

Samaan aikaan myönnän että neuvottelutaitoni ovat hioutuneet huippuunsa tämän kuluneen 5v aikana, kärsivällisyyteni on nykyään todella hyvä, olen oppinut odotttamaan ja selittämään asiat yksinkertaistettuna. Väitän myös että äitiys on saanut minut pysähtymään ja näkemään elämässäni nyansseja ja tärkeitä asioita jotka aiemmin ohitin liian nopeasti.

Mutta ei se silti tee minusta parempaa. Eikä elämänkokemukseni ole suurempaa kuin samanikäisen lapsettoman ihmisen. Se on vain erilaista.

Minä olen saanut parhaimmat, analyyttisimmät ja tarkkaavaisimmat kommentit lasten kasvattamisesta ystävältä, jolla ei ole omia lapsia. Ihmiseltä, joka ei edes työskentele lasten kanssa. Mutta ulkopuolisena, tarkkaavaisena ja kuuntelevana ihmisenä hän kykeni tekemään huomioita jotka olivat riippumattomia vanhemmuuden tunteista, siitä halusta että oma näkemys vanhempana olisi oikea, ja sen tähden hänen neuvonsa ovat olleet kullan arvoisia.

Meidän lapsettomat ystävämme ovat niitä jotka tulevat meille syömään, heidän on helpompi järjestää itselleen vapaailtoja roolipeliä varten tai lähteä kanssamme elokuviin. En ole koskaan ajatellut heidän elämänsä olevan vähemmän rikasta, vähemmän täyteläistä kuin meidän omamme.

Se on vain erilaista.

En sano etteikö juuri  samassa elämäntilanteessa olevan ihmisen seura, myötätunto ja vertaistuki olisi todella tärkeää meille kaikille, mitä pienemmät lapset, sitä oleellisempaa se tuntuu olevan.

Mutta ei unohdeta niitä muitakin ihmisiä. Sitä muutakin elämää.

Koska mikään ei ole arvokkaampaa kuin saada ja jakaa tietoa elämän koko spektriltä, katsomatta siihen oletko sinä saattanut tähän maailmaan lapsia, elätkö parisuhteessa, onko sinulla auto ja asuntolaina tai kymmenen koiraa.
Miten te tämän koette, näette?
Mitä paitsi lapsettomat jäävät, entä me joilla lapsia on, mikä muu paitsi viikonloppujen pitkään nukkuminen ja toisesta ihmisestä hamaan loppuun asti huolen kantaminen on meiltä ikuisiksi ajoiksi pois otettua?

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com