Ei se ruoho vetämälllä kasva – amerikkalaisesta koulusta

“Syksyllä minä menen kouluun. Minusta tulee iso lapsi!” Esikoinen ilmoittaa auton takapenkiltä.
Niin, niin menet. Mutta ei se kouluunmeno tee sinusta isoa, vaan sinä olet jo niin iso, että sinun ikäisesi menevät täällä kouluun, korjaan lasta.
“Pitääkö sinne mennä ihan joka päivä?”  No joka arkipäivä, kerron. Lapsi on hiljaa ja katselee ikkunasta ulos.

***************************************************************************************************************
Lupasin teille jo monta viikkoa sitten vähän avata tätä kouluasiaa, josta olen kuitenkin varmaan koko Amerikassa asumisaikanamme välillä sivulaseissa puhunut.
Teille, joita koulujauhannat ei kiinnosta, on tarjolla kuvia eiliseltä retkeltämme kukkuloille.
Aloitetaan siis aivan alusta tämän kouluasian kanssa.

Alunperin, silloin syksyllä 2015 kun päätimme lähteä tälle seikkailulle, minä osittain lupauduin tähän siksi, että laskelmoin että kahden vuoden komennuksen aikana Esikoinen ei vielä ehdi täyttää sitä kriittistä 5 ikävuotta, jonka jälkeen Amerikassa alkaa kouluvelvollisuus.

Miksi sitten niin kovin kammoksuin ajatusta, että lapsi menisi 5 vuotiaana kouluun?
Mitä pahaa siinä olisi?
No, minulle ajatus siitä, että lasta aletaan arvottaa ja pakottaa tietynlaisen opetuksen piiriin 5 vuoden ikäisenä on vähän hankala.
Lasten oikeus olla lapsia, kehittyä hiljakseen omaan tahtiinsa ja saada pääasiallisesti leikkiä päivät pitkät on mielestäni lapsen oikeus.

Lapsuus sellaisena kuin me sen tunnemme (ilman työntekoa ja velvollisuuksia) on kovin tuore asia, ymmärrän sen, mutta en silti ole kovin innokas luopumaan tästä yhdestä hyvinvointiyhteiskuntien tuomasta hyvästä puolesta.
No mikä siinä sitten mättää mielestäni?

Suoraan sanottuna, en koe kaikkien lasten olevan valmis 5v kouluun. Mielestäni lasten kuuluisi saada olla vielä lapsia ja rauhassa kasvaa ikään jossa he ovat enemmän tasaisia kuin mitä he vielä 5vuotiaina ovat. Koen vahvasti, että 5vuotias joka on kiinnostunut lukemaan, laskemaan ja kirjoittamaan pärjää mainiosti jos hän aloittaa koulukäynnin silloin. Mutta entäpä se 5vuotias, joka ei sitä vielä osaa eikä kehityksessä ole oikeastaan siinä pisteessä, että helposti oppisikaan? Hänelle koulu on jotain aivan muuta kuin mukavaa. Ja pitääkö sen silloin alkaa jo 5vuotiaana.

Toinen asia, josta en ole kovin innokas on arvottaminen. Toki täälläkään lapsien neljännesvuosi todistus (vai mikä se sitten onkaan nimeltään) ei ole sellainen josa olisi numeroita. Siitä on toki täälläkin luovuttu. Ilmeisesti (kuulemani mukaan) kyse on enemmän siitä, että kerrotaan mitä asioita lapsi on saavuttanut, missä hän on hyvä ja missä hänen pitäisi vielä parantaa. Kuulostaa ihan viattomalta, eikös?

Niin, sehän on kaikki ihan ok lapselle jolla kaikki on ok. Joka suhteellisen helposti saa rastin ruutuun jokaisessa kohdassa ja asia on sillä selvä.

Se on myös ok niille lapsille joilla on vanhemmat, jotka osaavat käsitellä näitä asioita neutraalisti ja pedagogisesti oikein.

Entä jos lapsi onkin hieman hitaampi oppimaan? Entä jos hän hyvin harvoin saa niitä rasteja sinne ruutuun vaikka kaverit saakin? Entä jos vanhemmat eivät olekaan yhtä valveutuneita ottamaan palautetta lapsensa kehityksestä kuin olisi suotavaa?

Miten käy sen viisivuotiaan, joka ei nyt vain oikein jaksa keskittyä istumaan ja kuuntelemaan? Joka sen tähden saa paljon “pitäisi kehittyä vielä” merkintöjä, ja jonka vanhmmat eivät ota sitä kovin rennosti vaan painostavat lasta asiasta. Viisi vuotiasta. Lasta. Aika pientä lasta.

Isälläni on tapana sanoa “Ei ruoho vetämällä kasva” kun puhumme lasten kehittymisestä ja kasvatuksesta.
Tällä hän tarkoittaa sitä, että vaikka lapsi altistettaisiin kuinka nuorena tietyille asioille, vaikka hänelle yritettäisiin kuinka aikaisin opettaa tiettyjä asioita, ei lapsi niitä opi ennenkuin on valmis oppimaan. Se, että asialle asetetaan paine ja painoarvo, että asia pitäisi oppia, aiheuttaa mahdollisesti vain lapselle epäonnistumisen tunteen joka on aivan turha ja syö lapsen itsetuntoa.

Tämä on minusta se ongelman suurin ydin.
Osa lapsista on täysin valmiita aloittamaan oppimisen ja tietyissä asioissa ”opiskelun”. Viisivuotiaat ovat kuitenkin vielä hyvin eritasoisia. Nämä tasoerot pienenevät iän myötä, seitsenvuotiaat ovat jo paljon tasaisempia osaamisessaan. Mutta jokainen voi itse pohtia miltä  se tuntuu lapsesta, kun hän on aina se ryhmästä se joka ei vain vielä osaa.
Miksi se pitää tuoda esille jo tuossa iässä?
Entä miten sen ottavat vanhemmat? Osaavatko kaikki vanhemmat suhtautua siihen rennosti ja todeta että kyllä sinä opit kun aika on kypsä? Minä epäilen.

En ole huolissani Esikoisesta.
Vuosi sitten vielä olin.
Mutta en enää. Vuodessa on tapahtunut paljon. Hän on osoittanut osaavansa keskittyä, kuunnella ja harjoitella. Hän on kiinnostunut lukemisesta, kirjoittamisesta ja kaiken uuden oppimisesta. Ainoa joka hänen kohdallaan huolettaa on se, että hän koki jo 3 aamun kerhot viikossa välillä raskaaksi. Että piti niin useana aamuna lähteä, olla tiettyyn aikaan jossain, kiirehtiä.

Ja se minua surettaa. Että se tietynlainen lapsuus loppuu. Pitkät aamut, leikit jotka alkavat heti yöpaidassa lasten juuri herättyä. Spontaanit rantapäivät, metsäretket ja seikkailut kukkuloilla. Ne loppuvat sinä päivänä kun lapsi aloittaa koulun.
En siis ole huolissani omasta lapsestani, mutta en siltikään pidä tätä käytäntöä hyvänä. En näe sen tarpeellisuutta enkä sen hyötyjä ylitse haittojen.

Nämä ovat siis ajatukseni koulukäynnin aloittamisesta.
Joillekin saattaa siis tulla yllätyksenä miksi ihmeessä me sitten tulimme takaisin tänne juuri nyt kun Esikoinen täytti tammikuussa 5vuotta ja on siten velvollinen aloittamaan koulun syksyllä.
Tässä minä nielin mielipiteeni, ja suostuin katsomaan josko tästä silti tulisi ihan ok lopputulos.

En ole kääntänyt kelkkaani, olen edelleen samaa mieltä kuin mitä yllä kirjoitin. Kuitenkin elämä pyörittää välillä ennalta arvaamattomasti ja jotkut muut asiat alkavat painaa vaakakupeissa enemmän kuin toiset. Meille paluu tuntui tärkeältä. Monesta syystä, joita en nyt tässä postauksessa enempää kerta, koska nyt oli tarkoitus puhua koulusta.
Esikoisen kaverinkaipuu on kuitenkin niin suurta, että koemme hänen olevan valmis kouluun ja koemme, että koulu kykenee tarjoamaan hänelle kavereita ja mielenkiintoista tekemistä paremmalla volyymillä kuin minä.
Päätimme siis palata, vaikka se tarkoittaisikin sitä, että Esikoinen joutuisi menemään kouluun syksyllä, viisi vuotiaana.

Täällä eri kouluilla on arvosanoja. Koulualueshoppailu on yleistä. Se tarkoittaa sitä, että ihmiset etsivät itselleen asunnon/talon tietyn alueen sisältä saadakseen lapsensa tietyn koulupiirin sisään tai jopa tiettyyn kouluun.
Me emme kouluja miettineet kun tähän vanhaan 50-luvulla rakennettuun nuhjuiseen puutaloon päädyimme. Ei meidän pitänyt olla täällä enää kun lapset aloittavat koulun.

No toisin kävi.

Meillä on kuitenkin pieni onnenkantamoinen matkassamme, jonka takia meidän ei ole tarvinnut pohtia hetkeäkään pitäisikö meidän muuttaa muualle: Palo Alton koulut ovat lähes järjestään kaikki todella hyviä pisteitä saaneita kouluja.

Kun tutut ja ystävät pähkäilivät lastensa koulujan kanssa, että mihin kouluun hakisi lapselle koulupaikkaa, me emme suoneet sille asialle pienintäkään ajatusta.

Kun helmikuussa alkoi näyttää siltä, että me toden totta saamme viisumimme, kysyi Puoliso minulta pitäisikö se Esikoinen nyt sitten kuitenkin varmuuden vuoksi ilmoittaa sinne kouluun?

Vastasin jotain ympäripyöreätä ja mutisin että kai ne paperit voi täyttää, siinä vaiheessa elin edelleen epäluulossa että jokin mutka tulee kuitenkin taas matkaan emmekä pääse enää takaisin.

Ilmoittautumisen viimeisenä päivänä Puoliso täytti nettihakemuksen ja kertoi laittaneensa koulutoiveeksi lähikoulun. Vastasin siihen että hyvä. Ainoa kriteerineni oli, että kouluun pääsisi pyörällä ja että se olisi jotenkin edes Puolison työmatkan varrella (ei täysin vastakkaisessa suunnassa), jotta tämä voisi ainakin joinakin aamuina myös viedä Esikoisen kouluun.

Myönnän, en edes tarkalleen tiennyt minkä niminen koulu siellä Esikoisen ensimmäisenä toiveena oli. Jonkin verran sain osakseni ihmetystä suhtautuessani niin epämääräisen välinpitämättömästi lapseni koulunaloitukseen.

Ymmärrän sen toki, monelle lapsen tulevaisuutta alettiin rakentamaan jo heti koulun ensipäivistä lähtien.
Me emme ajatelleet tehdä niin.
Minun ainoa toiveeni Esikoisen ensimmäiselle kouluvuodelle on, että hän viihtyy koulussa ja että hän mahdollisesti oppisi englannin kielen.
Ei muuta.

“Te suhtaudutte tähän turhan kevyesti. Lapsen koulunkäynti on kuitenkin kasvatuksellisesti se tärkein ja vakavin asia, varsinkin kun asutte täällä nyt.” Kertoi eräs äiti minulle.
Naurahdin ja kerroin, etten itse uskonut niin. Ei ettei koulu olisi mielestäni tärkeää, vaan se, että en halunnut asettaa lapselle mitään paineita koulun suhteen.

Tämä sama vakavuus asenne paljastui olevan hyvin vahva myös koulutoimistossa.

Kun palasimme, tiesin että minun pitää mahdollisimman pian mennä koulutoimistoon ja selvittää mitä papereita he tarvitsevat että Esikoinen voitaisiin oikeasti rekisteröidä systeemiin ja hänelle voidaan hakea koulupaikkaa. Nettilomake oli vain pieni osa prosessia, eikä suinkaan se tärkein.

Paluumme jälkeen menin siis jos heti ensimmäisenä viikkona käymään koulutoimistossa. Ajattelin, että olisi helpointa jos käyn paikan päällä kysymässä mitä kaikkea he tarvitsevat minulta, toisin sanoen mitä kaikkia dokumentteja minun tulisi tuoda heille.

Väärin ajateltu.

Aulassa tiskin takana istui tiukkaan nutturaan sonnustaunut rouva.
Hän kysyi asiamme ja kun esitin sen hän kysyi ynseästi olimmeko täyttäneet nettilomakkeen. Vastasin myöntävästi. Sen jälkeen hän kysyi oliko minulla tarvittavat muut dokumentit mukanani. Vastasin kieltävästi ja sanoin tulleeni nimenomaan kysymään mitä kaikkea he tarvitsevat heti, että lapsen rekisteröinti systeemiin voitaisiin hoitaa mahdollisiman pian ja mitkä paperit voisi toimittaa myöhemmin.
“Tarvitsemme kaikki nyt heti, mahdollisimman pian! “ oli vastaus.
Nainen myös kehoitti minua menemään nettisivuille ja katsomaan listauksen dokumenteista sieltä, hänellä ei olisi aikaa ruveta listaamaan niitä minulle.
Hän myös totesi, ettei lapseni kyllä pääse mihinkään hyvään kouluun kun olimme niin myöhään liikkeellä asian kanssa.

Huokaisin ja selitin meidän muuttaneen viikko sitten alueelle, että aikaisemmin emme edes olisi voineet hoitaa asiaa. Johon rouva ei sanonut mitään, mutta toisti ettei voisi taata lapsellemme koulupaikkaa hyvän arvosanan koulusta. Totesin siihen ystävällisesti, että uskoin Palo Alton alueen kaikkien koulujen olevan varmasti aivan tarpeeksi hyviä.
Yritykseni olla ystävällinen tyrmättiin tylyllä “ On niissä kuulkaa suuriakin eroja! “ kommentilla.

Virkailija kysyi vielä Esikoisen äidinkieltä ja kun sai kuulla että hän ei puhu Englantia sain osakseni syvän huokauksen ja toteamuksen, että taas pitää löytää koulupaikka kielellisesti haastavalle lapselle.
Hillitsin itseni ja poistuin toimistosta silmiäni pyöritellen.

Seuraavaksi kasasimme siis internetsivuilta löytyvät dokumentit.
Ne pitivät sisällään mm, todistus vuokraisännältä että todellakin asumme kyseisessä osoitteessa. Kaksi laskua (mieluiten vakuutusyhtiöltä, kaasu tai sähköyhtiöltä tai pankilta) joissa näkyy meidän nimemme ja osoite.
Täytettäviä lomakkeita muutama kappale.
Passi, niin Esikoisen kuin myös minun ja Puolison,
Syntymätodistus (Meillä ei ole syntymätodistusta, Suomessa sitä ei kaikista sairaaloista saa, mutta väestörekisteriote kelpaa tähän, onneksi tämä oli tiedossamme ja olin käynyt hakemassa väestörekisteriotteet mukaamme maistraatista ennen tänne tuloa)
Näiden lisäksi pitäisi olla rokotustodistukset ja lapsen lääkäriltä lausunto.

Minulla oli vain suomalainen neuvolakortti ja lääkäriin emme olleen vielä ehtineet (eikä vakuutuksemme ollut vielä setvitty joten emme olleet ihan heti myöskään menossa)Päätin kuitenkin yrittää saada rekistörinnin tehtyä vaikka terveystiedot uupuivatkin osittain.

Suuntasin siis uudestaan koulutoimistoon.
Olin henkisesti täysin varautunut ynseään aulavirkailijaan, mutta tällä kertaa tiskin takana ei ollutkaan ketään. Pyörin eksyneen näköisenä lasten kanssa aulassa enkä oikein tiennyt minne minun siitä pitäisi mennä. Ulko-ovista käveli sisään kiireisen näköinen rouva kännykäänsä puhuen. Hän vilkaisi meitä ja kysyi puhelunsa ohitse etsimmekö jotain? Kerroin hänelle tulleeni rekisteröimään lapseni kouluhaun jonka kuultuaan hän nopeasti lopetti puhelunsa ja keskittyi kysymään oliko minulla kaikki tarvittava.
Kun pääsimme terveystietoihin (health record) ja hän kysyi oliko minulla lääkärin lausunto ja rokotustodistus, vastasin kieltävästi. Nainen ravisti päätään ja totesi että siinä tapauksessa hän ei voisi tehdä rekisteröintiä, he tarvitsevat tiedot rokotuksista.
Olin hetken hiljaa ja mietin asiaa, sitten kaivoin käsilaukustani neuvolakortin ja kerroin että minulla oli tällainen. Suomalainen neuvolakortti, sieltä löytyisivät kaikki Esikoisen rokotukset. Nainen katsoi korttia hetken, kysyi olivatko tiedot siellä millä kielellä, totesin että Suomeksi.
En ajatellut tämän johtavan mihinkään, mutta ajattelin että yrittänyttä ei laiteta.
Nainen hymyili minulle ja iski silmää. Totesi, että taisi olla minun onneni että törmäsin juuri häneen aulassa, hän oli koulutoimiston johtaja.
Koska tulimme Suomesta niin rekisteröinti voitaisiin tehdä huolimatta uupuvista tiedoista. Hän johdatti meidät virkailijan luokse toiseen huoneeseen ja ilmoitti tälle että tulimme rekiteröimään lapsen kouluun.

Virkailija otti kopiot kaikista dokumenteista  ja hänen kanssaan kaikki sujui hyvin kunnes päästiin terveystietoihin. Neuvolakortin nähdessään hän ravisteli päätään ja totesi ettei ymmärrä siitä mitään, ei kelpaa.
Kerroin johtajan sanoneen, että kyllä se kelpaa. Hetken aikaa keskustelimme aiheesta ja vakuutin hänelle, että olin käynyt tämän keskutelun juuri äsken johtajattaren kanssa. Vakuutin myös, että lapsella olisi suurin osa rokotuksista täysin kunnossa.
Virkailija soitti puhelun (oletettavasti johtajalle), jonka jälkeen hän totesi että selvitellään siis yhdessä mitkä rokotukset ovat kunnossa ja mitä vielä tarvitaan.

Selvennykseksi: täällä lapsi ei pääse aloittamaan koulua jollei hänellä ole täkäläisen rokotusohjelman mukaisia rokotuksia. Ilmeisesti poikkeuslupia voi hakea, mutta yleisesti ottaen tämä on sääntö.
Seuraavat 20minuuttia tavasimme neuvolakortista lapsen koko elämän aikana saamia rokotuksia ja etsimme niiden vastineen heidän vastaavasta rokotusohjelmasta.
Kiitin itseäni, että olin rokottanut Esikoisen vesirokkoa vastaan tammikuussa, muuten sekin olisi nyt pitänyt hankkia.
Tärkeimmät rokotukset olivat kunnossa ja rekiteröinti voitiin tehdä.
Ennen koulun alkua elokuussa täytyy meidän kuitenkin hoitaa vielä yksi MPR rokotus, ja 2 Hepatiitti b rokotetta (ja aika kolmannelle pitää olla varattuna) sekä tuberkuloosin riskianalyysi.
Lisäksi koulutoimistoon tulee toimittaa lääkärin tekemä todistus, että lapsi on terve ja vastaa ikäryhmäänsä.
Viivyimme virastossa 1,5h.
Ei ollut herkkua.
Ei lainkaan. Mutta lapsi saatiin systeemiin.
Koulupaikka hakuun.
Kotitehtäväksi jäi terveystietojen päivittäminen ajan tasalle.

Viime viikolla saimme sähköpostitse tietää Esikoisen pääseen lähikouluun.
Meillä kävi hyvä tuuri (kai), koska juuri tuossa koulussa koulu alkaa aamuisin vasta 8.30, ja syyskuusta lokakuuhun asti on lyhyt päivä 8.30-12, ja vasta sen jälkeen alkavat pitkät koulupäivät. Tämänkin olisi tietenkin voinut etukäteen katsoa ja nimenomaan hakea sen perusteella tuohon kouluun, mutta… noh, eipä käynyt mielessä.

Juuri äsken katsoin ensimmäistä kertaa mikä Esikoisen koulun arvosana on. Se on 9.
Emme tienneet sitä etukäteen.
Mutta se vapautta minut kaikista “olisi kannattanut miettiä etukäteen” kommenteista. Ja siihen olen salaa tyytyväinen.
Ei siksi, että olisin samaa mieltä. Olen edelleen aika rento tämän kouluasian suhteen.
Suren menetettyjä seikkailuaamuja ja Esikoisen ehkä hieman liian aikaisin päättyvää vapaata lapsuutta.

Mutta, yritän suhtautua tähän avoimin mielin, ehkä tämä kaikki on sittenkin paljon parempi asia kuin mitä kuvittelen sen olevan.
Pidätän täysin oikeuteni syödä tässäkin asiassa sanani ja kertoa teille vuoden päästä, että koulunaloitus oli Esikoiselle hyväksi.

Todennäköisenä pidän, että voin huoletta sanoa, Esikoisen solahtaneen koulumaailmaan suhteellisen kivuttomasti, että hän pitää siitä ja menee sinne mielellään sekä oppi englannin kielen vuodessa. Mielipidettäni yleisesti koulun aloittamisesta 5 vuoden iässä tuskin tulen muuttamaan. Samoin kuin mielipidettäni lapsen arvoimisesta tai leikkimsen vaihtamisesta opiskeluun jo 5 ikävuoden ikäisenä.

Mutta katsotaan.
Niinkuin vähän kaikessa elämässä, tämäkin on niitä asioita joita ei oikeasti voi etukäteen varmaksi tietää.

***************************************************************************************************************

Esikoinen katselee edelleen ikkunasta ulos ja kysyn häneltä mietityttääkö häntä se joka aamu kouluun meno.

“No vähän. Kuka minut vie sinne? Isäkö?”

Vastaan, että todennäköisesti pyrimme siihen että Puoliso vie hänet. Se helpottaisi minun elämääni, ettei arjesta tulisi pelkkää vientiä ja hakua. Että voisin tehdä jotain muutakin kuin kävellä koulun ja kodin väliä aamupäivän.

Lapsi on taas hiljaa. Kysyn mikä häntä asiassa mietityttää? Kouluko? Selitän että sinne varmaan pääsee tutustumaan jo etukäteen, voidaan mennä yhdessä. Ja että hän kyllä oppii nopeasti sen kielen ja saa kavereita, ihan varmasti.

“En minä sitä, minä pohdin sitä että osaakohan isä herätä varmasti joka aamu oikeaan aikaan, että me ehdimme sinne kouluun ajoissa.”

Naurahdan, jos lapsen murheet koulun aloittamisesta ovat tuota luokkaa, täytynee minun ottaa hänestä mallia.

Hyvin se menee.

Minä lupaan herättää Puolison varmasti ajoissa, joka aamu.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com