Äititunnustuksia

Tartun hyvin harkiten blogeissa kiertäviin haasteisiin, mutta Yli Pyykkivuorten Hanna heitti niin tämän blogin maailmaan sopivan haasteen että ajattelin tarttua siihen.
Hanna kertoi omassa kirjoituksessaan niin kutsuttuja äitimokia, eli asioita joita on tehnyt joita muka kenenkään äidin ei tarvitsisi tehdä.

Tämä haaste on mielestäni siksi tarttumisen arvoinen, että voisimme kaikki osaltamme vähän rikkoa äitimyyttiä.
Sitä mielikuvaa että meidän ylipäätään edes tarvitsi olla mitenkään täydellisiä.

Analyyttinen ja järkevä minä ei siis pidä seuraavia asioita mitenkään mokina, tai määrittele niitä huonon äitiyden piiriin, mutta tiedän myös että minussa asuu se vähemmän analyyttinen, se tunteilla asioita kokeva Annuska, ja se puoli nimenomaan näkee nämä seuraavat asiat muka-mokina. Ne oikeat asiat joiden tähden voi sanoa jonkun olleen huono äiti, ovat täysin eri kaliiberia, ne ovat niitä asioita joissa lasta vahingoitetaan, fyysiseti tai henkisesti, ne ovat niitä asioita jotka jättävät jälkeensä rikkinäisen ihmisen.
Mutta tästä huolimatta, osallistun tähän pilke silmäkulmassa heitettyyn kirjoitushaasteeseen.
Ehkäpä jos me kaikki puhuisimme näistä asioista vähän avoimemmin, niin vuosien myötä tuo äitiyden sädekehä rapisisi hieman ja myytti siitä että ylipäätään on olemassa mitään sellaista kuin muka-täydellistä vanhempaa, katoaisi.
Tai ainakin tilalle tulisi ymmärrys siitä, että me kaikki olemme täydellisiä.

Kun Esikoinen oli vauva, ja juuri oppinut kierimään, laskin hänet työhuoneeni laverille hetkeksi. Laveri oli todella leveä, siis joku 2m x 2,5m ja laskin hänet aivan seinän viereen.
Käännyin hetkeksi tekemään töitä tietokoneella siten, että käänsin selkäni lapselle. Hetken kuluttua havahdun tömähdykseen kun Esikoinen tippuu 50mc matkan laverilta lattialle työtuolini taakse. Hän oli kierinyt hurjaa vauhtia kohti minua, enkä minä ollut lainkaan ymmärtänyt että näin voi käydä.
Säikähdin tietenkin sydänjuuriani myöten. Onneksi olin juuri hetkistä aiemmin siirtänyt kaikki kameratarvikkeeni siitä samaisesta kohdasta mihin lapsi tippui pois. Muuten olisi oikeasti voinut käydäkin jotain.
Lapselle ei käynty mitään. Ei siis yhtään mitään. Minä toki kuvittelin olevani kamalin äiti maailmassa.

Tuosta laveriltatippumisepisodista ei ehtinyt kulumaan kovin kauaa kun Esikoinen makoili olohuoneemme lattialla. Itse kastelin kukkasia olohuoneessa ja juttelin samalla lapselle. Lapsi kieri kirjahyllymme luo ja jäi sen eteen makoilemaan ja katselemaan eriväristen kirjojen selkiä. Käänsin taas kerran hetkeksi selkäni ja eikös lapsen suunnasta kuulu kova tömähdys. Käännyn salamana katsomaan ja näen paksun kirjan makaavan lattialla vain senttien päässä Esikoisen päästä. Vilkaisen kirjahyllyn päälle ja näen mustan itämaisen kissamme istuvan siellä. Kissa oli lajilleen tyypilliseen tapaansa hypännyt aivan hiljaa kirjahyllyn päälle ja ilmeisesti samalla onnistunut huitaisemaan kyseisen opuksen alas. Oli täysin tuurista kiinni, että kirja ei osunut lapsen päähän. Syy ei suoranaisesti ollut minun, mutta tottahan toki koin itseni syylliseksi. 

Olen myös yrittänyt Syöttää Esikoiselle puuroa johon äitini ehti jo kaataa sekaan edellisen päivän kalan keitinliemet minun huomaamatta. Tietenkään lapsi ei suostunut syömään kalalle haisevaa ja maistuvaa puura  ja sitten minä olen  todennut tomerasti lapselle että älä sitten syö, seuraavan kerran ruokaa on vasta lounaalla.
Tämän jälkeen opin maistamaan lapsen ruokia vaikka olevinaan tiesinkin mitä ne sisältävät ja että maistuvat oklta, selkeästi en voinut luottaa tähän äiti- tietää- vaistooni.

Olen suuttunut lapsille ja huutanut heille. Siinä ei nyt liene mitään ihmeellistä.
Olen kuitenkin vihastuksissani kerran läväyttänyt kämmenen seinään lastenhuoneessa, ja kerran potkaissut pyykkikoria niin kovaa että siihen tuli reikä.
Se pyykkikori on meillä edelleen käytössä. Puoliso korjasi sen nippusiteillä.
Esikoinen jaksaa edelleen muistuttaa minua siitä että minä rikoin sen kun olin vihainen.

Olen myös päästellyt pieniä valkoisia valheita kuten esimerkiksi, että koulu tai kirjasto menevät kiinni, kun en ole meinannut saada lapsia millään lähtemään kotiin koulun pihalta tai kirjastosta.
Tähän samaan kategoriaan menee se kun lapset pyytävät säännöllisesti, että he haluaisivat mennä eräälle pienelle pieneläin tilalle jossa on pommpulinnaa, eläimiä ja muita huvituksia. Ajamme kyseisen paikan ohitse lähes aina rannalle mentäessä. Olemme kerran olleet siellä, enkä oikeasti halua sinne enää ikinä takaisin. Eläimet ovat siellä aika pienissä aitauksissa, poniratsastuksen ponit on kytketty sellaiseen kamalaan kävelykoneeseen, paikka on usein aivan tupaten täynnä ja jotenkin tunnelma on minulle ahdistava. Olen siis sujuvasti huijannut ettei se ole auki. Tiedän, että voisin selittää etten halua mennä sinne koska edellä mainitut syyt, mutta olen vain ollut liian viitsimätön käymään sitä keskustelua.
Moka. Tiedetään.

Sitten yksi sellainen iso, persoonaani liittyvä lasten koko lapsuuden aikana mukana ollut “moka”. Minä pyhästi vihaan leikkimistä. En mitenkään jaksa mitään sellaisia leikkejä jossa minun pitäisi olla jokin legoukko ja lapsi olis se toinen ja sitten jutellaan. Tai en oikeastaan myöskään jaksaisi rakennella niitä legomaailmoja. En myöskään liemmin jaksa pelata jalkapalloa. Ja vihaan pyhästi hippaa.
Rakastan lasten kanssa piirtämistä, maalaamista, askartelua, luonnossa liikkumista, lukemista ja keskusteluita. Mutta se leikkiminen. Minua ei yksinkertaisesti voisi vähempää kiinnostaa.
Keksin usein todella tärkeitä tekemisiä jos lapset pyytävät minua leikkimään hippaa tai muita pallolajeja. Legoleikkeihin minua ei edes enää kutsuta.
Tunnen tästä ajoittain hunoa omaatuntoa, mutta minkäs teet, leikit eivät vain millään tasolla ole minun juttuni.

Arvioin välillä väärin miten lapseni kokevat sään ulkona. Itse vihaan palelemista tai hikoamista, joten puen helposti kerroksia.
En kuitenkaan koulujen alettua heti ymmärtänyt että esimerkisi Kuopus ei osannutkaan itse riisua huppariaan eikä hän osannut kertoa muille aikuisille että hänellä on kuuma.
Joten kun hain lapsen viime syksynä koulusta, ulkomittarin näyttäessä 28 lämpöastetta oli minulla vastassa todella ahdistunut ja hikoileva lapsi.
Olen myös aikoinaan vienyt Esikoisen puistotädille hoitoon marraskuussa, ensimmäisten pakkasten aikoihin pelkissä ohuissa sukissa ja kumisaappaissa. Sain tunnin päästä soiton kotiin, että lapsi on itkenyt nyt tunnin eikä rauhoitu. Kun menin hakemaan ja tultiin kotiin huomasin että hänen varpaansa olivat aivan jääkylmät ja punaiset. Hienoja hetkiä nämäkin.

Olen vahingossa laittanut Esikoisen ruokatermokseen lihapullia kasvispullien sijaan ja sen sijaan etten olisi sanonut asiasta mitään olen vielä kysynyt söikö hän ne ja tunnustanut niiden olleen Kuopuksen lihapullat. Sen jälkeen minulla onkin sitten ollut itkevä Esikoinen edessäni joka kysyy miksi minä laitan hänelle liharuokaa vaikka tiedän aivan tasan tarkkaan, ettei hän halua syödä eläimiä.
Olen vahingossa antanut Kuopuksen syödä ruokaa jossa on ollut laktoosia ja sen seurauksena hänellä on ollut vatsa sekaisin ja kipeä.

Äitiyteni huippuhetkiin on kuulunut myös hetki oslon lentokentällä kun matkustin yksin 1,5vuotiaan Kuopuksen ja 3 vuotiaan Esikoisen kanssa Suomeen. Takana oli 10 tunnin lento Amerikasta Osoloon ja molemmat lapset halusivat liikkua. Niinpä he lähtivät molemmat  juoksemaan eri suuntiin. Tein pikaisen arvion ja totesin että minun on järkevämpää yrittää saada kiinni Kuopus joka kipitti kohti rullaportaita kuin Esikoinen joka juoksi kohti lähtöterminaaleja. Joten käänsin Esikoiselle selkäni ja juoksin ensin Kuopuksen kiinni. Tämän jälkeen vasta lähdin etsimään Esikoista. Lentokenttävirkailija olikin jo pysäyttänyt hänet ja seisoi keskellä käytävää pää pyörien yrittäessään löytää sitä huolimatonta vanhempaa joka päästää lapsensa sillä tavalla karkuteille. 

Olen siis aiheuttanut lapsilleni vaaratilanteita, olen laiminlyönty heidän turvallisuutensa, olen puhunut heille munneltuja tottuuksia, olen ollut epäreilu, en halua osallistua lasten leikkeihin, olen pukenut lapset väärin…
Ja silti, tai ehkäpä juuri sen takia, olen ihan hyvä äiti.

Näin sanoo Puolisoni, näin uskon itsekin.
En ehkä täydellinen, mutta en usko kenenkään oikeasti olevan.
Olen tarpeeksi hyvä, mokineni päivineni.

Rikotaan yhdessä täydellisen vanhemman stigmaa, kerro sinä omat heikot hetkesi vanhempana.
Uskon niitä olevan teistä jokaisella, samoin kuin uskon teistä jokaisen olevan siitä huolimatta, tai juuri siksi, aivan hyviä vanhempia lapsillenne.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com