Äititorni

Viisi vuotta sitten minusta tuli äiti.

Minusta piti tulla äiti joka tietää mihin on ryhtymässä.
Minä luulin olevani äiti, joka on määrätietoinen, rauhallinen ja tiukka.
Äiti, jonka syliin on turvallista tulla, mutta joka ei anna periksi pahimmassakaan uhmassa.

Minun piti synnyttää lapseni tuosta noin vain, jos nyt ei luomuna niin eiköhän se yhdellä epiduraalilla hoidu.
Äiti, joka kotiutuu sairaalasta mahdollisimman äkkiä.
Äiti, joka pärjää kyllä kotona yksin lapsen kanssa heti ensimmäisestä päivästä lähtien.

Minusta piti tulla äiti, joka ylpeänä julki-imettää ja nauttii siitä intiimistä herkästä hetkestä lapsensa kanssa.
Minusta piti tulla äiti, jonka raskauskilot jäävät sairaalaan tai viimeistään ne nyt häviäisivät ensimmäisen kuuden kuukauden aikana, kaikkihan puhuivat siitä miten imetys laihduttaa!

Minusta myös piti tulla sellainen rento, hauska ja hassu äiti. Sellainen joka ei nipota, syöttää lapsellee pilttiä ja naureskelee hänen nukkumisongelmilleen. Sellainen nainen joka sujauttaa ne kertakäyttövaipat ilman tunnontuskia lapsen päälle ja jättää vauvan jo heti muutaman kuukauden iässä illaksi hoitoon kun lähtee itse elokuviin ja viinilasilliselle.

Minusta piti tulla uratykkiäiti, joka luo uraa ja hoitaa äitiyden siinä sivussa, kertomatta sitä oikeastaan kenellekään.
Minun kuvitelmani äitiydestä ei perustuntut koskaan mihinkään haavekuvaan.
En oikeastaan hirveän paljon kuluttanut aikaani miettien millainen haluaisin olla.

Minä vain kuvittelin että olisin yllä mainitun kaltainen.
Ajattelin tuntevani itseni niin hyvin että, voisin ihan hyvin kuvitella sellaista.
Minulla oli hyvä itsetunto, tiesin kuka olin ja mitä elämältä halusin. Työ ja parisuhde oli minun elämäni suurin sisältö. Ajattelin lapsen sujahtavan tähän vaivatta, muuttamatta sitä suuresti.

Kun nyt katselen Esikoistamme ja muistelen tuota päivää viisi vuotta sitten kun hän syntyi tähän maailmaan, minä en voi kuin hymyillä hellästi sille Annuskalle, joka minä silloin olin.
Sillä hetkellä kun 36 tunnin ja 6 epiduraalin synnytyksen päätteeksi minä sain hetkeksi nähdä Esikoislapseni kasvot, ennenkuin hänet vietiin Puolison kanssa osastolle, minun kaikki ennakkoon asettamat palikat äitystornista rapisivat maan tasalle. En sitä sinä hetkenä ymmärtänyt enkä nähnyt, mutta minun kuvitelmani äitiydestä revittiin maan tasalle tuona hetkenä, kun lapsi parkaisi ensimmäisen kerran.

Minusta tuli hyvin erilainen äiti kuin mitä minä kuvittelin.

Minusta ei ole tullut erityisen tiukkaa, eikä ehkä edes  kovin määrätietoista.
Rauhallinen olen, kunnes sitten taas en ole.
Minusta tuli äiti, joka on hermostuntut uhmaavaan lapseen, joka on heittänyt hammasharjan vessan lavuariin ja tiuskaissut “pidä tunkkisi, mua ei kiinnosta” ja marrsinut mielenosoituksellisesti pois tilanteesta.
Minusta tuli äiti, joka on joskus ihan pahimmassa väsymys-uhma-stressi- vaiheessa huutanut lapsille ihan turhasta asiasta pää punaisena.

Minusta tuli äiti, joka joutui turvautumaan Puolison apuun  3 viikon ajan lähes kaikessa Esikoisen syntymän jälkeen, koska olin niin kipeä synnytyksen jäljiltä. Kun Puoliso lähti isyyvapaan loputtua töihin, minä istuin olohuoneen lattialla ja itkin koska jännitin sitä miten pärjäisin koko päivän yksin.

Minä en laihtunut imettämällä, minä en mystisesti löytänyt imetyksestä mitään upeaa, se oli kätevää ja helppoa, mutta muuten en kokenut sitä mitenkään äitiyttäni vahvistavana tekijänä. Minusta tuli äiti, joka ahdistui muiden äitien neuvoista, äiti joka halusi tehdä omalla tavallaan mutta koki lievää noloutta jos se oli vastoin valtavirtaa.

Minusta tuli äiti, joka lopulta kuitenkin soseutti kaikki, aivan kaikki, lapsen ruuat itse. Minusta tuli äiti, joka silitti lapsen kestovaipat ja häpeili jokaista keratakäyttövaippaa jonka tunki roskikseen täyttämään tätä maata.
Minä jouduin varhain jo myöntämään ettei minusta kehkeydy kovin hauskaa äitiä. Ei minusta ollut hassuttelemaan lasten kanssa, miksi olisi, kun en sitä osaa aikuistenkaan kanssa.
Jouduin myös myöntämään, että Esikoisen kohdalla en edes halunnut lähteä iltaisin pois hänen luotaan, Kuopuksen kohdalla se ei ollut edes mahdollista. Viinlasilliset ja elokuvaillat jäivät pois lähes viideksi vuodeksi, enkä osannut edes kaivata niitä kuin silloin tällöin.

Minusta tuli äiti joka rakensi koko äitiytensä lopulta aivan uudelleen.

Sitten jossain vaiheessa minusta kuoriutui kuitenkin myös se äiti, joka vie lapsia kahvilaan kaakaolle ja tekee heille kalapuikkoja ja makaroonia vailla mitään tunnontuskia.
Minusta tuli äiti, joka vie lapset mielummin metsäretkelle kuin HopLopiin. Minusta tuli äiti, joka asetti lapset uran edelle.
Minusta tuli äiti, joka kirjoittaa äitiydestään.
Äiti, joka on usein ensisijaisesti edelleen nimenomaan äiti.
Minusta tuli myös äiti, joka yrittää opettaa lapsiaan twerkkaamana senkin uhalla että se näyttää Muumimamman sadetanssilta. Äiti, joka maalaa lasten kanssa silloinkin kun sisällä on valkoinen sisustus ja pöydällä pöytäliina.

Minusta tuli äiti, joka veti kokouksia vauvanpuklut rinnuksilla ja Puolison boxerit paidanhihassa. Minusta tuli äiti, joka kesken työpajan kiskoi housujen lahkeesta kahdet edellispäivän alushousunsa ja ei voinut kuin nauraa Esikoisen uhmakohtaukselle jonka johdosta hän makasi auditorion lattialla x muodossa ja lauloi ankka laulua 26 opiskelijan tuijottaessa meitä huvittuneen ja kauhistuneen sekaisella katseella.
Minusta tuli se sellainen äiti, joka ei piilota äitiyttään eikä yritä edes eriyttää kotielämäänsä työelämästä.

Minusta tuli se, joka on monessa asiassa se vähemmän jämpti ja Puolisosta se, joka ei anna lapsille periksi.
Minusta tuli se äiti, joka välillä ei jaksaisi omia lapsiaan, eikä varsinkaan heidän käytöstään.
Minusta on tullut se äiti, joka toistaa niitä samoja lauseita joita oma äitini toisti, ja joita minä niiin vihasin lapsena.

Minusta tuli viisi vuotta sitten  äiti.
Mutta äitiys on asia jota minä edelleen opettelen ja rakennan.
Jokainen päivä minä otan uuden palikan käteeni ja pohdin mihin sen tornissani asettelesin.

Torni on vähän kalteva, vähän rosoinen, siinä on ikkunoita ja ovikin varmasti löyty jos jaksaa tarpeeksi kiertää, mutta sen tärkein ominaisuus on sen jatkuva kasvu.

Minä pysähdyn edelleen katselemaan, tarkkailemaan ja kuuntelemaan muiden vanhempien äiti/isä tornien rakennetta. Mutta enää minä en kadehdi tai kummastele heitä.

Meillä jokaisella on oma tornimme, oma tapamme miten me vanhemmuutemme rakennamme.
Eivätkä ne tornit ole toisiaan parempia tai huonompia, vaikka toiset olisivatkin rakennettu tiilestä, toiset puusta ja toiset jalokivistä. Ei se lasinen torni välttämättä kaadu sen helpommin kuin se betonista valettukaan.
Loppujen lopuksi, harva torni on niin huteralla pohjalla että se kaatuisi täysin korjaamattomaksi.
Ei se oma, eikä naapurin.
Siksi oikeastaan pitäisi opetella vain opetella ihailemaan tämän maailman miljoonia erilaisia äititorneja ja olemaan ylpeä myös omastaan, oli se sitten vino, rosoinen ja kukertavan värinen tai sileä ja ulospäin täydellinen. Se on kuitenkin meidän jokaisen oma äititorni.

Kuvituksena Esikoisen 5v kuvat.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com