Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Äidistä Annuksi

12.10.2017

Ajattelin toteuttaa pienen postaussarjan asioista, ilmiöistä ja huomioista joita vanhemmuus on tuonut minun elämääni. Koitan saada nämä teille julki aina näin perjantaisin.
Nämä ovat tavallisia postauksia lyhyempiä ja sisältävät yhden asian/ilmiön/tavan pohdiskelua/ihmettelyä. Nämä tekstit ovat avoin kutsu keskusteluille, kommettikenttä on vapaa kommentoinnille ja vasta-argumenteille.

Vanhemmuuden maailman ihmeellisyyskiä osa 1


Äiti/Isä nimikkeen käyttö:

Eräänä päivänä olin lasten kanssa hiekkalaatikolla leikkipuistossa.
Ihan tavallinen syksyinen arkipäivä. Esikoinen ajelee pyörällä ympäri puistoa ja huutelee aina välillä minulle “ Katso äiti, minä ajan yhdellä kädellä! “ “ Katso äiti, minä ajan lätäkön lävitse” “äiti, äiti, äiti!!! Katso”
Kuopus roikkuu toisessa käsivarressani ja haluaa myöskin huomiota “ äiti, äiti, äääääääiiiiiitttiiiiii!!! “

Paitsi, että nyt kirjoitan väärin.
Eivät meidän lapset kutsu minua äidiksi.
He sanovat Annu.

Samalla hiekkalaatikolla istui toinen äiti, jonka kanssa olen useamman kerran jutellut.
Hän katselee minua ja lapsia, lopulta hän rohkaistuu kysymään “Niin oletko sinä näiden lasten hoitaja?”
Selitän että en. Olen äiti, mutta lapsemme kutsuvat minua ja Puolisoa nimellä.
“Ai. Aika jännä. Eikö se häiritse sua? Eikö sulle tule olo että sä oot ihan kuka vaan aikuinen niille?”
Esikoinen kutsui minua lyhyen aikaa pienempänä äidiksi, sen jälkeen hetken mamiksi. Sitten hän itsenäisesti vaihtoi sen Annuun, eikä ole sen jälkeen muuta käyttänyt. Kuopus ei ole koskaan kutsunut minua muuksi kuin Annuksi.
Puolisoni ei kutsu minua Annuksi, muttei myöskään äidiksi eikä mamiksi. Hän sanoo Annuska.

Vanhempani ja sisarukseni kutsuvat minua Annuksi, samoin muutamat ystäväni. Kuitenkin 90% ihmisistä kutsuu minua Annuskaksi.
Lapsemme ovat todennäköisesti valinneet tavan kutsua minua Annuksi sen helppouden takia. Ja sen takia että se on sama molemmille kielille.
Toinen syy lienee se tosiasia, ettemme minä ja Puoliso ole koskaan oikein kutsuneet toisiamme äidiksi ja isäksi.

Selitän äidille hymyillen ettei minua häiritse jos lapsi kutsuu nimeltä. Että tiedänhän minä itse olevani heidän äiti. Tarvitaanko siihen jotain muuta määritelmää?
Äiti vastaa että ei varmaan, mutta ei hän kyllä haluaisi omien lapsien kutsuvan häntä nimellä.
“Kun jokaisella lapsella on vain yksi äiti, ja minä haluan että muutkin ihmiset tietävät että juuri minä olen tuon lapsen äiti.”

Lasten aamukerhon ohjaaja kysyi muutama viikko sitten “tarkentavan kysymyksen”, eli onko Puoliso lasteni isä?
Ihmettelin hetken kysymystä kunnes tajusin, että muille voi olla hämmentävää pohtia perhejärjestelyitämme kun lapsemme puhuvat Puolisosta nimellä, eivät isänä.
Olen muutaman kerran joutunut viime vuosien aikana selittämään että perheemme on jopa hämmentävänkin tavallinen ydinperhe.
Minä ja Puoliso, ja meillä kaksi lasta.
Monimutkaiseksi tämä muuttuu vain ihmisten päässä kun lapsi ei kutsukaan vanhempiaan suhdetta määrittelevällä määreellä.

Asia ei häiritse minua, mutta lievästi se kyllä huvittaa. Pidän myös mielenkiintoisena ihmisten reaktiota ja ajatusketjua siitä että jos lapsi kutsuu jotakuta nimellä, jäädään miettimään mikä on aikuisen suhde lapseen.
Tunnistan tilanteen ja myönnän itsekin saattavani hetken pohtia onko nainen/mies lapsen äiti jos/kun lapsi kutsuu aikuista nimellä. Pohdin mistä tarve tunnistaa lapsen äiti tulee? Miksi sillä on mitään merkitystä?
Jos olen tilanteessa jossa lapsi on aikuisen seurassa, kutsuu aikuista nimeltä, ja aikuinen puhuttelee lasta, onko sillä mitään merkitystä onko aikuinen lapsen äiti/isä.
Miksi vanhemmalle on tärkeää, että ympäröivä maailma tunnistaa heidät lapsen äidiksi/isäksi?

Mietin omaa suhtautumistani tilanteissa joissa lapsi puhuttelee aikuista nimellä. Ymmärrän mistä hämmennys johtuu, tai halu selvittää onko aikuinen vanhempi vai ei. Toisaalta en kuitenkaan näe mitään outoa siinä että lapsi kutsuu omia vanhempiaan nimellä. Minä ja sisarukseni kutsuimme vanhempiamme nimellä. En tiedä yrittivätkö vanhempamme edes koskaan opettaa meille isä ja äiti kutsumanimiä. Vasta yläasteikäisenä opettelin muiden lasten kanssa puhuessani kutsumaan äitiäni äidiksi. Tein tämän välttääkseeni ihmettelyn, kuuluakseni joukkoon. Isääni opin kutsumaan isäksi vasta yli 20 vuotiaana. Ja edelleen en oikeastaan koskaan kutsu heitä nimikkeillä “Isä ja Äiti” kun puhuttelen heitä.

Silti minun ei ole koskaan tarvinnut miettiä suhdettani heihin. Ja ehkä juuri sen takia en koe ongelmalliseksi, että omat lapseni kutsuvat minua Annuksi, tai Puolisoa hänen nimellään.

Siinä hiekkalaatikolla istuessani pysähdyin kuitenkin hetkeksi miettimään jäänkö jostain paitsi, kun lapseni ei kutsu minua äidiksi?
Sykähtäisikö jokin minussa peruuttamattomalla tavalla kun meidän lapsemme katsoisi minua silmiin ja sanoisi nuo maagiset, yhteyttä merkitsevät sanat minulle?

En usko, minulle meidän lapsemme katse, kosketus, ääni ovat se sykähdyttävä osa. Minä tiedän että hän on minun lapseni, minusta syntynt, minun vastuullani. Onko millään muulla väliä?
Minä rakastan heitä, eikä yksi sana sitä muuta.

Mutta miltä teistä muista tuntuu?
Miten te näette tämän asian?

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »