Voiko videopelaamiseen suhtautua positiivisesti?

Siihen aikaan kun isä osti iPhone 6:n, likipitäen vuosikymmen taaksepäin, ilmaantui ihan tavallisten uutisotsikoiden sekaan juttuja, joissa puhuttiin jostain ”elektronisesta urheilusta”. Tämän saattoi vielä välttää mutta sitten kakkoskanavalta näkyi ihan tavallisten ihmisten hereilläoloaikaan videopeliturnauksen loppuottelu, todennäköisesti Assembly-tapahtumasta Helsingistä. Elekronisen urheilun sateenvarjotermin takaa paljastui se, mitä omassa nuoruudessani pejoratiivisesti kutsuttiin nörtteilyksi, ”koneella istumiseksi”, tai ihan vain pelaamiseksi. Eritoten urheilusta puhuminen tässä yhteydessä hymähdytti, veti suupieliä ylöspäin. Elektronisen urheilun ammattilaisten turnauspalkkiot palauttivat naaman peruslukemille.

Tietokonepelit, videopelit, elektroniset pelit, tai digitaaliset pelit (rakkaalla lapsella jne.) ovat mitä ilmeisimmin tulleet jäädäkseen ja muodostavat niin olennaisen osan nykylasten ja -nuorten maailmaa, että lienee karhunpalvelus heille ummistaa tältä kaikelta silmänsä ja toivoa paluuta johonkin lopullisesti kadotettuun. Siksi ajattelin tähän kirjoitukseen koota pelaamiseen liittyviä positiivisia puolia, joita olen havainnut matkalla elektronisen urheilun maailmaan, mille omien poikieni kanssa olemme astuneet.

Kognitiivista kehitystä

Keskityn ensisijassa itselleni tutuimpaan videopeligenreen, ensimmäisen persoonan räiskintäpeleihin (FPS, First Person Shooter). Tätä pelityyppiä luonnehtii se, että pelimaailmaa katsotaan pelihahmon ”silmistä”, ja hahmon ohjaaminen pyrkii simuloimaan kävelemisen, hyppimisen, tai kyyristelyn tunnetta. Osoita vastustajaa, ja ammu. Päällisin puolin kyse on arkaaisesta raakuudesta johon on vaikea yhdistää mitään positiivista. Uskon. Hetkeksi ennakkoluuloista irrottautumalla voi kuitenkin nopeasti huomata, että pelihahmon katseen ohjaamisella tietokoneen hiirellä ja keskellä ruutua sijaitsevan tähtäimen seuraamisella on eräs tuttu piirre; silmän ja käden yhteispeli. Pelaajan on ohjattava kädellään tähtäintä joskus pienenpienin muutoksin, joskus räjähtävällä nopeudella reaktiokykynsä mukaan. Nyt kun kaunokirjoitus (eli yhtenäistekstaus kuten sitä kutsua pitäisi) on koulumaailmasta saatu kitkettyä, on mielestäni Hyvä Juttu, että aivojen synapseille löytyy edes jotain korviketta.

Rauhallinen tarkkailu paljastaa seuraavaksi, että maailmat, eli ”kentät” joissa pelaajat käyvät virtuaalisotaansa ovat vaihtuvia, monipuolisia, ja monimutkaisia. Lyhimmän reitin löytäminen kentän toisesta laidasta toiseen, tai vastustajan liikkeiden ennakointi vaatii yhdenlaista matemaattista hahmotuskykyä, rakenteiden ja topologian ymmärrystä. Topologia on matematiikan haara, joka tutkii muotojen yleisiä ominaisuuksia, noin yleistäen. Etenkin nuorempi poikani piirtää itse karttoja (suunnittelustahan ylpeä isä haluaisi puhua), enkä usko harrastuksen olevan sijainnin, etäisyyden, ja paikkojen keskinäisten suhteiden hahmotuskyvylle ainakaan haitaksi.

Vastustajat ihmisiä

Vaikka pelaaminen monella saattaa tapahtua oman huoneen perukoilla pimeyden väistyessä vain monitorin kajon alta, on kyse yllättävän sosiaalisesta toiminnasta. Etenkin Counter Striken kaltaisissa taktisissa räiskintäpeleissä menestyminen vaatii etenemistä ryhmässä, kommunikointia. Pelaajat kuuntelevat toisiaan, jakavat tietoa pelin tapahtumista, reagoivat saamaansa tietoon sekä toki vain naureskelevat ja ärjyvät keskenään, pelimenestyksestä riippuen. Kavereiden löytäminen pelien tiimellyksestä on helppoa – aikoinaan IRC-kanavat yhdistivät saman pelin harrastajia, nykyään pelit itse mahdollistavat sattumalta kohdattujen sukulaissielujen tulla tietoisiksi siitä, että toinen on Tampereella, toinen on Joensuussa, ja molemmat saaneet läksynsä luetuiksi koulupäivän jälkeen. Kommunikaatiotaitoihin luen lisäksi ”pakollisen” englannin kielen. Suoratoistomusiikin ja television passiiviseen englantiin nähden on pelienglannilla se etu puolellaan, että kieltä on myös puhuttava itse. Kun tokaluokkalaiseni antaa lähes virheettömällä ääntämyksellä venäläisille tiimikavereilleen käskyn valmistautua vihollisen iskuun, on minun pakko ihmetellä sitä, miten tuo osaa, saatikka uskaltaa.

E-urheiluammattilaiset tai Lakon kaltaiset pelistriimaajat ovat mielestäni hyviä roolimalleja. Ainakaan energiajuomia pahempia päihteitä puheissa ei vilahtele. Peleissä pelaajat saavat hyväksyntää pelimenestyksestä (tai sen puutteesta) fyysisiä ominaisuuksia tai ulkonäköa huomioimatta. Uutisvirtaan nousevat toki säännöllisin väliajoin jutut seksismistä pelikulttuurissa. Kävin viime kesänä havainnoimassa Assembly-tapahtuman kävijäkuntaa noin kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen, ja mututuntumalla sanoisin sukupuolijakauman kuitenkin tasoittuneen ja ikähaitarin viruneen.