Vieraskynä: Väärä sukupuoli

Meillä on perhepiirissä ollut vahva usko niin sanottuun sormustestiin, jolla pystytään luotettavasti selvittämään tulevien lapsien lukumäärä ja sukupuoli. Olen lapsesta saakka tiennyt, että saan seitsemän lasta, joista kolme ensimmäistä on tyttöjä.

Tieto on ollut suuri helpotus; olen kasvanut tyttöjen keskellä. Olen aina pitänyt itseäni enemmänkin feminiinisenä kuin maskuliinisena miehenä. Naiseuteen liitän ns. pehmeitä, emotionaalis-esteettisiä arvoja. Olen käynyt siviilipalveluksen, soitan pianoa, pidän kukkien kasvattamisesta ja ompelemisesta, ja valmistan perheemme ruoat. Ruumiinrakenteeltanikin olen hontelo. On minulla tietysti myös maskuliininen, loogis-rationaalinen puoli. On jääkiekko- ja mäkihyppytaustaa. Osaan ratkoa tietokoneongelmia ja tehdä shakkimatin. Sukupuoliin liittyviin rooleihin olen kuitenkin aina suhtautunut ongelmallisen mustavalkoisesti.

Sormustestin ennustukset kävivät toteen, kun avopuolisoni alkoi odottaa esikoistytärtäni keväällä 2015. Myös minä aloin odottaa. Aloin odottaa, milloin pääsen nikkaroimaan nukketaloa ja ompelemaan mekkoja.

Viikolla 12 koitti suuri onnen päivä. Pääsin näkemään, miten tyttö on kehittynyt. Ultraaja levitti geeliä avopuolisoni vatsalle ja asetti anturan. Näytölle ilmestyi alkiovaiheessa oleva kala, ja niin sitä mentiin. Avopuolisoni valahti kyyneliin. Vatsan ihon läpi näkyi ihme, oma vauva.

Mutta minuapa odotti elämäni järkytys. Sikiön sukupuoli oli väärä. Sikiö olikin poika.

Kohtalonhetki.

Se oli isku päin kasvoja. Kysyin änkyttäen, miten suuri osuus sukupuolen selvittämisessä on Ultraajan subjektiivisella tulkinnalla. Ultraaja vastasi, että selvästi erottuva pippeli haarojen välissä ennustaa vahvasti poikalasta.

Toisessa ultrasessiossa viikolla 20 pippeli oli kasvanut. Olin järkyttynyt. Ei: olin kauhuissani. Koko elämäni olin valmistautunut kasvattamaan tyttöjä. Olin valmis tytön isäksi. Mutta entä poika? Poika josta joskus kasvaa mies? Miten kaltaiseni mies pystyisi kasvattamaan pojan tosimieheksi? Mieheksi, joka selviää hengissä miesten maailmassa, jossa herkkyydelle tai kaunosieluisuudelle ei ole tilaa. Miesten maailmassa ne on kätkettävä. On kasvatettava panssari. Muuten päätyy koulukiusatuksi. Itse olen tarvittaessa osannut vetää ylleni äijänaamarin. Mutta osaako poikani? Oppiiko hän tasapainoilemaan herkkyyden ja kovuuden välillä? Elämässä pitää tietää, milloin kannattaa uida petokalaa karkuun ja milloin piiloutua silliparven keskelle. Oppiiko hän olemaan oma itsensä saamatta päivä toisensa jälkeen turpaan?

Tätä taustaa vasten odotusaika oli pitkä ja tuskainen sopeutumistaisto. Helmikuussa 2016 lapsemme vedettiin imukupilla maailmaan. Sain pojan syliini ja mietin, miten ikinä tulisin selviämään tästä, poikalapsen kasvattamisesta julmaan maailmaan.

Jälkikirjoitus

Poika on nyt kaksi ja puoli kuukautta. Hän on ihana, enkä voisi kuvitellakaan, että hän olisi tyttö. Tai sukupuolella ei enää tunnu olevan niin suurta merkitystä. Isyys on jo kasvattanut minua. Poikalapsen isänä olen joutunut kyseenalaistamaan stereotyyppistä sukupuoliajatteluani, jossa miehuus on ahdasta ja naiseus avaraa. Olen joutunut päivittämään kuvaa itsestäni miessukupuolen edustajana. Olen ymmärtänyt, että tärkeintä on tarjota lapselle sellaiset turvalliset kasvuolosuhteet, jossa hänelle kehittyy hyvä ja terve itsetunto ja hyvät sosiaaliset taidot. Ja huumorintajua. Uskon, että niillä pääsee pitkälle, myös hengenvaarallisessa miesten maailmassa.

Joonatan Tola
Kirjoittaja on vastavalmistunut filosofian maisteri, jonka lempiruoka on Parmigiana di melanzane.