Siirry sisältöön
Lapselliset miehet

VIERASKYNÄ: Lupaan olla enemmän läsnä – heti kun töissä helpottaa

28.01.2018

Osaan myydä. Olen hyvä siinä. Tiedän, että pärjään ja tiedän missä olen hyvä. Osaan roolini työelämässä, mutta kotona unohdan vuorosanoja.

Kello lyö jo pitkälle iltapäivää. Puhelin soi: ”Hei isi, millon sie tuut kottiin?” Todella. On jo hämärää. Alkaa olla aika lähteä kotiin. Laittaa työovi kiinni, käännellä muutaman kerran rattia ja kaarrella kotiin. Kohti kotipihaa. Mutta vielä ennen kuin aukaisen kotioven, pitää ottaa muutama työpuhelu ja sitten ovi auki. Ihan kohta. Juu, sitten voin keskittyä olemaan koti-isä. Parempi.

Aukaisen oven. Kävelen kenkävuoren yli, sellaisen, joka löytyy jokaisesta lapsiperheestä. Valjaat päälle ja kiikkumaan. Kun olen saanut viimeisillä voimillani kavuttua vuoren huipulle ja paineeni tasattua, kaksivuotias lapseni huomaa minut. Jyrkänteeltä. ”Isii”, hän huutaa jo kaukaa. Nappaan hänet syliini.

Istun ruokapöytään. Kaikki ovat saaneet ruokalautaset eteensä. Desibelimäärä on valtava. Huomaan toivovani kaikkien olevan hiljaa. Saisinpa olla edes hetken ajatuksieni kanssa. Samaan aikaan kaikki janoavat huomatuksi tulemistaan ja haluavat tulla kuulluksi. Primitiivinen tarve. Mutta ei nyt. Minullakin on oikeuteni. Usein yllätän itseni itsekkäiden asioiden keskeltä. Entä jos oltaisiin hetki ihan hiljaa.

”Sakari, sinä olet taas ihan omissa maailmoissa. Miksi sinä et puhu mitään?”

Kiitos. Nousen pöydästä. Etsin pakopaikkaa, sitä lapsuuden majaa, jonne kadota tyhjentämään päivä. Puhaltamaan ilmat korvista, jotta voisin keskittyä tähän hetkeen. Menen alakertaan ja rojahdan sängylleni. Kaivan farkkujeni etutaskusta puhelimen. PIN-koodi ja olen avaruudessa. Täältä minua ei kukaan löydä. Otan pienen aikamatkan ja karistan päivän pölyt kannoiltani.

Minun piti olla vain hetki puhelimella. Akku loppu. Auts! Vasta siinä oli vielä 30% jäljellä. Tämä puhelin on rikki. Pakko olla. Nousen ylös sängystäni. Kuopus on piirtänyt kynällä seinään. Toinen osa minusta tietää, että hän halusi vain kokeilla ja toinen osa ärsyyntyy tietoisuudesta, miten iso työ puhdistus on.

Miksi? Kotiin tullessani haluaisin olla edes hetken rauhassa. Ettei kukaan kysyisi mitään. Pysähtyä paikalleni ja antaa kahden happi- ja yhden vetyatomin kulkea suoraan suuni kautta keuhkoihin ja takaisin. Ottaa mentaalinen vaellus Lapin erämaihin. Pienikin hetki riittää. Kyllä lasten pitää jaksaa odottaa. Olen varmasti lasten kanssa enemmän, kun töissä alkaa helpottaa. Lupaan sen! Tai niin ainakin luulen. Töissä pitäisi helpottaa lähiviikkoina. Ehkä jo huomenna.

Kello lyö kahdeksan. On aika laittaa lapset nukkumaan. Huomenna on taas uusi (työ)päivä. Esikoulupäivä. Koulupäivä ja päiväkotipäivä. Keitän lapsille iltapuuroa. Välillä tuntuu siltä, kuin ilta olisi kulkenut sarjakuvien lailla: pallo josta näkyy käsiä ja jalkoja. Nyt pöly alkaa laskeutua. Laitan lapsille iltapalan pöytään. Pyydän heitä kolmannen kerran tulemaan. Leikit ovat kesken. Kukaan ei liiku. Se turhauttaa minua.

”Yövaatteet päälle! Hampaan pesulle ja nukkumaan”

Hampaat on pesty. Vähitellen lapset alkavat olla omissa sängyissään. Haluaisin kaikkien jo nukahtavan, mutta jokaisella on taas jotain kerrottavaa. Nyt tänään en jaksaisi kuunnella. Jotenkin olisi mukavampaa mennä hetkeksi keskustelemaan kavereiden kanssa WhatsUp:iin tai Faceen. Luen iltasadun. Yritän oikoa. Jään siitä kiinni. Että oikein kärähti. Luen kuitenkin sadun kokonaan. Kannet kiinni. Nyt laitetaan nukkumaan. Onko kaikilla hyvä mieli? On. Nyt pitää olla hiljaa.

”Mikään onnistuminen työelämässä ei korvaa epäonnistumista perhe-elämässä.”

Kävelen ylös. Istahdan sohvalle. Mieleeni yhtäkkiä nousee ajatus muutaman vuoden takaa. Silloin lapset olivat pienempiä. Miten aika onkaan juossut näin hurjaa vauhtia? Siitä ajasta tähän hetkeen on kuin kämmenen leveys. Ei sitäkään. Ainoa vain on, että vuodet ovat menneet hurjaa vauhtia. Ja sumussa. Oliko kaikki silloin helpompaa? Ei! Sitä en hakenut. Aika on juossut ja mitä on jäänyt käteen: hienoja kokemuksia ja lapset ovat kasvaneet. Ja juuri se on se ongelma. Ei. Ei se ole ongelma. Se on hiljainen suru. Äsken se oli toive, että kasvaisivatpa lapset. Nopeasti. Ja ne kyllä kasvavat. Se oli toive. Mutta yhtäkkiä ei enää. Luopumisen tuska vaikken mistään ole luopunutkaan. Ristiriitaista.

Olen saanut elämältä paljon. Olen saanut terveyttä ja kiitosta. Minua on kannettu ja rakastettu enemmän kuin olen ansainnut. Olen menestynyt työelämässä. Olen pärjännyt. Osaan myydä. Olen hyvä siinä. Tiedän, että pärjään ja tiedän missä olen hyvä. Osaan roolini työelämässä. Vedän hyviä(kin) näytelmiä ystävien kesken. Mutta kotona unohdan vuorosanoja. Aika kuluu ja mitään ei saa takaisin. Lapset kasvavat ja minä pysyn paikallani. Se on illuusio. Minua varoitettiin tästä. Että lapset kasvavat ja juuret lähtevät maasta.

Istun pimeässä olohuoneessa. Kännykän valossa. Huomenna on taas uusi päivä. Ja kello kohta iltakymmenen. Nyt on se aikuisten aika. Aika, jolloin voin olla yksin ajatusteni kanssa. Äsken muistoni riisuivat minut. Alasti. Poistivat kuoreni. Aikaa en saa takaisin. Tietoisuus ahdistaa ja vapauttaa samalla. Siihen, mitä teen nyt, voin vaikuttaa. Lapset ovat kerran pieniä. Kerran. Olen tiennyt sen. Laiminlyönyt ajatusta ja läsnäoloa. Lupaan oikoa kalenterina enemmän heille. Sitä aikaa, että töissä alkaa helpottaa ei tule. Mutta se aika, että priorisoin kalenterini paremmin lapsille on tänään. Töissä töitä riittää. Ja ne jatkuvat huomennakin.

Läsnäoloa on kahdenlaista: henkistä ja fyysistä. Olen saanut usein palautetta siitä, että olen kyllä paikalla mutta en paikalla. Kuulen mutta en kuuntele. Istun kyllä vieressä mutta olen henkisesti matkalla. Istun ja  vietän aikaa joko somessa tai ajatuksissani. Läsnäoloa on kahdenlaista. Lupaan olla enemmän läsnä. Sen lupaan. Vähentää someaikaani. Lapset ovat kerran pieniä. Tärkeimmät asiat ovat yleensä lähellä. Lupaan olla enemmän läsnä.

Aika lentää lailla päiväperhon

Mikä tuossa oli on kohta pois

Olit sylissäni vain hetken verran

Kumpa silloin ymmärtänyt ois

 

Eilen nousit ylös jaloillesi

Tänään maalaat auki taivaasi

Yön jälkeen lähdet matkallesi

Tulen matkustajaksi laivaasi

 

Nyt huoneen hiljaisuus on läsnä

Leikin äänet huomaan vaimenneen

Tässä äsken olit leikkimässä

Nyt huomaan sun isoksi kasvaneen

 

Olet lapseni, siedän ja tiedän puutteesi

Mut silti rakastan

hiljaisuuden tullen huokauksin ja huolin sinut

Elämässä saatan eteenpäin

 

Sakari Junes

Kirjoittaja on kolmen lapsen isä, joka iloitsee ihmisten seurasta, tykkää leikitellä sanoilla ja nauttii musiikista. Sakari löysi maastopyöräilystä uuden harrastuksen ja otti lenkkeilyhaasteen kevääksi.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »