Siirry sisältöön
Lapselliset miehet

Vieraskynä: Koti-isän Ympäristöruutu

22.05.2016

”Sen verran mun tarvii sanoa, että, jos asiat näin jatkuvat, tämä on maailmanloppu”! Näin vastasi Kummelin sketsihahmo, valtion ohjeistamispäällikkö Jaakko Parantainen, toimittaja Eero Kakolle. Haastattelija istui haastateltavan kanssa Nauvatsan kaatopaikalla, komediasarja Kummelin historian toisessa jaksossa (v. 1991), sketsissä Ympäristöruutu. Parantainen maalaa jaksossa synkkiä visioita tulevaisuudelle. Maailman tilan allegoriana toimii kaatopaikka, jonne ihminen syytää käyttökelpoista tavaraa, koska uutta on saatava. Tilanne on vaikea, Parantaiselle menon jatkuminen tällaisena tietää loppua. Kun 10-vuotiaana naskalina, 90-luvun alussa, nauroin hauskan oloiselle pipopäälle, en taatusti nähnyt naurun taakse kätkettyä painavaa asiaa. Vai jäikö jotain itämään?

Nyt keväällä Kummeli on taas näkynyt YLE:n ohjelmistossa ja pian 6-vuotiaan poikani kanssa, myönnän, olemme sitä katselleet. J. Parantaisen pohdinnat tulevasta lopusta nousivat mieleeni, kun luin Helsingin Sanomista (HS 17.4) uutisen suomalaisten verrattomasta kyvystä kuluttaa luonnonvaroja. Olemme kansana käyttäneet osamme tämän vuoden uusiutuvista luonnonvaroista huhtikuun puoliväliin mennessä. Hävettääkö? Pitäisi. Uutisessa WWF tarjosi helppoja keinoja tilanteen korjaamiseen: kasviksia ja kestävästi pyydettyä kalaa enemmän, jotta lihan kulutus saadaan vähenemään. Arvaako kukaan mitä seuraavalla aukeammalla, kokonaisen sivun verran, mainostettiin? No makkaraa, tietenkin! Oliko tämä tarkoitettua, saiko kyseinen yritys valita mainoksensa paikan? Juuri tämän kaltaiset ajattelemattomuudet tai tarkoituksenmukaisuudet, veikkaan jälkimmäistä, lisäävät kyynisyyttäni tulevan edessä, ”…jos asiat näin jatkuvat…”

Ympäristöherätykseni otti vauhtia esikoiseni synnyttyä 2010. Luontevana kehityksenä mieltä rupesi laajemmin askarruttamaan se, minkälaisen maailman olemme jättämässä lapsillemme? Mitä yhden perheen valinnoilla on vaikutusta? Vaikka kyynisyydestäni puhuinkin, en halua ajatella, että ei mitään. Kun poliittinen päätöksenteko operoi muilla ”paljon tärkeämmillä” alueilla, kuten miten kuroa kiinni läntisten talousmaiden parempi kilpailukyky*, (hallituksemme kanta: esimerkiksi kyykyttämällä pienipalkkaisia naisia ja yhtiöittämällä luonto) jotain on yritettävä tehdä, siinä omassa pienessä viitekehyksessään. WWF:n helpot vinkit kulutuksen vähentämiseen, HS:n esiintuomana, sysäävät vastuun yksilölle. Ilmastonmuutoksen ja luonnonvarojen ehtymisen kaltaisia, mittasuhteeltaan valtavia ongelmia, ei kuitenkaan ratkaista yksilöiden valinnoilla.

Poliittisen päätöksenteon (jossa esimerkiksi verovaroin tuetaan ympäristölle haitallista toimintaa) junnatessa jatkuvan kasvun noidankehässä, yksilöiden valinnat ovat toki tärkeitä, mutta niiden vastuulle ylikulutuksen vähentämisen massiivista taakka ei voi sälyttää. On tehtävä suuria poliittisia päätöksiä, jotka eivät ole, koska niiden ei tarvitse olla, esimerkiksi lihansyöjän maailmankuvassa helppoja. Kuinka montaa erilaista makkaramakua ihminen tarvitsee? Kuinka vaikeaa on julkisten toimijoiden (koulut, työpaikkaravintolat yms.) lisätä tarjonnassaan ilmastoystävällistä ruokaa? Kyse ei ole taloudesta vaan arvoista.

Kiinnostuksella olen seurannut vanhemman poikamme tietoisuuden lisääntymistä, pohdinnat esimerkiksi eläimen syömisestä ovat viikoittaisia. Menneenä talvena poika huolestui saasteista, joista oli tullut puhetta pojan katsoessa äidin kanssa Suvilahden voimalaa ja hiilikasoja. Pojan iltalukemisen kestosuosikki on jo parin vuoden ajan ollut Barbapapa-kirjat. Kirjojen esiin nostamat teemat ympäristöstä ja eläinten oikeuksista ovat jättäneet jälkensä, uskallan väittää. Poika tietää, että vanhemmat ostivat hybridiauton siksi, että se saastuttaa vähemmän. Eläintä poika ei halua enää syödä. Hänen kala-kasvisruokavalionsa kulkee mukana myös päiväkotiin. Mutta kala, sekin on eläin, miksi sitä pitää syödä, kyseli poika pari viikkoa takaperin ruokapöydässä. Vappuna tiedustelin haluaisiko hän, että ostaisimme hänelle vappupallon? Poika vastasi ykskantaan, että ei tarvitse, mummihan toi meille jo viime viikolla kaksi pientä palloa. Olin ylpeä hänestä ja häpesin kysymystäni. Äskettäin poika ilmaisi, että hän haluaisi myydä lelujaan, koska ei leiki niillä ja että niistä saatavilla rahoilla voisi ostaa sitten jonkun uuden jutun. Makkaramainoksesta siinnyt ärtyneisyys vaihtuu toiveikkuudeksi, kun poika menee huutamaan äidilleen suihkuun, että olet ollut siellä jo liian kauan, tiimalasissa hiekka on valunut loppuun. Hiekka valuu lasissa kolme minuuttia, meidän suihkuaika. (3986)

Rami Rantanen
Kirjoittaja on 34-vuotias itähelsinkiläinen, hoitovapaalla oleva kahden pojan isä.

*World Economic Forumin listalla Suomi oli vuonna 2014 maailman neljänneksi kilpailukykyisin maa. Vuonna 2015 sija oli kahdeksas, ollen kuitenkin Pohjoismaista kilpailukykyisin.

2 vastausta artikkeliin “Vieraskynä: Koti-isän Ympäristöruutu”

  1. Itse täydellisenä isänä halusin antaa tälle blogille mahdollisuuden; ehkä nämä kirjoitukset parenevat. mutta ei.
    Aivokuollut ja pinnallinen hipsteriblogi. ilmastonmuutosta ja yleisradion propagandaa. Hyvästi

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »