Siirry sisältöön
Lapselliset miehet

Vieraskynä: Isän kädestä tukistus ja siunaus

27.11.2016

Riitelen ehkä kymmenvuotiaana sisarukseni kanssa tietokonevuorosta ja nimittelen häntä. Jään tietokoneelle istumaan, kun itkevä pikkusisarus ryntää pois huoneesta. Kuluu hetki ja talon toisesta päästä huudetaan nimeäni terävästi: “Tänne!”

Tunnen tilanteen: näin on käynyt kenties satoja kertoja aiemminkin. Tiedän, että nyt kannattaa mennä vauhdilla, jos haluaa välttyä pahimmalta raivoamiselta. Isä ei siedä hidastelua näissä tilanteissa. Lieneekö jo huomannut, että olen alkanut kyseenalaistaa hänen autoritääristä otettaan.

Kuljen kohti olohuonetta, josta oletan huudon kuuluneen. Kohta kajahtaa uusi huuto: “Nopeesti!” Tiedän, että olen hidastellut ja nyt oikeutta tullaan käymään raskauttavimpien asianhaarojen kautta. Kurkkua kuristaa ja nopeutan tahtia. “Mä sanoin, että nopeesti!” Kiirehdin askeleitani, vaikka matkaa on vain muutamia metrejä.

Menen isän eteen ja kuulustelu alkaa. “Mitä tapahtui? Miksi? Mitä teit?” Alan kertoa omaa versiotani tapahtumista, mutta isä keskeyttää selittelyni monta kertaa ja esittää kysymyksiä puheeni päälle. Silloin, kun hän ei kommentoi, hän katsoo kohti otsa kurtussa, silmät palaen. Itku polttaa silmissä ja pala nousee kurkkuun, mutta tiedän, että nyt ei kannata näyttää tunteita – häpeää lukuun ottamatta – koska ne vain pahentavat tilannetta. Mutta ääni alkaa takellella ja naama vääntyy irvistykseen pidätellystä itkusta. Isä hermostuu ja käskee lopettaa itkun ja naaman vääntelyn.

Kuva: John Visco / Stockvault

Saan koottua itseni ja jatkan puolustuspuhettani. Suututtaa, sillä tilanne on mielestäni kohtuuton käsiteltävään konfliktiin nähden. Koetan puolustaa itseäni. Pakotetusta itsehillinnästä ja harmista johtuen viesti tulee kulmikkaasti ulos. Isä raivostuu. Hän ei siedä sitä, että joku lapsista kehtaa olla nöyrtymättä hänen edessään. Isä huutaa ja käskee lopettamaan “ryppyilyn”, jolla hän tarkoittaa kaikkea elehdintää, joka viittaa omanarvontunteeseen tai eriävään mielipiteeseen. Pitäisi ymmärtää olla täysin nöyrä, jos haluaisi tilanteesta eroon mahdollisimman vähällä. Oikeudentajuni ei kuitenkaan sulata mitätöintiä eikä tunteiden kieltämistä. Pidän kiinni omasta mielipiteestäni, ja tätä ominaisuutta isä nimittää kapinallisuudeksi. Se raivostuttaa häntä äärettömän paljon.

Lopulta tuomio julistetaan: syyllinen. Tämän isä oli päättänyt jo ennalta.

Syyllistä on rangaistava. Yleensä rangaistus on julkista nöyryyttämistä haukkumalla tai fyysistä kipua riippuen siitä, onko tuomarilla hyvä päivä ja ovatko rikkomukset vakavia.

Tällä kertaa tuomio on tukkapölly. Isä käskee ojentamaan korvan lähemmäksi ja joudun kumartamaan hieman hänen suuntaansa. Kumartuminen on nöyryyttävää, mutta toisaalta se antaa minulle pelivaraa liikutella päätäni tukistuksen liikettä myötäillen, kun tukistamisen kipu kasvaa liialliseksi ohimolla kasvavista hiuksista vedettäessä. Riittävä kipu varmistetaan sillä, että minulta pääsee älähdys ja mieluiten vielä itku päälle. Kyyneleet nousevat silmiini ja kipu on kova. Nyt isä on tyytyväinen rangaistuksen kovuuteen ja hän käskee minun häipyä silmistään. Hetken päästä käyn sopimassa riitani sisarukseni kanssa, joko omasta aloitteesta tai käskettynä.

Illalla päivän tapahtumat palaavat mieleen ja kyynelet nousevat taas silmiin. Tunnen itseni syntiseksi ja täysin epäonnistuneeksi. Onneksi isä tulee pian huoneeseen lukemaan iltarukousta ja tiedän, että saan pian uskoa huonouteni anteeksi. Isän käytöksestä ei voi nähdä mitään merkkejä siitä julmasta tuomitsijasta, joka päivällä nöyryytti minua ja vei itsekunnioitukseni muutamalla taitavasti valitulla sanalla ja ripauksella fyysistä kipua. Hän säteilee rakkautta ja levollisuutta.

Isä ristii kätensä eteensä. Se tarkoittaa, että on iltarukouksen aika. Luemme rukouksen isän rauhallisessa tahdissa yhteen ääneen. Rukouksen jälkeen isä kiertää saarnaamassa kaikille lapsille synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Olen viimeisenä vuorossa, joten ehdin nostatella liikutuksentunnetta ennen kuin isä ehtii minun luokseni. Pyydän ensimmäisen siunauksen jälkeen vielä uudelleen päivällistä kiukutteluani anteeksi. Isä saarnaa. Ja minä olen jälleen kerran ottanut kaiken pelon, pettymyksen, vihan ja katkeruuden omaksi syykseni.

Sadisti, jota rakastan ja jolle kouristuksenomaisesti tahtoisin kelvata, vetää peiton päälleni ja toivottaa hyvää yötä. Vähitellen kuivuvat kyyneleet silmissäni. Nukahdan onnellisena isästäni ja siitä, että saan yhä uudelleen uskoa kaikki tunteeni syntinä anteeksi, enkä aavistakaan, että kerran vielä herään tästä helvetistä.

Lapsista pahin
Kirjoittaja on noin kolmikymppinen kahden lapsen isä Etelä-Suomesta

10 vastausta artikkeliin “Vieraskynä: Isän kädestä tukistus ja siunaus”

  1. Anonyymi sanoo:

    Niin tuttua. Kylläkin sillä erotuksella että meillä ei iltarukouksia luettu. Ainakaan isän toimesta. Saattoipa joskus ukko heikkona hetkenkään tulla pyytämään syntejään anteeksi. Kun oli ensin viikkotolkulla lytännyt ja väheksynyt, haukkunut ja nöyryyttänyt niin ettei poika tiennyt miten päin pitäisi olla. Oli ehkä muutaman kerran antanut pojalleen oikein isän kädestä. Piiskannut jostain ehkä mitättömältäkin kuulostavasta syystä. Vaikka jos naapurissa oli pelattu Nintendoa tai sitten jos omin luvin oltiin lähdetty luistelemaan. Eihän sellainen peli vetele. Halolla tai kiväärinpuhdistuspuikolla oli hyvä hutkia poikaansa pannuhuoneessa. Oli ilo silmille kun takalistoon nousi iskujen voimasta pitkiä punaisia kohoumia, ja kun edellisestä pieksämisestä oli vielä mustelmat näkyvillä. Kyllä siinä pojasta tulee synnitön ja tasapainoinen ihminen. Kun otetaan luulot pois! Ei pidä luulla itsestään mitään. Pitää olla nöyrä ja silti vahva. Itkeä ei saa ja totella pitää. Sodassa jos ei tottele niin ammutaan! Näin kasvatetaan hyvä ihminen.
    Sitten jonain lauantai-iltana tulee saunassa pysähdyttyä miettimään asioita. Tulee syyllinen olo kun on tullut purettua agressioita pieneen poikaan. Onneksi on olemassa lääke jolla pääsee syyllisyydentunnostaan. Samalla voi vähän kehaista että oot sinä hyvä poika.
    Hyi hemmetti kun tulee paska olo näitä pohtiessa.

  2. Anonyymi sanoo:

    Surullista ja kolahtaa toki kohdalle.

    Tuo pieni lapsi, joka neuvottelee sisarustensa kanssa demokraattisesti tietokonevuoroista, täyttää sen astianpesukoneen kerran päivässä ilolla ja tyytyväisenä ilman palkkion toivoa, on valona ja ilona ja ilopilkkuna luokassa, pyhäkoulussa istuu kiltisti eikä juokse ympäri taloa. Ja, jonka nahinoita isi ja äiti lempeästi kaitsevat ja suitsevat koskaan hermostumatta.

    Tuo oma pieni lapsi, joka on oikeasti tuollainen kuin kirjoituksessa. Omaan napaan tuijottava, sisarusten kiusaaja, vanhempiensa kiusaaja, jolle mikään ei ole niin tärkeää kuin se, että saa oman tahtonsa läpi, jolle ei ole muuta totuutta kuin se oma, jonka on saatava, kun toinenkin sai. Kun saa karkkipäivän karkit ja samalla kun pyytää, että tyhjentäisitkö sen astianpesukoneen, niin saa kuulla kieltä, jota ei edes Tex Willeriin painettaisi. Tuo pieni lapsi, joka ei koskaan tajua, missä kulkee se Viimeinen Raja. Tuo pieni lapsi, jonka joskus tekisi mieli pistää … ojennukseen.

    Mutta. Tuo pieni lapsi, jonka puolesta menisit vaikka tuleen. Tuo pieni lapsi, joka on sellainen osa sydäntä, että jos se pala revitään, se haava ei parane ikinä.

    Millä löydät tuon tasapainon? Sen, että jaksat AINA rakastaa tuota pientä nilkkiä, vaikka se tekisi mitä? Millä voisit olla se sädekehällä varustettu vanhempi, jonka kirkas sädekehä välillä vain hiukan himmenee kuin lamppu kuormituksessa, mutta silti loistaa kirkkaasti?

    Millä?

  3. Topi Linjama sanoo:

    Pari näkökulmaa tähän.

    Hyvin suuri perhe, jollaisia lestadiolaisperheet usein ovat, voi olla lapselle riskitekijä. Perustelen tätä erityisesti sillä seikalla, että suuressa perheessä huoltosuhde (aikuisia / lapsi) on huono. Kaikkia lapsia ei pysty huomioimaan yksilöllisesti etenkään, jos lapsilla on erityistarpeita. Vanhemman uupuminen tai puuttuminen voi näkyä monella tavalla, esimerkiksi lyhytjänteisyytenä ja vaikeutena käsitellä lasten tunteita.

    Anonyymi edellä kuvasi omaa lasta näin: "Tuo oma pieni lapsi, joka on oikeasti tuollainen kuin kirjoituksessa. Omaan napaan tuijottava, sisarusten kiusaaja, vanhempiensa kiusaaja,…"

    Auts, tähän en pysty eläytymään. Jos kymmenvuotias kovin usein näyttäytyy vanhemman silmissä tuossa valossa, kehottaisin hakemaan apua. Tällainen näköala viittaa kenties vanhemman uupumiseen.

    Sädekehää ei tarvita – paljon on jo se, että pidättäytyy väkivallasta, vaikka mieli tekisi. Jättää lyömättä, tukistamatta, kyykyttämättä, nolaamatta ja haukkumatta.

  4. Olli Kinnunen sanoo:

    Anonyymi kommentoija! Lastensuojelun viranomaisena ottaisin kantaa siihen, että tuollainen ajattelumalli tai käytännön toteuttaminen on hyvin vaarallista. Se on myös laitonta jos sen oikeuttaa. Vanhemman uupumus tai lapsen syyllistäminen oman navan tuijotuksesta ei ole selitys minkäänlaiseen väkivaltaan. On myös kyseenalaista perustella edes asiaa sillä. Suosittelen hankkimaan apua ja pohtimaan hyvin tarkkaan omaa ajatteluaan. Oma lapsi ei ole pieni nilkki. Kun se sellaiselta alkaa tuntua, niin vanhemmuudessa on tarkastelemista ja paljon. Totta on se, että vanhemmuus on välillä äärirajoilla taistelemista. Ojennukseen laittaminen henkisellä tai fyysisellä väkivallalla ei kuulu siihen. Lapsien tekemistä kannattaa, myös miettiä, jos lasten perustarpeisiin ei pysty vastaamaan. Pahoittelut tylystäkin kommentista, mutta vastauksenne tähän tekstiin menee yli järjellisen ajatteluni.

  5. 😊🎀 sanoo:

    Anonyymille kommentoijalle sanoisin, että kannattaa hakea jutteluapua, esimerkiksi kuntien perheneuvolat ovat tällaisia avun tarjoajia. Voi myös pohtia miksi pieni lapsi herättää niin paljon negatiivisia, jopa vihaisia, tunteita. Käyttäytyykö lapsi oikeasti itsekkäästi vai vaan siten kuin aikuinenkin haluaisi, jos ei olisi kuormitettu vastuulla ja velvoitteilla. Joskus voi käydä myös niin, että perheessä jostakin jäsenestä tulee tunteiden ilmapuntari, joka tuo ilmoille muiden ehkä piilottamat tunnelmat. Joka tapauksessa apua kannattaa hakea, voimia siihen!

  6. Jemima-Ankka sanoo:

    Kuvattu tilanne on sellainen, että sen saisi tasapainoinen jaksava aikuinen ihan helposti muutamalla sanalla selvitettyä. Tarinan aikuinen siirsi vain omaa pahaa oloaan ja kenties uupumustaan lapseensa, joka oli siihen ihan syytön. Lapset eivät ole mitään ukkosenjohdattimia 🙁

  7. Anonyymi sanoo:

    Kommenteista voi lukea, että kommenttini tukisi lapsen pahoinpitelyä.

    Siitähän ei ole kyse. Jokainen pienelläkin omallatunnolla varustettu ihminen ymmärtää hyvän ja pahan välisen eron.

    On kaksi ääripäätä: muista kommenteista rivien välistä lukien, on nämä aiempien kommenttien isät, hyvät isät. Isät, jotka eivät koskaan turhaudu lapseen/lapsiin. Eivät koskaan pura turhautumistaan lapseen. Joilla ei ole lasten kanssa ongelmia, koska joko lapset tekevät muutamat pienet kotityöt sovinnossa, eivät kiukuttele ruuasta, joille aamulähdöt menevät kuin jehovalaisessa kiiltokuvassa— tahi, näitä ongelmia ei ole, koska lasten tehtävä on olla lapsia, ei työväkeä.

    Ja eivät pyydä lapselta anteeksi väärää toimintaa, kun sitä, mitä ei tee, ei voi anteeksi pyytääkään.

    Aivan toisessa ääripäässä on se kodin isä-vääpeli, jonka lempeässä hoidossa lapset pistetään kuriin ja järjestykseen, ja rakkautta on se, kun pyydetään illalla anteeksi.

    Itse en jaksa uskoa, että tuo perinteinen mantra lestadiolaisen-isoista-perheistä-ei-aikaa-lapsille on niin yksioikoinen. Sehän on vähän kuin 8-8-8, ja tuosta viimeisestä 8 lapsille jää 2, joka jaetaan kymmenellä, 120 minuuttia eli 12 minuuttia laatuaikaa per lapsi. Ei, vaan ongelma on syvemmällä. Toisinpäin. Vanhemmuus vaatisi koulutuksen. Se lähtee jo aiemmin, mutta kun pari aikoo avioitua, se vaatii hyväksytyn koulutuksen. Samoin lasten hankintaan vaaditaan lisenssi, tarkat psykologiset testit. Nämä kirkasotsaiset isät, jotka eivät hermostu lapsilleen, ovat jo läpäisseet tämän testin. Nämä isät eivät koskaan väsy, oli lapsia yksi tahi kymmenen, oli yksi tahi kymmenen lapsista erityislapsia tahi vain tavallisia erityistapauksia.

    Oma lapsi on se kaikkein rakkain. Itse -kuten kirjoitin- menisin vaikka tuleen näiden mukuloiden edestä. Mutta mistä kumpuaa näiden kirjoittajaisien määrätön kärsivällisyys? Itselläni se, että 90 prosenttia ajasta tuo oma lapsi on se, joka herättää palavaa rakkautta, ei riitä siihen kymmeneen prosenttiin, jolloin yhteistä säveltä ei mitenkään löydy- ei pahoinpitelyyn vaan siihen, että ei jaksa.

    Tahtoisin oikeasti ymmärtää näitä vanhempia, erityisesti isiä, jotka jaksavat joka tilanteessa. Että ei ole kriisiä, jota isä ei selvittäisi. Että ei olisi tilannetta, jolloin menettää tilannehallinnan- ei väkivalta vaan se, että ei ole tilannetta, mitä isä ei hanskaisi.

    8-8-8. Millä tuon viimeisen "8" saisi omistettua perheelle? Onnistuuko se keneltäkään?

    Järjellähän sen tajuaa, että aloituksen kaltaisen tilanteen ortodoksinen hallitsemismalli on se, että isä mielessään raivostuu, mutta laskee kymmeneen, ja menee rikkeen tehneen lapsen luo. Sovittelutilanteessa on läsnä isä ja nämä molemmat lapset. Isä kysyy molemmilta lapsilta tilanneselostuksen, jota ei saa keskeyttää. Sen jälkeen isä kysyy rikkeen tehneeltä, "mitä mieltä sinä olet omasta toimintamallistasi tässä tilanteessa?", "Teitkö mielestäsi oikein vai väärin? Perustele?" jne. Vastaus ei lapselta ole tässä "anteeksi", vaikka tosin se on ihan hyvä- sillä ei ole merkitystä, tuleeko se oikeudenistunnon alussa vai lopussa, vaan sillä, että tilanne keskustellaan. MUTTA. Kuinka moni vanhempi pystyy käymään tämän läpi- aina? Ja… missä kulkee raja, milloin isä saa pyytää lapselta anteeksi, jottei lapsi muista isäänsä näin, kuten ketjun aloittaja?

  8. Topi Linjama sanoo:

    Anonyymi kirjoitti: "muista kommenteista rivien välistä lukien, on nämä aiempien kommenttien isät, hyvät isät. Isät, jotka eivät koskaan turhaudu lapseen/lapsiin. Eivät koskaan pura turhautumistaan lapseen. … Ja eivät pyydä lapselta anteeksi väärää toimintaa, kun sitä, mitä ei tee, ei voi anteeksi pyytääkään. … Mutta mistä kumpuaa näiden kirjoittajaisien määrätön kärsivällisyys?"

    Mielestäni tähän keskusteluun ei tarvita muista isistä rakennettua olkinukkea. Kukaan ei ole väittänyt, ettei koskaan hermostu. Jos joku näin väittää, hän todennäköisesti heittää läppää, valehtelee tai ottaa liian isoa lääkeannosta.

    Asian ydin on tämä: vanhempi saa ja hänen kuuluu näyttää tunteensa. On oikein rakastaa, on oikein suuttua.

    Sen sijaan ei ole oikein kanavoida omaa hermostumistaan lapseen tavalla, josta nimimerkki Vieraskynässä kirjoittaa. Se on väkivaltaa ja se on väärin. Niin ei saa tehdä ja sillä siisti.

    Jos niin kuitenkin tulee tehneeksi, kannattaa hakea apua. On olemassa keinoja, joilla omien tunteiden käsittelyä voi harjoitella.

    Näen väkivallan käytön oireena keinottumuudesta, jonka saattaa aiheuttaa esimerkiksi väsymys tai viivästynyt aikuistuminen. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että silloin, kun ihmisellä on edes yhtä näistä – toivoa, voimaa tai hallinnantunnetta – hän pääsee monien hankaluuksien yli.

    Tuosta 8-8-8-mallista en ole aiemmin kuullut. Missä kohtaa mallissa on parisuhde ja itsestä huolehtiminen?

    Vääpeli-isä kuulostaa hirveältä, sori vaan. Vanhemmuudessa ei pitäisi korostua joukkojenhallinta, vaan vanhemman ja lapsen hyvä suhde.

  9. Topi Linjama sanoo:

    Ajatus vanhemmuuden ajokortista on kyllä kannatettava. Onhan siinä ristiriita, että ihminen ei saa sytyttää tähtisadetikkua, mutta voi tehdä lapsen. Sen voisi kytkeä johonkin etuuteen hieman samaan tapaan kuin äitiyspakkaus on sidoksissa siihen, että on neuvolasysteemin piirissä.

  10. Anonyymi sanoo:

    Jo vanha kansa sen sanoi: "Sillä ei ole väliä, jos lapsi syliä polkee, mutta sillä on väliä, kun hän sydäntä polkee". Iso viisaus. Lapsi ei ole koskaan tuhma vaan tarvitseva. Moni aikuisen mieltämä "tuhma" käytös johtuu tarpeiden tyydyttymisestä. Hyvin usein vaille rakkautta jäänyt on "tuhma" lapsi. Lapsen tunneakun täyttäminen, esim syllissä pitämällä auttaa moneen "tuhmuuteen".

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »