Siirry sisältöön
Lapselliset miehet

VIERASKYNÄ: Imagonvaihtoviikot automiehille -tunnelmia isäksi tulemisesta

11.02.2018

Otin tavakseni kehua ihmisille ja varsinkin neuvolan henkilökunnalle, kuinka hyvä isä minusta tulisi. Syöttäisin, sylittäisin, pesisin ja nukuttaisin. Kantaisin mahakipujaan ulvovaa vauvaa yökaudet ympäri kämppää. Psyykkaaminen auttoi jonkin verran ja aloin uskoa tarinoihini itsekin. Silti epävarmuus kalvoi pohjalla.

”Se on tiukka tuijotus ja yksi työntö”, sanoi Laaksonen (nimi muutettu) ja nousi Scanian hyttiin ja veti oven perässään kiinni. V8-jyrähti käymään, savupilvi pölähti pakoputkesta ja täysperävaunuyhdistelmä lähti hitaasti liikkeelle. Olin kysynyt Laaksoselta isäksi tulemisesta koska tiesin hänen olevan perheellinen mies. Olin odottanut jotakin muuta, syvällisempää. Talvisessa yössä satoi lunta, kun jäin terminaalin pihaan seisomaan. Oli viikonloppu ja olin tullut ajamaan lisätienestiä kuorma-autolla. Ensimmäisen lapsemme syntymään oli vain muutama kuukausi ja tunsin itseni entistä avuttomammaksi.

Nuorena miehenä olin haaveillut rekkakuskin ammatista. Olin ihaillut heitä ja halunnut palavasti olla osa tuota joukkoa. Unelmani toteutuikin ja pääsin rekkakuskien joukkoon. Vaikka tieni vei sitten aikuisuuden myötä kouluttajan ja opettajan tehtäviin, säilytin tuntumani kuljetusalaan ajamalla ilta- ja viikonloppukeikkoja. Pidin yhä yllä automiehen imagoa ainakin omassa mielessäni ja itseäni varten. Siihen imagoon kuuluivat rempseys, itsevarmuus, toiminta, voima ja jonkinlainen koruttomuus. Siihen eivät kuuluneet lepertely vauvalle, lapsen jalkapohjien silittely, kotona oleminen ja tuttipullon lämmittäminen.

Teoriassa lapsista oli helppo pitää eikä lasten kanssa oleminen ollut ollut vaivalloista. Lasten sylissä pitäminen ei ollut koskaan tuntunut vieraalta tai vastenmieliseltä. Mutta oman lapsen syntymän lähetessä olin tajunnut, että sylitellessäni tai leikkiessäni lyhyitä hetkiä tuttavieni lasten kanssa, en ollut vastuussa heidän syöttämisistään, pukemisistaan, pesemisistään tai koliikki-itkuistaan. Tuleva perhearki ja lapsen mukanaan tuoma työmäärä pelotti ja epäilin, etten sopeutuisi siihen kovin helpolla. Miten osaisin olla, kun kaikenlainen toiminta ja rempseys vaihtuisi herkän ihmisenalun hoivaamiseen? Pelottavin ja jälkikäteen hölmöimmältä tuntuva ajatus oli, että oppisinko pitämään lapsestani? Entä jos arki olisi niin vaivalloista, että en osaisi rakastaa lasta? Miten ihmeessä viihtyisin kotona kaikki illat? Riittäisivätkö rahat, kun vaimo jäisi pois töistä? Kysymyksiä oli paljon mutta vastauksia vähän.

Epävarmuudestani huolimatta – tai ehkä juuri sen takia – otin tavakseni kehua ihmisille ja varsinkin neuvolan henkilökunnalle, kuinka hyvä isä minusta tulisi. Syöttäisin, sylittäisin, pesisin ja nukuttaisin. Kantaisin mahakipujaan ulvovaa vauvaa yökaudet ympäri kämppää, jos tilanne vaatisi. Antaisin vaimolle omaa aikaa. Vuosien kuluessa neuvoisin elämän karikoiden kiertämisessä, auttaisin moottoripyörän korjaamisessa ja tukisin pettymyksen hetkellä. Psyykkaaminen auttoi jonkin verran ja aloin uskoa tarinoihini itsekin, mutta silti epävarmuus kalvoi pohjalla.

Tätä kaikkea muistellessa ja kirjoittaessa lapsen syntymästä on tasan kolme vuotta. Kun mietin vauva-aikaa, selvisin omasta osuudestani aivan hyvin. Syöttämiset, pesemiset ja nukuttamiset eivät tuottaneet ongelmaa. Vaimon mukaan olin hyvin huolehtiva isä. Työltäkään perhearki ei tuntunut. Ja kyllä! Opin rakastamaan lastani, nyt kovasti uhmaikäistä poikaa.

Mutta palataanko hetkeksi vielä Laaksoseen? Pojan syntymästä oli muutama kuukausi, kun tapasin Laaksosen terminaalin pihalla uudestaan. Kerroin, että kaikki on sujunut hyvin mutta olen joutunut käymään hierojalla pari kertaa, kun olin kanniskellut vauvaa jotenkin väärässä asennossa ja niskat jumittuivat kokonaan. Laaksonen sylkäisi maahan ja sanoi, että hänellä menevät niskat jumiin vain, kun nelostiellä on liukasta. Siinä huomaamattaan alkaa jännittää hartioita.

Edellä muisteltu ei tarkoita sitä, että Laaksoset olisivat huonoja isiä. Miehen malleja on tänä päivänä monenlaisia ja kaikille niille on arvonsa. Imagolla, oli se todellinen tai keinotekoinen, ei ole pienelle lapselle mitään merkitystä.

Matti Tokola

Matti Tokola on 37-vuotias erittäin lapsellinen mies. Hän pitää isoista koneista joista lähtee kova ääni. Perheeseen kuuluvat vaimo ja kolmevuotias poika. Matti on ammatillinen erityisopettaja logistiikan osaamisalalla, freelancer-kouluttaja ja rekkamies. Vapaa-ajallaan hän puuhailee perheensä kanssa, pelaa harrastelätkää ja opiskelee. 
Tokolalta itseltään kysyttäessä hän kuvailee olevansa kuin tylsä kirves: ”Pystyy kaikkeen mutta jälki on huonoa.” 

4 vastausta artikkeliin “VIERASKYNÄ: Imagonvaihtoviikot automiehille -tunnelmia isäksi tulemisesta”

  1. Mikko sanoo:

    Hieno kirjoitus! Hyvä Matti *thumbs up* voin samaistua noihin aatoksiin.

    1. Matti sanoo:

      Kiitos Mikko! Luulen, että monella isällä on samanlaisia kokemuksia. Mukavaa, jos pystyn sanoittamaan niistä samaistuttavia.

  2. Jöpö sanoo:

    Rautaista tekstiä. Nämä samat ajatukset ovat varmasti pyöineet monilla tuoreilla isillä tai isiksi tulevilla mielessä.

  3. Matti sanoo:

    Jes. Mutta onneksi maalaisjärjellä pärjää näissäkin hommissa…!

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »