Vieraskynä: Ikisinkusta isäksi
On sateinen helmikuun iltapäivä. Tutunharmaa Audi A4 rullaa Hangontietä pohjoiseen, tien metkut ja notkelmat tuntien, hiljentäen refleksinomaisesti nopeusvalvontakameroihin. Viiden vuoden ajan elannon perässä Hangossa kulkeneena tämä tie on pysynyt tuttuna muun elämän mullistuessa.
Taskussani pullottaa soimaavasti sininen LM-merkkinen savukeaski, jonka olen ostanut työstressin verukkeella. Olen sortunut salapoltteluun, joten päätän hankkiutua askista nopeasti eroon. Tunnollisena hyvinvoinnistani huolehtivana jo keski-ikään ehtineenä miehenä en missään nimessä halua istuttaa itseäni vakinaisen tupakkamiehen rooliin.
Karjaan ABC:n kohdalla kurvaan sivuun Hangontieltä ja ostan pikkunälkään burgerin. Vakipöydässä istuessani koitan olla miettimättä koholla olevia kolesteroliarvojani. Samalla katseeni kiinnittyy pihalle poistuvaan ja päätään puistelevaan laitapuolen kulkijan oloiseen keski-ikäiseen mieheen. Astelen pian itsekin ulos sytyttäen viimeisen savukkeen ennen askin suunniteltua poisheittoa. Kulman taakse, roska-astialle astellessani, huomaan samaisen äskettäin päätään puistelleen miehen. Hetken mielijohteesta ojentelen askia tuolle sateessa kyyhöttävälle miehelle ja kysyn, haluaisiko hän savukkeen. Mies vastaa, että veit sanat suustani ja yllättyy entisestään, kun sanon, että voit pitää koko askin. Mies sytyttää tupakan, kiittelee kovasti ja toistelee polttaessaan, että olipa yllättävää.
Mies kysyy nimeni, esittelee itsensä Timoksi. ”Timo ja Kari”, toistaa mies lakonisesti ja toteaa niiden olevan perin tavallisia suomalaisia nelikirjaimisia nimiä. Timo kertoo, että hän on kovin masentunut ja toivoo usein aamulla herätessään että olisi kuollut. Pyydän Timolta savukkeen ja Timo kertoo polveilevan tarinan elämästään, elokuva-alan opintojen keskeytymisestä ja ajautumisestaan asunnottomaksi ja lopulta aika yksinäiseksi mieheksi. Toteamme yhdessä, että pysyvä mielenterveys ei ole kenellekään selviö tässä elämässä. Lähtiäisiksi kerron lyhyesti Timolle, miten elämän näköalat voivat yllättäen kirkastua ja kaikki muuttua. Miten minustakin on juuri tullut isä, vaikka olin jo ehtinyt joskus ajatella, että sellainen saattaisi jäädä kokematta omalta osaltani. Toivotan Timolle tsempit, hyppään auton rattiin ja huikkaan vielä ikkunasta uskovani, että tulevaisuus vielä Timoakin tarvitsee.
Mentyäni naimisiin 41-vuoden iässä, ajattelin että oman lapsen saaminen olisi äärimmäisen hienoa. Toisaalta, eletty elämäni ei antanut suuria ennusmerkkejä suvun jatkamiseen. Tiukoissa farkuissa jo vuosia kujilla kuljeskelleena ja satunnaisesti nuuskaan ja savukkeisiin sortuneena, en ollut enää kovin varma hedelmällisyydestäni. Puhuimme vaimon kanssa, että vaikka omaa lasta ei saataisikaan, pitäisimme elämämme virikkeellisenä ja muistaisimme olla kiitollisia toisistamme. Kuitenkin pian noiden puheiden jälkeen, positiivisen raskaustestin tehtyämme ja vaimon itkiessä rintaani vasten liikutuksen ja hämmennyksen kyyneliä, sain onnellisena todeta, että ”nalli” ei ollut kujilla kulkiessa pahemmin kastunut. Epäilimme silti pitkään, voivatko testin osoittamat kaksi viivaa olla totta. Ultrat vahvistivat kerta kerralta asiaa ja niistä muodistui eräänlaisia juhlahetkiä ja raskauden virstanpylväitä, jolloin tuleva isän rooli alkoi tuntua todellisemmalta.
Vaimoni työ vastasyntyneiden teho-osastolla toi omat tiedon ja tuskan haasteet ja sai pohtimaan, mitä kaikkea raskauden aikana voisikaan sattua ja saisiko tuleva lapsi olla terve. Lopulta kuin hiipien ohitimme joulukuun viimeiset päivät, koitti tammikuu ja uusi vuosikymmen. Itse joulukuun lapsena, hieman muita hitaammin lukemaan oppineena ja hiihtokilpailuissa tammikuun lapsille hävinneenä, ymmärsin riemuita tästäkin. Neuvolan tarjoama synnytysvalmennus oli piirtänyt ruusuisen auvoista kuvaa synnytyksestä, joten tunnelma oli korkealla.
H-hetken lähennellessä Naistenklinikan käytäville kaikui huoneista raivokkaat kivun ja tuskan parkaisut. Ne kertoivat omaa alkukantaista kieltään tulevasta koitoksesta ja löivät ensisynnytykseen osallistuvan jalat veteläksi. Yö synnytyssalissa, tuskaista vaimoa hieroessa ja tyynyjen ja pallojen perässä juostessa, sai viimeistään pitkittyneen ponnistusvaiheen aikana ajattelemaan, että tämä ei ehkä tule päättymään hyvin. Lapsi syntyi lopulta maailmaan aurinkoisena tammikuisena lauantaiaamuna ja minulle kerrottiin, että juoksuistani ja epäilyksistäni huolimatta synnytys oli ollut melko tavanomainen.
Olo oli valvotun yön jälkeen utuisen onnellinen emmekä moneen päivään ja viikkoonkaan oikein ymmärtäneet, mitä olikaan tapahtunut. Uskon, että tunneside lapseen kehittyy, vahvistuu ja elää ajansaatossa. Suuren onnen keskellä on silti todettava, että edelleenkin hetkellinen mielenliikutus oli suurimmillaan silloin äitienpäivänä, kun raskaustesti oli näyttänyt kahta viivaa.
Taannoin viettämäni aika lastensairaalassa sisarentyttären tukena, hänen sairastaessa leukemiaa, sai minut ymmärtämään, että aikuisen tunneside lapseen voi olla äärimmäisen suuri riippumatta biologisesta vanhemmuudesta. Sinkkumies tunsi itsensä merkitykselliseksi tuolla sairaalavuoteen vierellä. Oman biologisen lapsen syntymän jälkeen näen, että lapsi läheisistä perintötekijöistään huolimatta on kuitenkin ihan oma yksilö ja tunneside lapseen kehittyy ajansaatossa.
Palaan vielä tarinan alussa kohtaamani Timoon. Vaikka en uskoakseni ole uinut yhtä syvissä vesissä kuin Timo, samaistuin hänen tilanteeseen. Sinkkuaikoina näin, että vapaus ja riippumattomuus on toiselta puolen katsottuna hienoa ja jännittävää. Mutta ikisinkusta se voi tuntua pidemmän päälle pahalta eteenkin silloin, kun sen piiriin joutuminen ei ole oma valinta. Elämän turvallisen näköalan ja punaisen langan puuttumisen tunne voi ahdistaa. Ihmiset ovat yksilöitä ja se elämän punainen lanka ja merkityksellisyyden tunne voi löytyä monilta elämän osa-alueilta.
Omassa elämässä perhe ja vanhemmuus ovat nyt piirtäneet tulevaisuuteen jonkinlaisen elämän halki kulkeva kultaisen polun, vaikkakin se voi varamasti välillä olla kuoppainenkin. Maailma ei ole täydellinen paikka ja täällä tällaiset asiat ihmiselle joskus annetaan tai ne pysyvät poissa itsestä riippumattomista syistä.
Nyt tätä tekstiä kirjoittaessani kymmenen viikon ikäinen tyttömme nukkuu kehdossaan ja näyttää maailman suloisimmalta. Koen olevani erittäin onnellinen isä, eikä siitä aiheutunut vaiva tai huoli ole käynyt liian raskaaksi. Huoliin ja murheisiin liittyen, luulen olevani vähän oman isäni kaltainen isä. Elämän murheista ja huolista huolimatta, isäni vihelteli menemään kevyitä rallatuksia ja nosti kodin tunnelmaa positiiviseen suuntaan tullessaan töistä kotiin.
Isäni tavan tulla kotiin, innostuneen tervehdyksen ja lasten huomioimisen haluaisin viedä perinteenä eteenpäin myös omalle lapselleni.
Kari Ohtamaa
Kirjoittaja on helsinkiläinen pienen tytön isäksi hiljattain tullut 42-vuotias diplomi-insinööri. Kari on kotoisin Pohjois-Ruotsista, katselee pitkiä aikoja ikkunasta kaupungin katuja ja viihtyy oikeastaan paremmin metsässä kuin sisätiloissa.
