Vauvan vanhempi: huolehdi vähemmän

Myönnän, että pyysin kirjasta arvostelukappaleen lähinnä sen nimen vuoksi. Apua, vauvani söi vessaharjaa (Gummerus 2024) on toimittaja Anna Polon kirjoittama kirja, jossa hän käy läpi lukemattoman määrän vauvaan liittyviä huolia.

Kirjan huolilista vakuuttaa ainakin minunkaltaisen ihmisen, joka ei ole koskaan synnyttänyt. Muutama huolipoiminta otsikkotasolta: Saako raskausaikana maata selällään? Miksi lapsi ei vieläkään sano ”äiti”? Saako vauvan ottaa nukkumaan vanhempien sänkyyn? Mitä jos lapsen kengät ovat vääränlaiset? Yksittäisissä luvuissa otsikot jakautuvat huoliryhmäksi, joita Polo käy läpi auktoriteetteihin ja kirjallisuuteen nojaten.

Juonipaljastuksena kerron, että suurin osa vanhempien – tai sanotaan suoraan: äidin – huolista on turhia tai sellaista pintakohinaa, joka ei vaikuta lapsen kehitykseen isossa mittakaavassa. Jos perusasiat ovat kunnossa, sillä tuskin on isoakaan merkitystä, nuoleeko taapero vessaharjaa tai rattaiden rengasta.

Heti kirjan alussa ymmärsin, etten ole kohderyhmää. Meidän vauvamme täyttää kohta viisitoista eikä isovanhemmuuskuvioita ole näköpiirissä. Siksi en halua sanoa paljoakaan kirjan sisällöstä. Tyylistä sanon sen, että se on asiakeskeistä, ja rakenteesta, että se on suhteellisen selkeä: edetään odotuksesta taaperovaiheeseen.

Tajusin myös, että kirja on pikemmin hakuteos kuin yhden imetyksen ohessa kerralla luettava opus. Lukujen lopuissa olevat tiivistyslistat palvelevat lukijaa, jonka on yövalvomisiltaan vaikea keskittyä pitkiin lauseisiin.

Vasta sivulla 74 oli asiaa, johon saatoin samastua. ”Millaista on tulla lapsen kanssa synnytyssairaalasta kotiin”, on luvun otsikko. Muistelen kirjoittaneeni tästä joskus blogiin, ja kyllä, juuri äskettäin, tarkemmin sanottuna yhdeksän vuotta sitten, tein blogimerkinnän ensimmäisen lapsen herättämistä tunnelmista.

Kirjassa puhutaan paljon nukkumisesta ja ravinnosta. Entistä isätyöntekijää ilahdutti terveydenhoitaja Sari Tammikarin kommentti yöheräämisten epätasa-arvoisuuteen: ”äidit usein suojelevat töissä käyvän isän unta sillä voimakkuudella kuin isä työskentelisi ydinvoimalan turvallisuudesta vastaavana valvojana” (s. 116). Harvoja kohtia, joissa lukijaa huvittaa – harmi vain, että Polo latistaa vitsin sanomalla, että ”naurattaa, miten osuva kommentti on”.

Polon kirjan idea on selkeä ja hyvin perusteltu. Erityisesti äideillä on paljon huolia, joihin löytyy mitä kummallisimpia vastauksia internetin laitojen keskustelupalstoilta. Hyvin perustellulle tiedolle luulisi olevan kysyntää.