Siirry sisältöön
Lapselliset miehet

Vastuu painaa

13.12.2015

Vanhemmuuden myötä olen tullut entistä herkemmäksi erilaisille epäoikeudenmukaisuuden muodoille.

En pysty lopettamaan itkemistä, kun näen kuvissa esimerkiksi rannalle huuhtoutuneen kuolleen pienen lapsen. On liian helppo samaistua siihen, että siinä rannalla voisi joskus olla myös oma lapseni. Tunne kouraisee jostain todella syvältä.

Herkkyys ei rajoitu kuitenkaan omalla kohdallani ainoastaan siihen, että näen ympärilläni pieniin lapsiin kohdistuvaa suoraa vahingoittamista tai väkivaltaa.

Ympärillä olevien tuttujen ihmisten lomalentomatka, yksityisautoilu, liharuokavalio tai ylipäätään fossiilisten polttoaineiden käyttö tuntuvat pahalta. Ne tuntuvat henkilökohtaiselta loukkaukselta lapsiani kohtaan. Onhan aivan ilmeistä, että vaarannamme juuri näillä arkisilla ja ympäristön kannalta ongelmallisilla toimilla lastemme mahdollisuuksia elää hyvää elämää.

Tämä harmittaa, koska kysymys ei ole tiedon puutteesta. Suomessa ylivoimainen enemmistö ihmisistä tietää varsin hyvin, että fossiilisista polttoainesta pitää luopua, mikäli haluamme pitää ilmaston lämpenemisen edes jollain tavalla siedettävissä lukemissa kuluvalla vuosisadalla.

Suurin osa suomalaisista tietää myös varsin hyvin, että yksilön näkökulmasta merkittävimmät ympäristövalinnat tehdään asumisen, liikkumisen ja ruokatottumusten suhteen. Eli meillä pitäisi olla vähemmän asuinneliöitä käytössämme ja meidän tulisi käyttää ekoenergiaa. Meidän tulisi liikkua lihasvoimalla, joukkoliikenteellä tai vaikka biokaasulla. Meidän tulisi pistää suuhumme lähinnä kasvisruokaa. Tuliko nämä jollekin Suomessa vuonna 2015 yllätyksenä? Roskien lajittelu on toki tärkeää, mutta näihin muihin arjen valintoihin verrattuna kierrätys on pientä ja riittämätöntä näpertelyä.

Mietin usein, mitä vastaan, kun lapseni tulevaisuudessa kysyvät minulta, mitä tein esimerkiksi ilmastokriisille, luonnon monimuotoisuuden heikkenemiselle ja luonnonvarojen ylikulutukselle vielä silloin kun jotain oli tehtävissä. Tai tarkemmin ottaen mietin erityisesti sitä, miten sellaiset ihmiset jotka lähtevät lomalennolle, syövät lihaa tai käyttävät fossiilisia polttoaineita enemmän kuin siihen on kaikilla maailman ihmisillä koskaan mahdollisuutta, selittävät tämän lapsilleen.

Selittäisikö joku todella pokkana lapsilleen, että käytimme luonnonvarat puolestasi ja pilasimme elinympäristöt sen takia, että halusimme parantaa Suomen kilpailukykyä ja työllisyyttä? Tiesimme kyllä, että ilmaston lämpeneminen uhkaa riistäytyä käsistä, mutta otimme riskin, jotta talouskasvu jatkuisi ja saisimme itsellemme parempia etuuksia. Vai onko kyse vain siitä, ettei asia kiinnosta. Kunhan oma arki toimisi edes kohtalaisesti.

Toki useimmiten kysymys voi olla vain huomaamattomista automaattisista ja totutuista käytännöistä, joita emme kyseenalaista keskellä arjen tohinaa. Ostamme kaupasta sitä, mikä on halpaa ja mitä olemme aina ennenkin ostaneet. Ajamme omalla autolla työpaikalle, koska joukkoliikennettä ei ole ja katsomme autoilun oikeudeksemme. Ostamme isomman talon, koska naapureillakin on ja saamme pankista lainaa. Johtopäätös on selvä. Arjen käytänteitä muutetaan tehokkaimmin muuttamalla yhteiskunnallisia rakenteita. Kulutuskäyttäytymiseen vaikuttaa eniten saatavuus ja hinta. Käytännössä meidän tulisi toimia yhteiskunnallisesti ja vaikuttaa päätöksentekoon, jotta ekologinen arki olisi mahdollista, helppo ja halpaa. Jotta jokainen eläisi kestävästi huomaamattaan.

Tilastojen valossa on selvää, että nykyinen toimintatapamme on kestämättömällä pohjalla. Luonnon monimuotoisuus heikkenee ennennäkemätöntä vauhtia ja ilmastokriisi uhkaa miljardeja ihmisiä. Kulutamme luonnonvaroja paljon enemmän kuin mitä tulevat sukupolvet voivat koskaan kestävästi tehdä. Esimerkiksi maailman ylikulutuspäivää vietettiin jo 13.8.2015. Tuolloin ihmiskunta oli kuluttanut loppuun tänä vuonna maapallon tuottamat uusiutuvat luonnonvarat. Loppuvuosi eletään velaksi. Syödään kallisarvoista pääomaa. Tai vähän konkreettisemmin. Matkapuhelimia ostettiin maailmassa vuonna 2014 yhteensä noin 1,9 miljardia kappaletta. Kuinka kauan meno voi vielä jatkua? Kymmenen, sata vai tuhat vuotta?

Järisyttävä totuus kuuluu näin: suurin ongelmamme ei ole talouden kilpailukyky. Suurin haasteemme on varmistaa ihmisten hyvinvointi meille itsellemme ja lapsillemme ekologisissa rajoissa.

Tämä saa minut palaamaan säännöllisesti peruskysymysten äärelle, kun katselen illalla nukkumaan menneitä lapsiani. Olenko omassa elämässäni keskittynyt vain ajatteleman omaa napaani ja lyhyen tähtäimen nautintoja vai yritänkö tosissani vaikuttaa siihen, että planeettamme olisi elinkelpoinen myös lapsilleni.

Leo Stranius

Kirjoittaja on ympäristöjärjestöjohtaja, kaupunginvaltuutettu ja kahden pienen lapsen isä. Katso myös tämä: Viisi ajatusta isyydestä

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »