Väkivalta on usein kivaa ja kulttuurimme ihannoi sitä – voisimmeko kasvaa aikuisiksi?

Se tyyppi on muutenkin rasittava ja oikein tahallaan ärsyttää. Kyllähän siinä unohtuvat helposti puheet puhumalla selvittämisestä ja toisen posken kääntämisestä. Ensin vaihdetaan muutama lyönti ja sittenhän se usein taantuu jonkinlaiseksi vähän painia muistuttavaksi äheltämiseksi. Yritetään satuttaa ja vahingoittaa. Ne kolhut ja iskut mitä siinä itse saa eivät adrenaliiniryöpyssä oikein missään tunnu. Ympärille on tässä vaiheessa jo muodostunut innokkaasti kannustava ja huuteleva rinki muista kolmasluokkalaisista. Siinä on oman ruumiin, kykyjen ja taitojen kanssa kaiken keskipisteessä. Kyseessä on se, saavatko tästä kunnian ne urpot b-luokkalaiset vai me ilmiselvästi ihmisinä paremmat a-luokkalaiset. Sen verran siitä muistaa vieläkin, että ei se vastenmielistä ollut. Enemmänkin siinä tunsi todella elävänsä.

Ainahan siinä sitten käy niin, että välituntivalvoja ilmaantuu paikalle, joten on vaikea sanoa kumpi oikeastaan voitti. Omasta mielestään kumpikin. Ala-asteikäisenä ei vielä osannut käsitteellistää sitä jälkikäteen tuntemaansa inhottavaa pahaa oloa niin, että oli toimittu typerästi, väärin ja jopa vaarallisesti. Saatua rangaistusta kannettiin kuin mitalia – siitäkin huolimatta, että se kovakätisen rehtorin tukistus tai luunappi adrenaliinien jo laskettua sattui oikeasti. Tähän liittyen olen kirjoittanut aiemminkin.

Asepalveluksessa oli alussa muutama tyyppi, joille teki niin pahaa olla kaiken sen väkivallan ja aseiden keskellä, että se tuntui ihan fyysisesti. He siirtyivät nopeasti hoitamaan valtion asettamat pakkohommat muilla tavoin. Minä en ollut niitä. Ampuminen ja aseiden tai esimerkiksi räjähteiden käsittely oli ihan hyvällä tavalla jännittävää. Tupakeskusteluissa kävi kyllä kovasti korvaan se, kuinka väkivaltaista, vihaista ja usein myös erittäin seksististä ja välillä todella rasistista se arkinen puhe siellä oli. Väkivaltaisuuden kautta voitiin nostaa itseään osaksi yhteisöä – kelvata. Esimerkillään johtavat kouluttajat eivät sen siistimmin puhuneet hekään.

Tällä hetkellä kenties maailman suosituin tietokonepeli on Fortnite Battle Royale, jossa pelaaja pudotetaan saarelle ja siellä hänen on selviydyttävä kaikkien sodassa kaikkia vastaan. Maailman suosituin tv-sarja lienee Game of Thrones, jonka laadukas toteutus, kiehtovat henkilöt ja vahva käsikirjoitus eivät peitä sitä, että se on melkoista väkivaltapornoa. Elämme väkivaltaa suosivassa ja jopa ihannoivassa kulttuurissa. Sitä ylläpitää se, että väkivalta on usein kivaa.

Väkivaltaviihteessä liikkuvat myös valtavat rahat, joten monella ihmisellä ja yhtiöllä on tietenkin miljardeja syitä pyrkiä pitämään tätä kulttuuria yllä ja vahvistaa sitä. Kansallisvaltioilla on oma intressinsä pitää sitä yllä. Kontiolahden Kristillisdemokraattien puheenjohtaja Timo Simola muotoilee kansallisvaltion logiikan suorasanaisesti mielipidekirjoituksessaan ”Hävittäjät tarvitsevat lentäjiä” (Karjalainen 31.3.2018). Kovin matalaksi laskenut syntyvyys on hänen mukaansa saatava nousuun, että riittäisi käyttäjiä sotakoneille siltä varalta, että kansallinen intressi niin vaatii.

Voisi todeta jotenkin lakonisen tyhjentävästi, että väkivalta on meidän luonnossamme, mutta se ei oikeastaan tarkoita mitään. Voi jopa väittää, että koko ihmisyhteisöjen rakentaminen ja inhimillinen kehitys liittyy olennaisesti siihen, että väkivaltaa on täytynyt rajoittaa, jotta taloudellinen aktiivisuus voi lisääntyä. Näin on esittänyt kolmikko North, Wallis & Weingast vuonna 2009 ilmestyneessä kirjassaan Violence and Social Orders: A Conceptual Framework for Interpreting Recorded Human History.

Valtavasti on nähty vaivaa erilaisten väkivaltaa säännöstelevien, kontrolloivien ja suuntaavien rakenteiden tekemiseen. Se ”luonnossamme” oleva väkivalta onkin ehkä koko ajan muuttuva monimutkainen, sotkuinen ja usein ristiriitainen verkosto tapoja, ajatusmalleja ja opittuja reaktioita, joiden muodostumiseen vaikuttavat hyvin monet seikat.

Pelkkä adrenanaliini ei selitä sitä, että oli kivaa yrittää satuttaa naapuriluokan tyyppiä. Osansa oli sillä, että tunsin itseni kyvykkääksi ja merkittävää oli sekin, että sillä tavoin olin tärkeällä tavalla mukana ylläpitämässä ja vahvistamassa a-luokkalaisten yhteisöä.

Ihmisenä kasvaminen, aikuistuminen voisi olla ehkä sitä, että armeijassa ollessani minulle ei tullut mieleenikään lähteä vetämään naapurituvan tyyppejä pataan, vaikka siellä muutama aika rasittava olikin. Aikuistumista oli ehkä sekin, että kun muutama vuosi varusmiespalveluksen jälkeen keräännyimme kertaamaan, ei seksismiä, rasismia ja väkivallan uhkaa enää läheskään samalla tavalla puheista huokunut.

Nyt kun #metoo-kampanja levisi valtavaksi ilmiöksi ja auki tuli kirjoitettua paljon ongelmia yhteiskunnallisessa kudoksessamme, saatetaan keskustelussa päästä myös astetta syvemmälle. Ylen kolumnissaan Taneli Heikka peräänkuuluttaa Suomeenkin #mentoo-ilmiötä, jossa hän kysyy:

”Olisiko viimein aika kyseenalaistaa myös poikien ja nuorten miesten keskinäinen väkivalta? […] Jos täytämme maailman väkivallan tuomitsevalla puheella, omilla pojillamme on parempi mahdollisuus katkaista tuhansia vuosia jatkunut kierre.”

Kävin hiljattain katsomassa Garth Davisin ohjaaman ja Helen Edmundsonin ja Philippa Goslettin kirjoittaman elokuvan Maria Magdaleena (Leffakritiikki kanavallani Youtubessa). Elokuvan sanoma oli melko hurja. Elokuvassa Jeesuksen radikaalin väkivallan vastaisen sanoman levittäminen jäi Maria Madgaleenan ja muiden naisten harteille. Jeesuksen miespuoliset opetuslapset eivät pystyneet irrottautumaan historian niskaansa kasaamasta tuhoisan maskuliininisuuden taakasta.

Moni asia on kivaa, mutta kaikkea ei silti voi tehdä. Väkivallan suhteen olemme ehkä pitäneet vielä turhan monta hyväksyttävyyden ikkunaa auki. Suorat kiellot tuskin tepsivät, joten meidän tulee ehkä yrittää kasvaa aikuisiksi.

Pasi Huttunen, @paspah