Väkivallan muisto lapsuudesta kaikuu kauas

Isä ei lyönyt. Joku luunappi taisi joskus tulla. Yleisin kurinpitokeino oli nurkassa seisottaminen, eikä siitä ole jäänyt mitään traumaattisia kokemuksia. En kyllä muista kokeneeni sitä nöyryyttäväksi, joten tuskin se kovin tehokastakaan kurinpidollisena keinona oli. Kasvatuksellisesti tehokkaimpina muistan ne hetket kun olimme hölmöilleet ja isä viiltävän tarkasti ja analyyttisesti selitti meille noloina kenkiä tuijotteleville pennuille, että miksi niin ei olisi pitänyt toimia. Sen nolotuksen muistan elävästi.

Lapsuuteni väkivaltainen paikka oli ala-aste, jossa koulun rehtori, sittemmin viidennen ja kuudennen luokan opettajani, käytti säännöllisesti aika rajuakin väkivaltaa kurinpitokeinona. Minä olin jo ennen viidettä luokkaa huomannut, että jos vähän tekee hommia, niin oppiminen on aika helppoa ja mukavaa. Pääasiasssa siitä syystä en juurikaan joutunut tämän kurinpidon uhriksi, mutta moni kaverini joutui ja asia nousee edelleen aina välillä esiin katkerina muistoina.

Minun väkivaltakokemukseni liittyvät siihen, että muistan tapelleeni aika ajoin etenkin muutaman B-luokan tyypin kanssa. Koska hei, B-luokalla oli aivan urpoa jengiä. B-luokalla ajateltiin samoin meistä A-luokan urpoista. Sinänsä tappeleminen tietysti tuomittiin koulussa, mutta toisaalta väkivalta oli myös kurinpidollinen väline, joten ympäristön kirjoittamattomiin sääntöihin tavallaan kuului, että joskus miehen on tehtävä mitä on tehtävä.

Minä en ole oikein koskaan ollut toisen posken kääntäjä, enkä toisaalta lapsuuden meiningeistä kypsyttyäni ole myöskään lyönyt välittömästi takaisin. Kumpaakaan näistä en pidä myöskään eettisesti tavoiteltavana. Olen enemmänkin sitä koulukuntaa, että jos minua lyödään, niin on tutkinnassa ja eri oikeusasteissa katsottava täyttyvätkö rikoksen tunnusmerkit.

Lastensuojelun Keskusliiton tuoreen selvityksen mukaan 81 prosenttia suomalaisista ei tällä hetkellä hyväksy kuritusväkivaltaa edes poikkeustapauksissa. Mikä erityisen positiivista, lapsiperheiden vanhemmat hyväksyvät lasten ruumiillisen kurituksen vielä harvemmin kuin muut vastaajat. Kyselyt ovat kuitenkin kyselyjä ja vastaukset niihin kertovat usein enemmän vastaajien toiveista kuin todellisuudesta. 41 prosenttia vastaajista kertoi joskus turvautuneensa johonkin kuritusväkivallan muotoon lastensa kasvatuksessa. Väkivallan muotoja olivat esimerkiksi tukistaminen, sormille näpäytys, läimäytys, piiskaaminen, väkivallalla uhkailu. Ja tähän kun muistaa, että raportin mukaan suomalaisista 13 prosenttia edelleen pitää tätä väkivaltaa hyväksyttävänä ja tarpeellisena, niin työtä on kyllä tehtävänä. Se väkivalta on laissa kielletty, joten siihen nähden 13 prosenttia on aika paljon.

Minä olen onnistunut omalta osaltani välttämään kohtalaisen hyvin väkivaltaisen perinteen siirtämisen sukupolvelta toiselle. Luultavasti paljolti johtuen siitä, että omalta isältäni tullut väkivallan perinne on ollut niin ohut. Toinen vaikuttava tekijä lienee yhteiskuntatieteiden alan koulutus, joka on auttanut hahmottamaan väkivallan perinteen syitä ja seurauksia. Tekemistä on silti minullakin.

Henkinen väkivalta on väkivaltaa sekin ja huomaan aika ajoin sanovani lapsille pahasti. Siis sillä tavalla pahasti, että jo sanoessani tajuan sen tarpeettomaksi ja enemmän haittaa kuin hyötyä tuottavasti – ikään kuin se muutenkin ei olisi yksinkertaisesti väärin. Kun lapsi mokaa, vaikka on monta kertaa sanottu, niin tulee helposti sanottua jotain joka nöyryyttää vielä lisää. Ja sen metallisen kolahduksen kuulee heti päässään. Se kolahdus on kommunikaation portin läimähtäminen kiinni. Peli on menetetty kun toisin sanomalla olisi säilynyt mahdollisuus pohtia lapsen kanssa, että mikä oikeastaan meni päin honkia ja miksi. En ole ammattipedagogi, mutta minulla on veikkauksia siitä, kumpi on opetusmetodina parempi.

Muistan hyvin kuinka teki mieli hajottaa jotain muutakin koulun omaisuutta kun näin sen rehtorin kuristavan kaveriani. Enkä siis ollut mukana hajottamassa sitä ensimmäistäkään.

Pasi Huttunen, @paspah