Tylsä lapsuus

Näin isänpäivän alla harhauduin muistelemaan lapsuuden joutokäyntiä. Nimittäin silloin tuli  mulkoiltua pitkiä aikoja huoneeni autotapettia tai haahuiltua linttaanpoljetuissa toppakengissä ympäri savista pihamaata. Paljon tuli vietettyä aikaa niin sanotusti nollat taulussa. Jos valitin tylsyyttä, tarjottiin vastalahjaksi lehtiharavaa tai työhanskoja. Tartuin yleensä toimeen, mutta tajunnanräjäyttävät elämykset loistivat poissaolollaan. 

Nykyään tulee harvoin vain seisoskeltua tekemättä mitään. Kassajonossa kaivan puhelimen kouraan tai selaan somea lapsiltani salaa pitkästyttävässä piiloleikissä. Appelsiinin syönnin olen joutunut lopettamaan, koska sen kuoriminen on liian hidasta. Pöljää, sanoo puolisoni.

Telkkaria meillä ei ollut, joten toljotin tyhjyyteen luokkakavereiden viihdyttäessä itseään ritariässillä ja pulttiboisseilla. Aikaa siis jäi ja se oli vanhempieni mielestä hyvä käyttää järkevästi. Isäni olikin uppiniskainen pienviljelijä. Hän sai halvalla Leinolta karitsoja ja ajatti tukkirekallisen losoja pihaan. Sitten olikin vähän aikaa tekemistä.

Jos lapsi valitti tylsyyttä, tarjottiin työhanskoja ja järjestettiin tekemistä

Pyörähän minulla oli. Irtaannuin pihastamme vaaleansinisellä Helkamalla naapuriin. Seurasin tarkkaavaisena, kuinka jäinen pulla lämpeni alle minuutissa höyryävän pehmeäksi. Mikroa meille ei hankittu, koska tuo juppien rohjake levitti haitallista säteilyä kunnollisten ihmisten riesaksi. Isäni on leivinuunimiehiä.

Koska viihdettä oli vähän ja ruoka ei valmistunut minuutissa, oli aikaa kuvitteluun. Hiihdin suu ammollaan kuin Tornion oma poika Isomettä samalla selostaen tiukkaa loppukirikamppailua norjalaisen kilpakumppanin kanssa. Tai sitten hyppäsin takapihallamme tuntikaupalla kahden metrin loikkia itsekyhätystä hyppyristä (jota muuten kutstuttiin ainakin meiläpäin linkaksi). Oli ahosta, nikkolaa ja nykästä. Toisinaan talutin hyvin koulutettua koiraa pitkin kyliä. Kuvittelin muiden lasten kateelliset ja ihmettelevät ilmeet, kun saksanpaimenkoira kulki tottelevaisena vierelläni. Ehkä olinkin kaiken tylsyyden keskellä onnekas? Sillä missä tylsyys siellä luovuus.

Kuvan lapsi kuvittelee olevansa Isometsä

Itse keksittyjen leikkien leikkiminen on mannaa aivoille, sanoo professori Kari Uusikylä. Lapsuuden verkkainen, staattinen ja välillä tylsäkin elämänrytmi olikin sijoitus, jonka osingoista voin nauttia nyt aikuisena. Ja arkiluovuutta, sitä todellakin tarvitaan. Kun elämässä tulee esteitä ja jopa seiniä eteen, kun vanha kaava ei toimi, on keksittävä uusia reittejä selviytyä eteenpäin.

Jos ennen lapset kasvoivat luovuuteen ikään kuin vahingossa, miten asian laita on nykyään? Miten kasvatat lapsesta luovan, kun koko ajan ympärillä piippaa ja välkkyy? Jytisee niin että korvissa soi ja silmissä vilisee. Elämänrytmiin on kiinnitettävä huomiota, jotta lapsista ei kasva tahdottomia vässyköitä vailla alkeellisintakaan ongelmanratkaisutaitoa. Näistä minä yritän ainakin pitää kiinni:

• Aika ajoin tarkistan kalenterit, etteivät ne huuda jatkuvasti punaisella menemisten ja liiallisten harrastusten takia.
• Heittäydyn leikkiin, vaikka aikataulut ja kiireet nakuttavat takaraivossa kuin palokärkiperhe kuivaa mäntyä.
• Kun lapsi on tehnyt taikakeittoa hiekkalaatikolla, sitä on maistettava ja muututtava näyttävillä sätkyillä sammakoksi.
• Yritän sallia sotkun ja olla hermoilematta sisäleikkien aiheuttamasta sekasorrosta. Mitä se haittaa jos roudaavat tavaroita edestakaisin ja pitkinpoikin jos palkintona on luova lapsi!

Palaan vielä kerran lapsuusmuistoihin. Nimittäin klapinteon ja lampaanhoidon lomassa isälläni oli kyllä aikaa leikkiä piilosta takkahuoneessa. Leikki oli aina yhtä jännittävä, vaikka isä löytyikin aina samasta piilosta työtakkien alta. Huvipuistokäyntien muistot haalenevat, mutta tunnejälki vanhemman läsnäolosta ei tunnu katoavan.

Lapseni valittavat usein tylsyyttä. Tarjoan tiskikoneen tyhjentämistä, mutta se ei kelpaa. Lähestyvä isänpäivä saa kysymään, mitä kivaa tekemistä he toivovat päivälle. Tervapataa, kirkonrottaa ja valopiiloa, vastaa viskari. Iso on urakka edessä, mutta lupaan yrittää selviytyä. Jopa ilman käyntejä somessa.

Antti Kanto