Suomipoika puhuu ja pussaa
Viimeistä kertaa neuvolassa. Pari tunnetarraa mukaan 🙂
“Isi, mua jännittää nyt samalla tavalla kuin ekana päivänä eskarissa.”
Tänään vein lapseni eskariin vieraaseen päiväkotiin, kun oma päiväkoti oli kiinni. Poikani ei ole erityisen ekstrovertti, enemmänkin tuumaileva, tarkkaileva ja viiveellä innostuva. Kaikki uusi tuntuu kivalta vasta pienen totuttelun jälkeen.
Mutta kuinka upeasti sanottu! Hän tunnusteli omaa tunnettaan, vertasi sitä aiempaan kokemukseensa ja ilmaisi sen! Minua liikutti: lapsen isänä saan kuulla hänen herkän tunnustelunsa ja tunnustuksensa. Olen etuoikeutettu.
Viimeistä kertaa neuvolassa. Pari tunnetarraa mukaan 🙂
Suomalaiset ovat jo sadan vuoden ajan osanneet sujuvasti vaieta ainakin suomeksi, ruotsiksi ja saameksi. Juoksuhaudat, etulinjat, peltosarat, tehtaan linjat, älyttömät työmäärät; sinne se on entisajan suomipoika puskenut tunteensa, itkemättömät itkunsa, aggressionsa, suutelemisen kaipuunsa ja ilmaisunsa potentiaaliset vivahteet. Kansallisen tunneilmaisumme vammat on rikkaassa kielessämme kiteytetty köyhiin ajatuksiin: suomalainen mies ei itke, puhu, pussaa, lässytä eikä miestä tule turhan naurajasta.
Juuri nyt en voi olla ajattelematta edemennyttä sotaveteraanipappaani. Ihanan eloisa karjalaismies, jonka kauniilla käsialalla kirjoitettuja nuoruuden kirjeitä pääsin hänen kuolemansa jälkeen lukemaan. Oli muuten erikoinen tunne. Mummun lipastosta löytyi yllättäen isoja tunteita, lupauksia ja haaveita kaukaa 30-40-luvuilta. Läheisen tunteita, joista en koskaan ollut tiennyt mitään. Enpä tietenkään, koska tulin tuntemaan isoisäni vasta synnyttyäni, 80-luvulla. Siihen mennessä talvi- ja jatkosota, jälleenrakennuspuserrus, rankametsä ja pohjalainen jäyhyys olivat jo tehokkaasti tukahduttaneet hänen kasvunsa omaksi, tuntevaksi itsekseen. Terapiaahan pappa ei tarvinnut, vaikka tietenkin olisi tarvinnut. Kaunista ja surullista.
Vaan kuulkaa: tänä aamuna siis vein hänen pojanpojanpoikansa eskariin! Samaa kurkijokelaista sukunimeä kantavan, samaa verta suonissa. Liekö tuo pilke silmäkulmassakin sitä perua. Poika mietti, että ainakin Aapo ja Sisu ja Siiri tulee samaan ryhmään, ja “Siiri muuten rakastaa mua ja aina yrittää halata ja pussata”.
Ai että, minä rakastan omaa lastani. Ja tänään aivan erityisesti hänessä sitä tulevaisuuden suomipoikaa, joka ei edes hoksaa enää kysyä, onko ok tuntea tunteita ja saako ne ilmaista. Kyllä saa.
Heikki Nenonen
