Sukupolvien ketjussa, paikkojen ympäröimänä

Jatkan tässä Pasin jutusta, jossa hän käsitteli rakennusten purkamista ja tästä herääviä muistoja. Kysyn nyt omasta puolestani minäkin: kuka hemmetti oikein olen.

Kirjoitushetkellä Niinivaaran lukio on purettu maan tasalle ja puistikon takaa kurkkiva vesitorni odottaa vuoroaan. Kauas Pyhäselän aalloille näkyvällä keskussairaalan valkealla tornilla ei liene syytä huoleen. Lukio liittyi niiden oppilaitosten sarjaan, joissa olen käytävillä aikoinani haahuillut – vaan en enää pysty. Koulutieni aloitin Niinivaaran ala-asteella. Sillä kohtaa komeilee nykyisin uudenkarhea vuoropäiväkoti. Pielissuun ylä-asteen paikalle nousee mikälie puuverhoiltu möhkäle. Joensuun Lyseon lukio, jossa sitten suoritin loppuun 17-vuotiaana keskenjääneen opintieni aikuislinjan puolella, seisoo vielä suojeltuna rakennuksena Joensuun ruutukaavalla tyhjänä. Ymmärtänette siis miksi minua jännitti Itä-Suomen yliopiston Joensuun kampusrakennusten puolesta kun kuittasin muutama vuosi takaperin maisterin paperit ja läksin matkoihini.

Koen, että minulta on viety jotain. Vähintään mahdollisuus osallistua amerikkalaistyylisiin High School Reunoineihin, missä päästä vertailemaan elämänpolkujen onnistumista sellaisten ihmisten kanssa, joita en ole tavannut kahteenkymmeneen vuoteen. Ymmärrettävää toki; aiemmin mainitut rakennukset olivat pääosin 70-luvulta. Turun taudin estetiikka ja vastikään teekkariarkkitehdeille markkinoitu polyuretaani: poor bastards did not have a chance. Roomalaiset pitivät väliaikaisena kaikkea minkä oli määrä kestää alle neljä vuosisataa. Meilläpäin neljä vuosikymmentä on jo kova juttu.

Paikat mutta myös esineet

Tuttu toimittaja pyysi minut taannoin täytteeksi juttuunsa, jossa muisteltiin vanhoja huonekaluja. Kerroin pianosta, jonka olin saanut vaariltani ennakkoperintönä, ja joka oli sittemmin kulkenut mukanani muutoissa selkävaivaisten kantajien ilona. Pianoa soittaa enimmäkseen taloon silloin tällöin eksyvä pianisti. Oli kuitenkin outoa muistella haastateltavana tuota soittopeliä. Siihen liittyikin yllättäen kerroksia kerrosten päälle, mennyttä ja nykyaikaa sekaisin.

Joensuun kaupunki sijaitsee Pielisjoen varrella ja sen asujaimistoon kuuluu noin seitsemisenkymmentätuhatta elävää sielua. Kaupungin osien ylintä kaartia edustaa sen historiallisesti ensimmäinen esikaupunkialue: Niinivaara – Joensuun Beverly Hills. Mäen juurella, rautatieaseman takana kaupungista katsottuna on lapsuudenkotini, viime vuosisadan alussa rakennettu puutalo. Siellä asuvat vanhempani kuin ikuisena muuttumattomana, tuttuna turvana. Minulla on aivan rehellisesti naiivi haave päästä esittämään ”talon vanhimman pojan” roolia, ja asua taloa heidän jälkeensä. Vaikka ajatus haisee menneiden aikojen jäykiltä asenteilta, luulen, että siinä on jotain paljon eksoottisempaa kuin itsensä löytäminen kaukoaasiasta kryptobisnesmanagerina.

Pelastus on tiedossa

En ole koskaan tavannut erityisen kiinnostavaa puuta mutta olen ollut kiinnostunut ihmisistä, jotka tapaavat heille erityisiä puita. Kun rakennetut maa- ja muistomerkit käyvät ympäriltä vähiin, voi elävästä luonnosta löytää kiintopisteitä. Joensuun ja Ilomantsin välisistä metsistä tiedän nykyisin monia laikkuja, lähinnä sienten perässä juoksemisen myötä. Joku jontka ja jäkäläinen aukea voivat olla paikkoja jossa voi huoahtaa, täällä tämä on vielä tänäkin vuonna.

Kirjallisuustieteen saloihin vihkiytyneet tuntevat käsitteen kronotooppi (kronos = aika, topos = paikka). Tällä viitataan paikkaan joka on yhteydessä tiettyyn aikaan, tai pikemminkin eräänlaiseen ajan ja paikan yhteennivoutumaan. Raamatun paratiisi on kronotooppi: suljettu puutarha ja kaiken alkusija. Merkitykselliset paikat, rakennetut tai löydetyt, voivat olla henkilökohtaisia krotonooppeja: niiden kautta mennyt näkyy nykyisessä. Samoin niistä näkyy mielestäni se, kuinka mennyt aika on nähnyt tulevaan. Niinhän mekin rakennamme omaa perintöämme: sen perusteella minkä haluamme itsestämme säilyvän.

Sotien leimahdellessa ympärimaailmaa ja ihmisten paetessa kotiseuduiltaan täytyy olla myös hieman itsekriittinen. Etuoikeutettuhan minä olen kuin mikä saadessani elää samoilla seuduilla ilman pelkoa, mitä siinä nyt muutamasta vanhasta hörskästä. Vanhemmuuden myötä olen kenties tullut tietoisemmaksi säilyttämisen arvosta. Tutut paikat, mitättömiltäkin tuntuvat ovat kasvavalle lapselle tärkeitä, eivät ehkä tietoisesti nyt mutta sitten myöhemmin.