Sattumia

Niin on, että ihmisen elonpolkuun vaikuttaa kolme tekijää: perimä, ympäristötekijät ja sattuma.

Mutta suurin niistä on sattuma, vakuutuin, kun luin (sattumalta) Veikkauksen asiakaslehden artikkelin Sattumankauppaa. Miten näin perinpohjaista zurnalismia voi olla lehdessä, josta en ole koskaan kuullutkaan.

Sattuman ongelma ihmisen katsantokannalta on se, ettei ihmisen aivo sitä käsitä. Etsimme selitystä: miksi on kärsimystä, miksi sairastuin, miksi menetin työni, miksi sitä, miksi tätä. Rakentelemme elämästä tarinaa, selittelemme sen johdonmukaiseksi ja käyttelemme vipuvarsina jumalia, horoskooppeja ja kohtaloita.

Mutta onneksi on taide, kuten kirjallisuus, joka tyydyttää pystyasennossa kulkevan kädellisen tarinapuolta, mutta ei yritäkään selittää kädellistä ja maailmaa tyhjiin, eikä yritä naiivisti väittää, että kädellispolon elämässä olisi kovinkin iso pointti. Eritoten tarvitaan kirjallisuutta nyt, kun puoli maapalloa istuu kotona ihmettelemässä sattumanvaraisen viruksen muuttamaa arkea.

Daniil Harms: Ensiksikin ja toiseksi

Viime maanantaina kuulin, että kirjastot suljetaan. Oitis iso kestokassi kainalossa lainaamaan randomilla jotain.

Otin Daniil Harmsia, koska ajat ovat oudot ja kaikenlaista voi sattua (kuten myöhemmin itselleni selitin). Voi loppua tupakka, ruoka, rahat tai henki, jopa vessapaperi.

Harms näkee selvästi meidän tulevaisuuteemme kokoelman Ensiksikin ja toiseksi novellissa Aamu:

”Sytytin savukkeen. Vain kaksi jäljellä. Jos polttaisin ne, jäisin ilman. Eikä ollut rahaakaan. Missä minä söisin tänään? Voisin juoda aamulla teetä – minulla oli vielä sokeria ja vehnäleipä.”

Satuitteko muuten huomaamaan, että äskeisen Sattumankauppaa-artikkelin lukuaika on 17 minuuttia? 17 on alkuluku – voiko olla sattumaa, kysympähän vaan.

Alkulukua ei voi jakaa muilla kokonaisluvuilla kuin yhdellä ja itsellään. Eli alkuluku 17 ei ole jaollinen esimerkiksi kahdella, kolmella tai yhdeksällä, minkä seikan huomasivat Harmsin novellin veljekset, joille isä jätti perinnöksi 17 hevosta. Testamentti määräsi, että vanhin poika saa omaisuudesta puolet, keskimmäinen kolmasosan ja nuorin yhdeksäsosan. Mutta miten tämä onnistuu, pitäisikö hevosia alkaa paloitella, pojat kyselivät.

Onnekseen veljekset älysivät mennä kysymään neuvoa viisaalta Ivan Petrovitšilta. Hän antoi veljeksille oman hevosensa, minkä jälkeen suoritettiin jako: vanhimmalle 9 hevosta, keskimmäiselle 6 hevosta ja nuorimmalle 2 hevosta, eli 9+6+2=17. Veljekset olivat tyytyväisiä ja Ivan Petrovitš karautti tiehensä omalla hevoisellaan.

Stalinin Neuvostoliitossa kuolleen surrealisti-dadaisti Harmsin kertomukset voivat mennä esimerkiksi näin: ”Mies meni nukkumaan uskovaisena ja oli aamulla herätessään pakana.” Mutta onneksi miehellä sattui olemaan tarkka vaaka ja hän pystyi toteamaan, että hänen painonsa oli yön aikana pudonnut kahdeksan naulaa. Sen verran hänen uskonsa siis painoi, eikä siitä sitten sen enempää.

Tällaista voi sattua – kertomus oli kokoelmasta Sattumia – mutta voi sattua paljon oudompaakin, mistä Harmsilla neuvostojen maassa eläneenä oli kosolti ensi käden tietämystä.

Antti Hyry: Uuni

Sulloin punaiseen kestokassiini myös Antti Hyryä, koska kriisin aikana ajatukset on hyvä pitää konkreettisissa (kuten myöhemmin itselleni selitin).

Seuraa juonipaljastus: Hyryn 400-sivuisessa kirjassa vanheneva päähenkilö muuraa uunin tiili kerrallaan ja oikaisee välillä puusängylle selälleen tai käy rautakaupassa hakemassa lisää tulenkestäviä tiiliä.

Mutta kyllä Uunia ihan korkeakirjallisuutena pidetään.

Välillä päähenkilö ihmettelee tilaa ja aikaa. Ja olemista, kas vaikkapa näin:

”Hänestä alkoi olo tuntua tavalliselta. Kyllä kai tämä vähitellen sujuu. Pitää ruveta jotakin miettimään, tai olla miettimättä, hän mietti.” (Uuni, s. 167)

Mitä mitä: kuulostaa varsin tarkoin koronaeristyksen viidenneltä päivältä.

Tai näin: ”Tuli sellainen olo, jota ei oikein osaa sanoa, joka ihmiselle voi tulla.” (Uuni, s. 168)

Ei osaa sanoa, millainen olo, mutta sellainen olo voi ihmiselle tulla – kyllä! Resonoi hyvin omiin ja joidenkin ystävieni pyrkimyksiin sanoittaa koronaeristyksen tuntoja.

Uunissa ei tapahdu ulkoisesti paljoakaan, mutta ei toisaalta sisäisestikään. Eristysrutiineihin hiljentyvä lukija tulee kuin itsestään kysyneeksi, että pitäisikö sitten tapahtua, ja jos pitäisi, niin miksi oikeastaan. Juurihan tässä tein pyörällä kahden kilometrin lenkin ja kävin kahdesti autotallissa.

Viistoista muutakin kirjaa lainasin, mutta niihin en ole vielä kajonnut.

Eino Maironiemi: Minua ei vieläkään ole

Vuosi sitten sattui niin, että Suomi menetti maan parhaan pakinoitsijan. Mitä, ettekö tienneet?!

Nyt kuitenkin meidän kaikkien kuolemattomien sielujemme autuudeksi on Eino Maironiemen paginat postuumisti koottu kirjaksi Minua ei vieläkään ole, jonka sain käsiini suoraan kustantaja Kirjokannelta.

Mairo, tuo ärmätti, känttyrä ja vanhan liiton turjake, ei savolaisena isommin pitänyt tärkeilevistä pieriäisistä. Minua ei lakkaa puhuttelemasta hänen vino tarkastelukulmansa, laaja kulttuurituntemuksena ja jäljittelemätön syväsavolaisuutensa.

Tunnetteko verbit örvöttää, völökkerehtiä, jelmistellä, ättäröidä, hampparoida, jaappasta, lottuuttaa, röplyttää, ypelöittää ja örsältää? En minäkään, mutta ei ihme: ”Varsinkin savolaismurteiden alueella kuulee sanoja, joita käytetään ehkä vain kerran. Silti kuulijat tuntuvat ne yhteydessään hyvinkin ymmärtävän”, kirjoittaa Mairo.

Jos sinuun sattuu (”sinnuu koskoo”) se tragedia, että kirjakielemme muovattiin läntisistä aineksista, suosittelen burana kuussataseksi Mairon kokoelmaa.

Pyöräilijänä iloitsen tällaisista: ”Aina kun näen [Joensuun] Suvantokadulla siivosti ajavan pyöräilijän, mieleni tekisi pystyttää hänelle ratsastajapatsas.”

Ja jos olisin autoilija, mielistyisin ikihyviksi tähän: ”Valpas jalankulkija tulee autoilijoiden kanssa toimeen. Kuljettajat ovat enimmäkseen sangen mukavia murhanhimoisia mielipuolia.”

Joskus kirjoitin pakinantapaisia Maaseudun Tulevaisuuteen sillä ajatuksella, että jos yksikin lukija hymähtää hyväntahtoisesti, juttu kannatti kirjoittaa. Vihtarin punikin tekstejä napostellessa lukeminen keskeytyy huutonauruun niin usein, että lapset pyörittelevät isosti silmiään.

Hyvä kirjallisuus antaa perspektiiviä: jos ovat asiat näinä aikoina tolaltansa, niin onpa nähty ennenkin erinäisiä. Kirja vie ajatukset pois asioista, joihin ei kuitenkaan voi vaikuttaa. Se opettaa ottamaan elämän sellaisenaan.

Antakaamme Mairo-kutjakkeen sanoa erityksessä pitkästyville lohdutuksen sana:

”Minulla ei erinäisistä syistä ole mikään kiire Luojani kasvojen eteen, joten kuukaudet saavat puolestani olla niin pitkiä kuin lystäävät.”

Topi Linjama